Puti
Satutäti
Posts: 72
|
Post by Puti on Dec 17, 2006 15:28:48 GMT 2
Jokin herätti Doun kesken makeiden unien. Jokin hengitti hänen korvaansa.
Dou avasi silmänsä ja huomasi tuijottavansa miehen rintakehää, leveää ja lihaksikasta rintakehää.
Dou siirsi katsettaan ylemmäs ja näki leuan ja kaulan kaaren, miehen suu oli lähellä hänen korvaansa ja siitä johtui Doun herätys.
Samassa Dou ymmärsi makaavansa lattialla ja edellisillan tapahtumat vyöryivät hänen mieleensä.
Dou yritti nousta ylös, mutta Clintin käsi hänen vöytäröllään piti häntä pihtiotteessa.
" Mihin olet menossa?" Hiljainen ääni kysyi hengäisten Doun korvaan ja Dou oli varma että Clintin kasvoilla oli hymy.
Dou jähmettyi paikalleen, kun miehen käsi alkoi vaeltaa hänen vyötäröltään alas päin.
" Öh, hakemaan juotavaa. Sinulla on varmasti jano." Dou ähkäisi ja siirtyi hieman kauemmas miehestä.
Clint naurahti, "oliko rankka kokemus?"
Dou katsoi miestä kasvoihin, tämän suun ympärillä oli pieniä ryppyjen alkuja, ainoa merkki miehen todellisesta iästä. Clint oli ruumiiltaan kuin kuka tahansa kolmikymppinen, mutta Dou arveli että hänn elämänsä oli rankkaa ja stressaavaa, sen näki miehen silmistä.
" Hae vaikka vettä." Clint sanoi huokaisten ja päästi Doun ylös.
Dou käveli kohti pöytää ja otti sen päällä olevan vesikannun käteensä ja kaatoi vettä kahteen lasiin, vasta silloin hän huomasi käsiensä vapisevan.
|
|
Puti
Satutäti
Posts: 72
|
Post by Puti on Dec 17, 2006 15:54:48 GMT 2
Dou sulki silmänsä hetkeksi ja hengitti syvään. Hän oli selvinnyt hengissä viime yöstä, joten ei ollut mitään syytä tuntea tällä tavalla... Tuntea millä tavalla? Dou ajatteli ja puristi käsissään olevia laseja. Mitä hän tunsi? Viime yön vastentahtoinen morsian irvisti. Dou päätti jättää tarkemman tunneanalyysin myöhemmäksi, sillä nyt hänellä oli tehtävä suoritettavanaan: Kuinka-saan-Clintin-pois-helvetin-äkkiä-ilman-rangaistusta?
Ongelma hoiti itse itsensä hetken kuluttua, kun Clint vilkaisi ranteessaan olevaa rolexia ja huokaisi paljon puhuvasti. Hänen aikansa oli kulumassa umpeen hyvää vauhtia, eikä aikaa ollut enää muulle kun pienelle jäähyväissuukolle. No, Clintin pieni erosi suuresti Doun pienestä, joten kesti hyvän tovin ennen kuin he irrotautuivat toisistaan.
"Näkemiin kaunokainen, toivon tosiaan että näemme uudestaan." Clint sanoi oven suusta ja loi kaipaavan katseensa ensin heidän yhteiseen huoneeseensa ennen kuin laski sen Douhun.
Dou hymyili aina siihen asti kunnes ovi sulkeutui. Sitten hän lysähti maahan eikä noussut siitä pitkään aikaan...
(( Woo, nyt se saa angstata!! Dou on hyvä siinä, joten let's all enjoy it ;D ))
|
|
|
Post by Sanna on Dec 17, 2006 17:31:16 GMT 2
"Miksi edes suostuin tähän?" Dou kysyi itseltään tukien päänsä käteensä. Hänen anaaliaan särki, kipu jomotti jomottamistaan. Ja koska hän ei ollut nauttinut yöllä sitten lainkaan, hän oli ollut sen verran tiukkana, että Clint oli joutunut käyttämään voimaa, eikä se helpottanut lainkaan Doun oloa.
"Hyvä kysymys", shi sanoi ja ilmestyi usvaisesta pimeydestä Doun eteen, pysyen yhä häilyvänä kuin aamun varjo jossain kaukana seinien ulkopuolella, "miksi tehdä jotain sellaisen puolesta, joka ei edes ilmettään väräyttänyt, kun sinä kärsit."
"Mitä tuo tarkoittaa?" Dou kysyi, tuntematta minkäänlaista tunnetta vihan lisäksi.
"Wang vain totesi: "oli jo aikakin" kun Clintiksi kutsumasi mies tunkeutui ensikertaa sisääsi", Shi sanoi. Dou hymyili huvittuneena.
"tietty hän niin sanoi, koska halusi, ettet sinä saisi minkäänlaista tyydytystä siitä, että hän kärsisi", Dou huomautti.
"En minä siitä tyydyttyisi. Raha saa minun mieleni tyydyttäytymään paremmin kuin yksikään itsepäinen Rakastettu. Mutta entäs sinä sitten? Millainen olo sinulla on?" Shi kysyi.
"Minusta on suhteellisen paskamaista, että minut on juuri raiskattu ja minun piti kestää se miltei vapaaehtoisesti", Dou ärähti.
"Se ei ollut miltei vapaaehtoisesti, se oli kokonaan vapaaehtoista, ei kukaan sinulta vaatinut ehdotonta tottelemista. Minusta se olisi ollut ihan okei, jos sinä olisit sanonut ei. Silloin vain Wang olisi kärsinyt, mutta se ei olisi ollut sinun vastuullasi enää, koska se olisi ollut hänen omaa syytään, koska hän sinut tänne järjestikin.
"Mutta nyt aiheeseen, minkä takia tulinkin tänne. Sinun ei tarvitse angstata minulle, saat angstata suoraan Wangille itselleen. NImittäin Clint esittelee sinut ja Rakastettunsa tyttärelleen, siihen on aikaa muutama tunti. Silloin te tapaatte heidät, olette erityisessä huoneessa, jossa syötte myös lounaan heidän kanssaan. Nyt, pukeudu ja syön hedelmät, jotka palvelijani toi sinulle kun rupattelimme tässä mukavasti."
Shi katosi hiljaa pois ja Dou katsoi tyynyjen keskelle muodostuneeseen ympyrään, jossa hän oli menettänyt anaalineitsyytensä, oli ilmestynyt viikunoista, omenoista ja rypäleistä sekä appelsiinimehusta muodostunut aamiainen.
Viha ilmestyi Doun rintaan jälleen, räjähtävänä voimana, mutta hän pidätteli sitä ja antoi sen kasvaa. tunne kasvatti hänen voimaansa, joten mitä enemmän hän tunsi, sitä enemmän hänen voimansa saivat vaikutus alaa.
Hiljaa hän söi aamiaisensa, löysi oven, josta pääsi kylpyhuoneeseen ja kävi suihkussa ja viha velloi hänen sisällään.
((aikaa kuluu, en jaksa kirjottaa tarkemmin :/ anteeksi laiskuuteni. Mutta mutta, Doulle puetaan päälle siistit vaatteet, jotka olivat yllättävän soveliaat verrattuna niihin, mitä hänellä oli ollut päällä, kun hän oli tavannut Clintin. HÄn föönasi hiuksensa muuttaen ne suureksi leijonanharjaksi. Beige kauluspaita sekä suorat mustat housut sekä siistit mustaa nahkaa olevat kengät. Dou sulki vyönsä ja totesi näyttävänsä hyvältä, kun hän katsoi peiliin. Hän näytti jopa mieheltä, eikä miltään stereotypia homolta tai wannabe transulta. Siisti paita korosti hänen vartalonsa muotoja ja korostui hänen hiuksiaan vasten. Hänet tallutetaan käytäviä pitkin ja päästettiin sisään huoneeseen))
Dou katsoi huonetta. Se oli suuri, oikeastaan valtava asunto, siihen kuului keittiö ja valtava olohuone, johon ovesta pääsi. Olohuoneessa yksi seinä oli kokonaan lasia ja sen takana aukeni näkymä rokokoo-tyyliseen puutarhaan, jossa kukat ja pensaat kukoistivat pienen lammen ympärillä, jonka vesi oli kirkasta ja uimakelpoista. Puutarha kylpi auringon valossa ja polkuja reunusti dramaattisia kärsiviä enkeleitä esittävät marmoriset patsaat, jotka olivat hautautuneet murattien vihreisiin kahleisiin.
Itse olohuone oli avara ja valkoinen, täynnä valoa ja modernia suunnittelua. Suuri elokuvakangas valloitti ikkunan vastaista seinää. Suuret sohvat kiersivät sohvia, jotka olivat alempana tavallista lattiaa. Sohvien edessä oli pörröinen matto ja paljon muupintaa ja herkkiä rokokoomaisia muotoja oli siroteltu ympäriinsä taloa. Kokonaisuudessaan huoneisto oli erittäin asuttava.
Dou ihaili huoneistoa hetken ja huomasi sitten punaiset hiukset puutarhassa. Doun tunteet kuohahtivat ja hän syöksyi ulos lasisesta ovesta, joka aukeni miltei näkymättömänä lasiseinän vierellä.
Dou syöksyi liljantuoksuiseen puutarhaan, jossa peippo lauloi iloisesti. Dou syöksyi huolellisesti hoidettuun villiintyneeseen puutarhaan. Hän syöksyi polkuja pitkin kohti puutarhan sydäntä, vaistojensa ja jonkin tiedostamattoman tiedon opastamana. Hän pysähtyi tuskastuneen kokoon käpertyneen enkelin viereen, jonka siivet tavoittelivat sinistä taivasta.
Vain parin metrin päässä hänestä seisoi Wang, kädessään leivän muruja, joita peippo nokki ahnaasti. Wangin valkoiset housut olivat kiristyneet tämän hoikkien reisien ympärille ja vaalea löysä villapaita ohuilla harteilla riippuen. Tämän hiukset valuivat alas tämän selkää pitkin suorina ja puhtaina. Ei merkkiäkään huumeista, eikä mistään muustakaan. Wangin kasvot eivät värähtaneetkään, hän kohotti katseensa ja tuijotti Douta ilmeettömänä, vihreät silmät neutraaleina ilman minkäänlaista uudelleennäkemisen iloa.
Dou muisti viimeisimmän tapaamisensa Wangin kanssa. Tämä oli huutanut hänelle, vailla minkäänlaista syytä, vain saadakseen Doun vihaamaan itseään. Ilmeisesti Wangin tarkoitus ei ollut muuttunut, hän ei vieläkään halunnut Doun tuntevan itseään kohtaan mitään lämpimiä tunteita. Hän oli tehnyt näinä viikkoina kovasti työtä, jotta olisi tappanut viimeisenkin rakkautta tai ystävyyttä muistuttavat tunteet ja se näkyi hänen kasvoiltaan, kun hän tuijotti Douta.
Oletko ihan varma, että haluat nähdä minut? Minä nimittäin en halua nähdä sinua. tämän silmät sanoivat, eikä Dou tiennyt, puhuiko Wangin sydän samaa viestiä vai ei. Avoimuus oli poissa ja he kummatkin olivat muuttuneet.
Nyt he voisivat puhua, selvittää kaikken. Mutta kumpikaan ei puhunut, koska Wang kieltäytyi aloittamasta, vaan johdatti Doun hiljaa takaisin kohti olohuonetta. Hän pysähtyi lammen rannalle ja kääntyi Doun puoleen, katsoen tätä kuin muukalaista, jonka näki ensikertaa.
|
|
|
Post by kojootti on Dec 17, 2006 20:24:13 GMT 2
"Sinä kai haluat minun sanovan jotain?" Wang totesi hetken kuluttua.
Dou katsoi ystäväänsä, jonka äänessä ei ollut edelleenkään mitään tunnetta. Tämä oli onnistunut kuollettamaan itsensä sinä vähänä aikana jonka he olivat olleet erossa toisistaan. Douta kylmäsi sisältäpäin, eikä hän voinut estää itseään kietomasta käsiään ympärilleen. Hän ei osannut vastata. Kyllä, hän tahtoi Wangin sanovan jotain, puhuvan, kertovan, selittävän... huutavan. Siltikään hän ei edes tiennyt mitä tämän pitäisi huutaa. Dou tunsi itsensä avuttomaksi.
Wang katsoi Douta, joka oli kääntänyt katseensa kohti lattiaa. Kuin jostain kaukaa, hän pani merkille jokaisen seikan minkä saattoi nähdä toisesta, antamatta kuitenkaan minkään tunteen näkyä kasvoiltaan. Dou näytti pienemmältä kun hän muisti. Hauraammalta. Voimattomalta. Hän näytti joltain niin... epä-Doumaiselta. Kaunis kuin kukka, mutta samalla yhtä särkyvä. Hänen tuntemansa Dou ei särkynyt kosketuksesta, vaan sanoista. Nyt asia näytti muuttuneen molempiin suuntiin.
"Etkö aio sanoa mitään? Vain istua siinä?" Wang jatkoi yksinpuheluaan. Hän halusi kuulla Doun äänen, halusi tietää oliko sekin muuttunut joksikin muuksi.
Dou ei vastannut vieläkään.
"No?!" wang patisti. Hän halusi vastauksen, reaktion - hän ei halunnut olla se joka tunsi. Jos hän antaisi itsensä tuntea, hän antaisi itsensä hajota.
|
|
|
Post by Sanna on Dec 17, 2006 21:47:02 GMT 2
Wang huusi sisältä päin, kiljui, muttei tuntenut, hän ei halunnut, hän ei suostuisi tähän enää. HÄn oli pelannut pelin ja hävinnyt sen ja nyt oli aika jonkun muunkin kärsiä kuin hänen yksin. Vaikkei hän ollutkaan koskan kärsinyt yksinään, mutta sitäkään hän ei suostunut myöntämään. "... aika kulunut loppuun", Wang sanoi samalla kun kaivoi taskustaan korun. Se oli risti, kultainen ja noin sormen pituinen. Dou tiesi, ettei Wang ollut uskossa, vaikka hän kantoi ristejä mukanaan, hän vain piti niiden symboliikasta, yksilön äärimmäistä kärsimystä kaikkien muiden hyväksi. Mutta nyt sekin symboliikka tuntui aivan käsittämättömän kaukaiselta. Wang laittoi korun kiinni kaulansa ympärille, ei enää katsonut Douhun. Dou ymmärsi, miten heikolta hänen täytyi näyttää. Hän oli luullut, ettei Shi ollut merkinnyt mitä oli sanonut, kun oli sanonut Wangin sanoneen "oli jo aikakin" Doun suurimman kärsimyksen hetkellä. Nyt hän tajusi, että Wang oli todellakin tarkoittanut sitä. Dou näki itsessään myöskin sen, minkä Wangkin näki hänessä, hän oli hajoamaisillaan. Dou oli heikko, liiskattu, hänet oli murskattu kaikkien aktoriteettejen alle, hän oli yksin, raadeltu ja ymmällään tästä kaikesta pahuuden määrästä, jonka hän oli yllättäen kohdannut. Ennen ei Doun elämässä ollut tällaista epäinhimillistä julmuutta ja nyt kun hän joutui sen uhriksi, hän kaipasi vain jota kuta tukemaan itseään. PItäisikö minun vai huutaa sinulle? Osoittaa, että vielä välitän ja rakastan sinua? Pitäisikö minun vitsailla, toivottaa sinut alimpaan helvettiin vai lyödä sinua? Sitäkö sinä odotat? Wang kysyi itseltään ja hieman myös Doulta, muttei sanonut mitään ääneen, hän vain tuijotti DOuta ja Dou maata. Haluatko, että minä halaisin sinua? NÄytät niin yksinäiseltä. Muttei Wang tehnyt mitään, tappoi vain tunnetta sisälläään. Hän oli vahvempi kuin rakkaus. Wang antoi Doulle viimeisen iskun, joka repi tämän viimeisenkin odotuksen pois: Wang käänsi selkänsä, punaiset hiukset heilahtaen. Hän käveli rennosti pitkin ohutta polkua, kohti ovea sisälle huoneistoon, joka hohti valkeuttaan. Hän ei sanonut sanaakaan Doulle, ei tukeakseen eksynyttä eikä auttaakseen tätä ylös. Auttakoon itseään, kuten me kaikki, Wang ajatteli edes hidastamatta kävelyään ja tunsi olevansa äärettömän julma ihmiselle joka oli luottanut häneen viimeiseen asti. Dou tuijotti maata ja keksi seuraavan liikkeen yllättäen, se nousi hänen päähänsä ja hän tiesi, mitä tehdä. ((ja miä tulee tapahtumaaaaaaaan? olipas syvämielistä selostusta : )
|
|
|
Post by kojootti on Dec 18, 2006 19:16:38 GMT 2
((Hui kauhee kun sä jätät jännään kohtaan, ja mun pitäs niin kun jatkaa, ai ai sanna min vän <: Noo, kai mä nyt jotain saan sävellettyy...)) Dou nosti hitaasti katseensa maasta ja katsoi puutarhaa. Hän antoi jalkojensa ja elämän janoisten aistiensa johdattaa itsensä vihreyden keskelle. Hänen aistinsa ahmivat nyt kaikkea minkä irti saivat ympäristöstä, sillä sitä ne eivät olleet voineet aiemmin tehdä Doun antaessa tunteiden sumentaa itsenään. Dou yritti olla tuntematta ja ajattelematta, sillä silloin "kokoaminen" olisi helpompaa. Hän ei voinut kuitenkaan estää itseään tuntemasta pientä voitonriemua siitä, että Shii ei ollut tajunnut mitä teki kun päästi maanvaltiaan puutarhaan. Hän tiesi, ettei saisi itseensä kerättyä kuin hiukan lisäenergiaa, koska Doun voimat olivat kuin vesilasi: jos lasin täytti liian nopeasti, se läikkyi yli. Jos Dou ottaisi yhdellä kerralla liikaa enegiaa, se valusi hänestä liki yhtä nopeasti pois. Hän siis hillitsi itseään, vaikka se oli liki kipeää tekevän vaikeaa. Dou katsoi enkelipatsasta, joka oli todistanut hänen ja Wangin kirvelevää kohtaamista. Hän kumartui vaiti patsaan puoleen. Enkeli katsoi häneen surullisilla silmillään, siivet leviten korkealle tämän pään ympärille. Dou huokasi pienesti, mutta hymyili sitten hiukan. Hän kumartui vielä vähän enkelin puoleen, jolloin hänen huulensa melkein hipoivat enkelin korvaa ja hiukset levisivät viuhkamaisesti eteenpäin. Sitten hän kuiskasi sanat. Hän lausui ne hiljaa, liki kehräävällä äänellä kunnes perääntyi ja kosketti hellästi salaisuudenhaltijansa otsaa. "Sinä tiedät mitä tehdä, etkö niin?" Dou kysyi vielä ennen kuin lähti kävelemään takaisin talon suuntaan. Dou nyökkäsi hyväksyvästi. Hän olisi voinut vaikka vannoa marmoristen huulien taipuneen juuri hymyyn. (( Joo, eli jos aiotte kysyy että Fhatta heck niin just sitä XD En mä tiiä mitä just tein joten säveltäkää vapaasti ))
|
|
|
Post by Sanna on Dec 28, 2006 14:11:41 GMT 2
Kun Clint astui sisään tyttärensä kanssa, Wang seisoi heitä vastassa. Tytär, joka oli hoikka ja erittäin akateemisen näköinen omalla sirolla ja naisellisen himokkaalla tavallaan, loi uteliaan ja äärimmäisen halveksuvan katseen ympärilleen. Wang pani merkille, että vaikka tytär olikin uin pieni pallas athene itsevarmoine silmineen ja kauniine olomuotoineen, himokkuus joka tästä huokui, ei ollut sellaista, jollaisen voimasta naiset kaatoivat miehiä sänkyyn tietämättä edes näiden nimiä. Himo oli tyttären kohdalla jollain oudolla tavalla kieroutunut himoksi olla mitä hän oli ja näyttää se kaikille muille. Ei, tyttö himoitsi vain itseään ja näyttikin sen nyrpistämällä nenäänsä, kun näki jotain poikkeavaa.
"Ilo tavata teidät jälleen, herra Pensivy", Wang sanoi automaattisesti ja kumarsi kevyesti, kääntyen jo kumarruksen aikana tyttären puoleen, "ja neiti."
"Rafaela", tytär lausui nimensä ja Wang kumarsi uudelleen, hieman syvemmin.
"Neiti Rafaela."
Rafaela nyökkäsi nihkeän vastauksen tervehdykseen, mutta sekin oli enemmän mitä olisi voinut oletaa. Tytöstä näki jo naamasta, että tämä vihasi kaikkea "epänormaalia", sulki kaiken "sairaan" pois maailmastaan ja kielsi "epäonnistujien" ihmisyyden.
Tämä on Wang, Doun Rakastettu", Pensivy sanoi ja Rafaela vilkaisi Wangia vielä kerran.
Rafaela oli juuri niitä ihmisiä, jotka kuiskivat kavereilleen, ettei joillekin ihmisille voinut puhua että nämä olivat alempiarvoisia. Hän ei myöntänyt ihmisyyttä narkkareille, homoille, tirkistelijöille, hulluille, kyylille, ekshibitionisteille, mulateille, tummaihoisille, vammaisille, skitsofreenikoille, transuille, juopoille, pinnareille, rappioituneille, teiniäideille, raiskaajille, murhaajille, epämääräisille taiteilijoille, ateisteille tai edes huonosti käyttäytyville. Lista olisi jatkunut loputtomiin ja Wang oli aivan varma, ettei ollut koskaan tavannut yhtä ahdaskatseista ihmistä.
Voi miten paljosta oletkaan jäänyt paitsi, Wang ajatteli ja aivan kuin Rafaela olisi kuullut hänen ajatuksensa, tämä kääntyi katsomaan Wangia säkenöivin silmin. Ilmeisesti Wangin ulkonäkö mielytti tätä.
"Missä Dou on?" Harald Pensivy kysyi hieman hermostuneena. HÄn ei selvästikään pitänyt siitä, että hänen uusin ostoksensa oli jätetty Rakastettunsa kanssa samaan huoneistoon kahden, ties vaikka hänen ostoksensa olisi karannut jonnekin.
"Hän oli hetki sitten puutarhassa-"
"Olen tässä, herra Pensivy", Dou sanoi astuessaan sisään puutarhan ovesta. Wang ei kääntynyt, hymyili vain Pensivylle.
"Mainiota. Rafaela, haluaisin sinun tapaavan Doun, hän on henkilö, josta kerroin sinulle", Pensivy sanoi.
Dou ei kumartanut, kuten Wang oli tehnyt, käveli vain suuren televisiosalin halki sisääntulo-ovesta vasemmalla olevaan ruokasaliin, jota hallitsi suuri pöytä.
Rafaela nyrpisti nenäänsä ja katsoi isäänä kiukkuisena ja pettyneenä. HÄn ei pitänyt lainkaan koko ajatuksesta olla täällä ja nyt tuo kirottu poikahuora vielä käyttäytyi töykeästi.
Wang kohotti kätensä ohimolleen kun hänen päässään vihlaisi kiukkuinen kipu ja samaa aikaa Shin ääni sihisi Doun päähän: käyttäydy kunnolla tai aiheutan Wangille vuosisadan migreenin niin että tämän aivot alkavat valua kuin ylikypsä puuro tämän korvista!
Sepäs vasta olisi hauska näky, Dou ajatteli ja veti tuolin irti pöydästä ja hymyili Rafaelalle kauniisti.
"Neiti, paikkanne, olkaa hyvä."
((en jaksa kirjottaa))
|
|
|
Post by snippy on Aug 13, 2011 12:43:48 GMT 2
tämä laulu tiivistää koko Jumalten rannan olemuksen mielestäni loistavasti. Epätoivoinen, kärventävä rakkaus, joka ei jätä tilaa millekään muulle. Ja kiitos tämän laulun, tarina jatkuu...
|
|
|
Post by snippy on Aug 13, 2011 21:59:01 GMT 2
En todellakaan ymmärrä, mihin olemme yrittäneet tätä juonta viedä viimeisen kahden sivun aikana Putikosanissa. Kaikki tämä näyttää niin utuiselta hötöltä, ettei punaista lankaa vain löydy. Miksi Rafaela esitellään? Onko Doun ostajalla jokin isompi rooli, vai miksi tähän on paneuduttu niin paljon? Miksi avuttomuus korvaa naiivin toiminnanpakon? Näiden puutteiden takia otan kirjoittajan vapauden ja teen tästä epävirallisen raakileversion, eli ylitän muutamia kohtauksia ja faktoja sen enempää ajattelematta. Lisäksi lyhennän joitain kohtauksia, jotka saattavat saada myöhemmin lisähuomiota, jos ne sitä tarvitsevat (tulevat kyllä tarvitsemaan paljon jos laatua joskus kysytään). Tämä teksti syntyy suoraan ja enemmänkin ynnäävästi, minkäänlaista taiteellista suoritusta ei ole odotettavissa. Mutta näin tarina saadaan jatkumaan ja ehkä, ehkä, tulevaisuudessa, näihin tulevassa tekstissäni kuvailemiin kömpelöihin tekstinpätkiin saatetaan laittaa enemmän aikaa. Tämän pyhäinhäväistyksen tuottaja, Snippy
*Ratkaisu joka johtaa vapautumiseen. Paikka räjähtää usean voiman yhteistörmäyksen aiheutuksena. Se, miten tähän päädytään, jääköön jonkin hämärän pitkän illan mietintämyssyyn. Tällä hetkellä kirjoittajalla ei ole mitään havaintoa siitä, miten tämä muuten olisi mahdollista. *
Käytävä jatkui pitkään ja vaikka kuinka he juoksivat, se vain jatkui. Ovia, lisää ovia, valoja, sama punertava Art Deco-tapetti jatkui virtana heidän kummallakin sivullaan, kun he juoksivat. Niiden jatkuvuus loi harhan pysähtyneestä ajasta, aivan kuin he olisivat rynnänneet tilan läpi, jossa liikettä ei ollut olemassakaan. Vain jatkuvuus. Tällä hetkellä, kun Doun aivot kävivät tuhatta ja sataa täydellisen adrenaliinivyöryn valloissa, tuo ajatus tuntui hupaisalta ja hänen olisi tehnyt mieli nauraa. Hän ei ikinä ollut juossut paikallaan näin tunteella!
Tilanteessa sinänsä ei ollut mitään muuta naurattavaa paitsi heidän äärimmäinen ajanpuutteensa. Talo oli romahtamaisillaan, seinien takaa kuului paukahtelevia ja repeäviä ääniä, kun suuren monikerroksisen hotellin tukirakenteet antoivat periksi ja alkoivat hitaasti vajota kohti maata. Vielä kaikki näytti normaalilta, mutta pian käytävä katoaisi, se vajoaisi kivipölyksi ja punainen tapetti muuttuisi rakennuksen vereksi sen vajotessa tuhoonsa. Pian, pian kaikki olisi ohi, Dou ajatteli, jos ehdimme ulos, voimme vielä todistaa sitä, emmekä olla osana loppua.
”Missä se huone on?” Jin huusi ja Dou joutui hidastamaan tahtiaan kääntyäkseen katsomaan naista, joka juoksi vain muutama askel hänen takanaan. Jin huomasi, ettei Dou ymmärtänyt mistä hän puhui, joten tarkensi, joskin äärimmäisen kiukkuisella äänensävyllä.
”Se huone, missä Wang on! Sinä olet nähnyt sen, Shi näytti sinulle. Saatko yhteyttä Wangiin?” Jin tivasi kovaan ääneen, mutta sekin kuulosti kuiskaukselta voimistuvan rakennuksen kuolinhuudon rinnalla.
Dou muisti yhtäkkiä, niin todellakin, Wang! Hän ei ollut areenalla, hän ei ollut näyttäytynyt koko aamuna eikä tällä ollut osaa eikä arpaa niihin tapahtumiin, jotka olivat tämän lopun alun käynnistäneet. Hetkeksi, ensikertaa pitkästä aikaa, Wang oli lipsahtanut Doun mielestä, eikä hän ollut haaskannut punapäälle ajatustakaan.
”Dou, sano!” Shenie kiljaisi, samalla hetkellä kun yksi ovista aukeni juuri heidän sitä ohittaessaan ja ulos ryntäsi joukko ihmisiä, joista suurin osa oli alastomina. Nämä eivät olleet ehtineet koota vaatteitaan, orgiat olivat olleet ikävästi kesken juuri kun maailma heidän ympärillään oli sortunut. Nyt Doun, Jinin ja Shenien rinnalla juoksi joukko kaiken ikäisiä ja kokoisia kiihkeästi mylviviä alastomia ihmisiä, jotka vaikuttivat paniikin saaneelta karjalaumalta.
”Minä menen etsimään häntä”, Dou sanoi, keräten nopeasti ajatuksensa, ”pelastakaa te niin monia kuin pystytte. Ja lähtekää täältä!” Hänen puhuessaan käytävälle ilmestyi lisää ihmisiä, niin huoria kuin näiden asiakkaitaankin. Kuvaelma oli kuin Danten taivaallisesta näytelmästä, syntiset joutuivat viimein helvetin kiirastuleen. Ihmiset poukkoilivat ympäriinsä, huusivat ja itkivät ja juoksivat toistensa yli. Hysteria oli kaikkialla, kuin hermokaasu jota he hengittivät.
Shenie ei edes epäröinyt, nyökkäsi vain ja otti Jiniä kädestä. Tämä yritti vastustella ensin, mutta paniikin vain kasvaessa ihmismassassa heidän ympärillään Jin päätti, että Dou oli oikeassa. Wang selviäisi yhdelläkin pelastajalla, nämä ihmiset taas tarvitsivat nyt kaiken avun, mikä oli tarjolla.
Jin kääntyi ihmismassa puoleen. Sisään hitaasti hengittäen tämä kohotti kätensä ja puhalsi ilmoille tuulen, joka oli kylmä kuin Alaskan yöt. Shenie seisoi tämän vierellä, pidellen silmiään kiinni. Tämä yritti tavoittaa ihmiset hysteerisiä mieliä, saada nämä rauhoittumaan sen verran, että heidät saataisiin pelastettua. Tuuli kadotti rakennuksen hajoamisen äänen, Shenien temppu toimi ja ihmiset seisahtuivat, hämmentyneenä nopeasta muutoksesta.
Dou kääntyi kannoillaan ja juoksi käytävää heidän tulosuuntaansa, kuullen vain perässään Jinin sanat, jotka tuuli kantoi kaiken muun melun yläpuolelle.
”Rauhoittukaa. Me menemme nyt yhdessä ulos ja selviämme. Rauhoittukaa, niin selviämme. Seuratkaa meitä, paloportaille”, Jin sanoi mahdollisimman neutraalilla äänensävyllä. Fiksu tyttö, Dou ajatteli, vaikka käytävässä on vielä valot, sähköt katkeavat pian. Jos he olisivat yrittäneet päästä ulos hissin avulla, varmasti he eivät olisi päässeet alas asti.
Dou keskittyi kuuntelemaan, oliko Wang hengissä? Oliko hän kuulolla? Heidän välillään kulki yhä yhteys, se syntyi Doun ja tämän tärkeiden ihmisten välille aina ja se pysyi. Mutta nyt kun Dou yritti etsiä Wangia, mitä tahansa ajatusta tai tunnetta, hän kohtasi vain harmaata, epämääräistä massaa. Dou ei mitenkään pystynyt paikantamaan Wangia näin epämääräisellä tiedolla, mutta hänen oli yritettävä. Seuraavasta kulmasta Dou kääntyi vasempaan ja näki samalla käytävän muuttuvan jo vinoksi, hänellä oli vain hetki aikaa, talo antaisi pian periksi.
Saapuessaan Wangin huoneelle Dou syöksyi sisään edes ajattelematta, ovi räjähti säpäleiksi hänen silmiensä edessä silkasta tahdonvoimasta, jota hän siihen suuntasi. Oven takana häntä kuitenkin odotti pettymys, huone oli lähes tyhjä. Yhtäkään elävää sielua ei enää täällä ollut.
Lattialla, aivan keskellä huonetta, makasi nainen, vääntyneenä ja silmät auki. Dou otti muutaman askeleen kohti ruumista ja tunnisti sen Shiksi. Tämä pyristi rintaansa rystyset valkoisina, kädet vääntyneinä kuolemankouristukseen. Naisen kasvoille oli jäänyt epämääräinen, kuolemankauhun ja pettymyksen täyteläinen ilme. Dou tiesi katsomattakin, että Shi puristi haavaa, josta oli valunut valtaisa verilammikko lattialle. Tuosta lammikosta lähtivät jalanjäljet, suhteellisen suurijalkainen mies, jolla oli ollut päällään kiiltonahkakengät oli kävellyt lammikon poikki pitkin askelin ovelle. Dou saattoi heittää villin veikkauksen: Wang.
”Hän tappoi sinut”, Dou sanoi Shin ruumiille, katsellessaan sitä pää kallellaan. Naisen demoniset piirteet, jotka kertoivat tämän epäinhimillisestä alkuperästä olivat korostuneet tämän kuolinhetkellä. Niin varmasti kävisi Doullekin, hän itse arvasi, mutta sitä hän saattaisi miettiä myöhemmin.
”Me olemme enkeleitä vai…?” Dou sanoi Shille, ”emme ole ihmisiä, siinä olit oikeassa. Mutta enkeleitä meistä ei saa tekemälläkään. Ehkä todella likaisia sellaisia. Mutta sittenhän olemmekin jo miltei ihmisiä.”
Dou katsoi ruumista vielä hetken, ainoa olento, joka oli voimissaan ollut Doun, Shenien ja Jinin veroinen, ellei jopa vahvempikin. Tämä oli kuollut veitseen, niin maalliseen ja yksinkertaiseen aseeseen. Pieneen hutilointiin, yhteen irralliseen ajatukseen, joka oli ajanut hänen huomionsa toisaalle juuri siksi aikaa, että Wang oli saattanut iskeä. Ja nyt Shi, tuo mahtava olento, jonka veroista ei löytynyt tältä planeetalta oli poissa. Lajinsa viimeinen oli kuollut.
Dou kääntyi ja juoksi pois, tässä talossa ei ollut mitään, mitä hän enää kaipaisi. Wang oli jo varmasti lähtenyt, tämä ei varmasti ollut jäänyt katsomaan miten talo sortuisi sisältäpäin. Hän etsisi miehen ja vaatisi tätä anomaan anteeksiantoa polvillaan myöhemmin, nyt Doun oli pelastettava niin monta ihmistä kuin mahdollista.
Ilma oli jo muuttunut sakeaksi kivipölystä seinien halkeillessa ja murtuessa. Valot välkkyivät ja käytävät näyttivät lainehtivan kun Dou keräsi huoneista pitkin ilotaloa kaikki mahdolliset ihmiset, jotka olivat vain pelastettavissa. Talossa oli yllättävän paljon väkeä ja suhteellisen harva oli kykenevä pelastamaan itsensä hädän hetkellä, Dou totesi avustaessaan vanhahkoa rouvaa (mitä ihmettä tämä teki ilotalossa?) kohti paloportaita, joilla Shenie odotti valmiina viemään pelastettavia alas. Heidän piti kädestä pitäen viedä useat portaisiin. Osa taas oli niin innokkaita pelastamaan itsensä, että he sörkkivät ja tönivät muut pois tieltään, aiheuttaen tarpeettomia vaaratilanteita varsinkin silloin, kun lattia alkoi halkeilemaan kunnolla.
Monta kymmentä ihmistä myöhemmin Dou, Shenie ja Jin totesivat, että heidän oli poistuttava talosta kun kattopaneelit alkoivat sataa heidän niskaansa. Toisiinsa tukeutuen he riensivät alas portaita viimeisinä, veren ja pölyn peitossa. Puoli tuntia. Puoli tuntia oli kulunut siitä, kun talo oli alkanut hajoamaan. Silti se tuntui ikuisuudelta, kun Dou myöhemmin ajatteli sitä taaksepäin. Kaamealta, painaismaiselta ikuisuudelta.
Ilma oli raikas heidän syöksyessään viimein ulos. Meteli joka kohosi heidän takaansa (takaatansa?) kuin valtava tsunami olisi vyörynyt heidän niskaansa. Se ei kuitenkaan tavoittanut heitä, ei aivan. He olivat nopeampia, Dou ajatteli ja kääntyi, pysähtyen ymmärrettyään olevansa valtavien teräspalkkien ja betonisateen ulottumattomissa. Ilma oli sakeaa, eikä rakennusta erottanut. Hälytysajoneuvot, useita ambulansseja sekä poliiseja kuului jo parveilevan heidän takanaan, vain muutaman kymmenen metrin päässä suojavyöhykkeellä. Huudot ja jatkuvat selitys muuttui solinaksi, joka voimistui sitä mukaa kun viimeinenkin palkki oli kaatunut ja viimeinenkin kivi lopettanut vierimisen.
Vaivihkaa Jin nostatti kevyen etelätuulen, niin rauhaisan etteivät normaalit ihmiset huomaisi siinä mitään outoa tämän katastrofin rinnalla. Hitaasti Jinin tuuli vei mukanaan kivipölyn, paljastaen koko kauheudessaan näyn heidän edessään. Kaunis rakennus oli muuttunut pelkäksi rakennusjätteeksi. Dou ei oikein ymmärtänyt, miten he olivat onnistuneet räjäyttämään koko rakennuksen, yksikään seinä ei ollut säästynyt. Tuho oli niin täydellinen, että se oli lähestulkoon siistiä. Ei epämääräisiä törröttäviä seiniä tai ikkunoita, vain jätettä.
”Vau”, Shenie sanoi, tämä oli selkeästi ajatellut aivan samaa. Kolmikko tuijotti rakennusta vaiti, uskomatta näkyä todeksi.
”Olemmepas me… vahvoja”, Jin totesi viimein. Shenie nyökytteli tälle:
”En tiennyt, että tämän kaltainen tuho olisi mahdollista.”
”Kun yhdistimme voimamme, saimme tämän aikaiseksi…. Kun me kaikki hyökkäsimme yksitellen nutsä vastaan, meillä ei ollut mahdollisuuttakaan, mutta kun laitamme voimamme yhteen, saamme tällaista jälkeä aikaiseksi”, Dou sanoi, myöntäen olevansa itsekin hieman yllättynyt.
”Meidän pitää harrastaa voimien yhdistämistä useammin”, Jin huomautti.
”Joo, jos haluamme perustaa purkufirman”, Shenie myönsi ja Jin kikatti, vaikka selvästi yrittikin vastustaa tätä. Tämän kaltaisissa tilanteissa ei saisi todellakaan kikatella. Shenie ja Doukin vaihtoivat kuitenkin hymyt. He olivat vapaita ja voimakkaita. Mitä muuta siinä saattoi tehdä, paitsi hymyillä väärässä tilanteessa?
”Meidän pitää auttaa”, Dou jatkoi muistaen jälleen heidän tilanteensa, ”tuolla on vielä ihmisiä, muutamat heistä saattavat olla yhä hengissä raunioiden alla.”
”Olet oikeassa”, Shenie myönsi venytellen kevyesti, hän itse asiassa tunsi olonsa mainioksi. Shenietä ei yhtään haitannut lisäduuni.
”Onhan se totta, että meillä yhdessä on suuremmat mahdollisuudet saada tuolta ketään elävänä tässä vaiheessa ulos kuin koko palokunnalla yhteensä”, Jin myönsi, seuratessaan palomiehiä, jotka juuri ryntäsivät kohti raunioita. Apuna näytti olevan myös monta siviilipukuista virkamiestä, joten varmasti he uppoaisivat porukkaan täydellisesti.
”Koska yhdessä me olemme vahvempia”, Dou sanoi ja jatkoi vielä Jinille, ”sovitaanko näin. Ei enää valheita, ei enää suojelua. Ei enää huumeita, eikä varsinkaan petkutusta, ei minun, eikä kenenkään muun. Yhdessä kaikessa, ok? Minua ei jätetä ulkopuolelle enää vain koska vaikutan suurimman osan aikaa ilmeisen avuttomalta.”
”Hyvä on”, Jin sanoi hymyillen lämpimästi, ”lupaan.”
”Älä sitten näytä avuttomalta,” Shenie huomautti astellessaan jo raunioita kohti, ”ettei tule mielitekoa antaa sinun vain leikkiä koiranpentua kun muut tekevät työt.”
”Mitä tuo nyt tarkoitti?” Dou kysyi närkästyneenä seuratessaan Shenietä, joka teki muutaman liikkeen käsillään. Tämä kutsui vettä, joka täytti juuri raunioita haljenneiden vesijohtojen kautta. Shenie etsi vedestä lämpimämpiä kohtia, jotka saattaisivat kertoa elossa olevista ja näiden ruumiinlämmöstään sekä liikkeestään. Shenie osoitti raunioiden länsinurkkaa ja nyökkäsi Doulle ja Jinille, jotka aloittivat järkäleiden hitaan siirto-operaation.
Koska he halusivat näyttää mahdollisimman normaaleilta, he eivät voineet prassailla voimillaan, liika huomio toisi heille vain ongelmia tulevaisuudessa. Niin se oli tehnyt heidän viime seikkailunsa aikansa, joten varmasti tämä epämiellyttävä huomio saattaisi osua heidän stigmakseen myös tulevaisuudessa. Tämän takia Jin ja Dou pitivät tarkasti huolen, ettei yksikään ihmissilmä todistanut heidän pieniä apukeinojaan, luikertelevia köynnöksiä tai tietyissä paikoissa erityisen vinhaa tuulta. Puhumattakaan elävästä vedestä, joka poukkoili pitkin raunioita etsien selvinneitä.
Kolme tuntia he jatkoivat tätä ja vasta auringon laskiessa Dou ja Shenie viimein pääsivät hetkeksi lethingy. Jin ei levännyt, tämä istui ulkona puiston penkillä kaukana ambulanssien luota, kuunnellen hiljaa tuulta. Se veisi kuolevien huudot ja eksyneiden kauhistuneet äännähdykset pois hänen mielestään. Se oli hänelle ainoa tapa rauhoittua, kaupungin sorina ja äänet. Shenie ja Dou saisivat istua ihan rauhassa ambulanssimiesten hyysättävänä kahvikupit käsissään.
Shenie ja Dou saivat selville kuolin luvut: kateissa oli 45 ihmistä nykyisten tietojen mukaan, varmistettuja kuolleita oli 127. Kiitos kolmikon kadonneiden lukumäärä oli suhteellisen pieni, he olivat löytäneet nopeasti suurimman osan myös ruumiista, koska nämä olivat olleet vielä lämpimiä siinä vaiheessa kun Shenielle oli ollut täyspuhti päällä. Sen sijaan kuolleita näytti tulevan koko ajan lisää… lisäksi moni, jonka he olivat noukkineet raunioista, oli ollut jo siinä vaiheessa hädin tuskin hengissä.
Moni tulisi vielä kuolemaan, mutta ei tänään. Huomenna, Dou päätti ajatellessaan kuolleita. Silti hänestä tuntui, että nuo kaikki kuolleet tulisivat vielä vainoamaan häntä. Ajatus tuntui suhteellisen kaukaiselta hänen aivoissaan juuri nyt kun vähitellen turtumus ja väsymys alkoivat saada sijaa hänen ajatuksissaan. Dou tunsi pilkkivänsä, hän ei edes ollut tajunnut olevansa näin loppuun ajettu. Korkea stressitaso oli pitänyt hänet hereillä, mutta nyt raukeus valtasi hänen ruumiinsa. Morfeus kutsui häntä jo luokseen, eikä Dou tiennyt enää kuinka kauan hän saattaisi vastustaa sitä kutsua, välittämättä siitä kuinka voimakas hän ikinä olikaan.
”Päivä on ohi, mennään etsimään jostain ystäviä, joiden luona saatamme nukkua. Jos sinua ei haittaa, en palaisi mielelläni vielä tänään jumalten rantaan… Ja kyllä sinullekin ja Jinille varmasti löytyy yösija”, Shenie sanoi ja Dou hymyili tälle väsyneenä.
”Kiitos, se olisi mukavaa”, Dou sanoi ja haukotteli makeasti. Kaikki oli yhtäkkiä niin yksinkertaista, nyt kun kaikki tuska ja kärsimys oli ohi.
”Mennäänkö?” Shenie kysyi, vilkaisten ambulanssimiehiä, ”he eivät enää tarvitse meitä.”
Dou hymähti. Nuo miehet ja naiset kuvittelivat auttavansa heitä, mutta todellisuudessa nämäkin olivat vain pieniä pelinappuloita siinä suuremmassa pelissä, mitä Dou, Shenie ja Jin vasta opettelivat pelaamaan. Tänään kaikki oli hyvin.
Shenie lähestyi lähintä henkilöä, erästä poliisia, saadakseen udeltua mistä hän saisi soitettua. Dou istui sillä välin paikallaan ja tuijotti taivasta, jonka kannelle tähdet olivat jo syttymässä. Maailma jatkoi pyörimistään, eikä sillä ollut havaintoakaan siitä, miten oudoksi Dou tunsi olonsa. Jollain epämiellyttävällä tavalla hänestä tuntui, että kaikki oli päättymässä. Hetkeksi hän upposi ajatuksiinsa, mietti perhettään, yllättäen äitiään, joka oli kuollut Doun ollessa vielä pieni.
Kun hän oli syntynyt, opi puu sairaalan pihalla puhjennut yllättäen kukkaan. Dou oli kuullut tämän tarinan isältään 17-vuotispäivänään, samana päivänä kun matka kohti Jumalten rantaa oli alkanut. Silloin Dou oli vain kääntänyt selkänsä isälleen ja kutsunut tätä hulluksi. Mutta nyt… hänen isänsä ei ollut hullu. Hän oli varmasti nähnyt puun puhkeavan kukkaan. Nyt Dou saisi kokonaisia puistoja puhkeamaan kukkaan pelkän ajatuksen voimalla. Puu taipui, hajosi ja kasvoi hänen käsiensä liikkeestä. Kuin kapellimestari hän ohjasi maailman flooraa kuin se olisi ollut hänen yksityinen orkesterinsa, jonka laulun vain hän saattoi kuulla. Hänen isänsä oli tiennyt, että näin kävisi. Hänen äitinsäkin oli varmasti tiennyt. Wang oli tiennyt myös, jostain kumman syystä tuo hänen elämänsä tuhonnut mies oli nähnyt, että yhtenä päivänä Dou olisi enemmän kuin ihminen. Kaikki oli johtanut tähän hetkeen, jolloin hän saattoi tappaa ja pelastaa ihmiselämiä tämän lahjan, tai kirouksen, avulla.
”He kaikki, jotka tiesivät millainen minä sisimmässäni olen, ovat tuhonneet elämäni täydellisesti”, Dou sanoi ääneen pienelle ruohotupolle, joka pyrki esiin asvaltin raosta. Ruohon korret värisivät vastaukseksi, ne tunsivat Doun tuskan. Dou silitti lempeästi ruohon kortta kädellään, ”onko se voimieni nurja puoli? Teitä, flooraa, minä ymmärrän ja te olette ystäviäni, ettekä ikinä satuta minua. Mutta oma lajini, ihmiset, jotka ymmärtävät minua ja rakastavat minua, päätyvät aina pettämään minut? Olenko syntynyt väärään lajiin? Ehkä olisin parempi bambu kuin ihminen.”
Siihen ei ruohonkorsi enää vastannut. Dou ymmärsi kyllä miksi ei. Shenie kosketti hellästi Doun olkaa kiinnittääkseen tämän huomion, hymyillen tälle lempeästi.
”Soitin Zhanille. Hän suostui majoittamaan kaikki meidät kolme, hirveän mukavaa häneltä. Menen hakemaan Jinin ja lähdemme suoraan. Soitin jo taksin. Näytä reippaalta, muuten joku vaatii meitä vielä lähtemään sairaalaan tarkistettaviksi. Meidän tulee käyttäytyä aivan kuin olisimme vain ohikulkijoita.”
Dou nyökkäsi ja Shenie vaelsi etsimään Jiniä päättäväisesti. Miten tuo nainen löysi kaiken tuon voiman, Dou ihmetteli ja mietti sitten: Korvaisiko Shenie Wangin hänen elämänsä ylläpitäjänä? Tyttö oli tehnyt hyvää työtä ilotalossa ja oli vaikuttanut ratkaisevasti loppuratkaisuun. Nyt Shenie hoiti, vaikka oli yhtä väsynyt kuin he muutkin, kaiken heille valmiiksi, niin, ettei heidän tarvinnut kuin ajelehtia väsymyksen virrassa.
”Mutta Shenie on kuten minä”, Dou sanoi kasville, ”hän ei ole ihminen, hän on virtaa. Hänestä ei koskaan tule Wangia. Ehkä kaikki Wangin hyvät puolet, muttei koskaan niitä huonoja. Koska Shenie on, on aina ollut ja tulee aina olemaan, enemmän kuin Wang. Wang kuolee ja unohtuu. Shenie kuten minä ja Jin… me tulemme elämään ikuisesti.”
Dou oli hetken hiljaa ja totesi sitten ajatuksissaan, että hänen olisi tullut etsiä kaltaisiaan jo aikaisemmin. Ihmisten maailmassa hän oli rampa. Shenie, Jin ja jopa Shi olivat hänelle paljon luontaisempia samaistumisen kohteita.
Shin ruumista ei ollut löytynyt. Se oli kadonnut, mikä helpotti huomattavasti Doun oloa. Niin heidän ei ollut tarvinnut selitellä kenellekään epäinhimillistä naisen raatoa raunioissa. Jos asiat olisivat menneet toisin Shin kohdalla, kuten myös Doun, he olisivat voineet olla kumppaneita. Maailma potki päähän heidän laisiaan, sen Dou oli oppinut. Maailma teki heistä hirviöitä tai enkeleitä.
Shenie palasi pian, Jin käsivartensa alla. Jin näytti äärimmäisen väsyneeltä, tämän posket olivat lommolla ja tämän lyhyet hiukset sekaisin tuulen tuiverruksesta. Tämä vaikutti kuitenkin raukeammalta ja rauhallisemmalta kuin aikaisin. Tuuli oli toiminut, se oli vienyt mennessään verenmaun Jinin suusta.
”Taksi”, tämä huomautti ja kolmikko nousi ylös ja astui taksiin. Hiljaisuuden vallitessa he istuivat taksissa, kaikki ajatuksiinsa hautautuneita. Saapuessaan Zhanin kämpillle he tajusivat, että tarvitsisivat hyvän tekosyyn. Zhan ei tiennyt mitään Shin hotellista, eikä tätä tarvinnut valistaakaan asiasta.
”Mitä me sanomme?” Jin kysyi kun he seisoivat Zhanin talon edessä.
”Emme ainakaan totuutta. ”Hei Zhan, me olemme supervoimaisia epäihmisiä ja sattui juuri niin että aiheutimme yhden hotellin romahtamisen, jossa olimme olleet myymässä persettämme koska hävisimme eeppisen kamppailun eräälle toiselle supervoimaiselle epäihmiselle joka oli kaapannut Wangin.” Minusta tuntuu, että se ei mene ihan läpi”, Shenie sanoi ironisesti. Kukaan ei kuitenkaan jaksanut edes nauraa.
”Ei kerrota hänelle vielä mitään. Huomenna, katsotaan aamu-uutiset ja keksitään tarina sen mukaan, mitä niistä paljastuu”, Dou ehdotti ja naiset suostuivat ideaan oitis. Rivissä he astuivat Zhanin ovelle, jolla oli onneksi näin torstai-illan lopuksi vapaapäivä. Tämä järkyttyi nähdessään kolmikon ryytyneet olomuodot, muttei kysellyt lisää kun Dou pyysi saada selittää tilanteen huomenna. Zhan oli yhtä mieltä kolmikon kanssa siitä, että nyt he tarvitsisivat paljon lepoa.
Dou ja Jin nukkuivat olohuoneen lattialle levitetyillä kahdella patjalla ja Shenie sohvalla. Shenie nukahti heti kun hänen päänsä osui sohvaan, eikä enää noussut siitä. Dou ja Jin sen sijaan vaihtoivat vielä muutaman sanan:
”Olen pahoillani, etten kertonut sinulle mistään mitään”, Jin sanoi hiljaisella äänellä. Zhan oli varmistanut, että heillä oli kaikki mitä he voisivat tarvita ja oli sitten vetäytynyt viereiseen huoneeseen. Varmaa kuitenkin oli, ettei tämä ollut vielä unessa, joten Dou ja Jin keskustelivat kuiskaten.
”Ei se mitään”, Dou kuiskasi, ”olisit silti voinut kertoa voimistasi.”
”Luulin että olin yksin friikki. En edes ajatellut, että meidän kaltaisiamme olisi muitakin”, Jin myönsi ja Doun täytyi myöntyä, ei hänkään ollut kertonut Jinille mitään.
”Ilmeisesti meitä on paljon enemmän, kuin voimme kuvitella. Mitenköhän Kite löysi Shenien?” Dou kysyi, mutta Jin vastasi hiljaisuudella. Hänellä ei ollut aavistustakaan.
”Kite on lähtenyt jo, siitä olen varma. Hän on puolessa välissä matkaa kohti jotain Aasian maata, jolla ei ole rikollisten luovutussopimusta EU:n kanssa. Häneltä emme voi ainakaan kysyä siis”, Jin sanoi viimein, ”Wang saattaa tietää.”
”Hän katosi hotellista juuri kun se alkoi sortua. Hän tappoi Shin, pääsi yllättämään tämän. Etsitään hänet käsiimme huomenna”, Dou sanoi ja Jin oli samaa mieltä.
”Hän on varmaan Jumalten rannassa, hävittämässä todisteita huumebisneksistä. Kovistellaan häntä vähäsen, eiköhän hän murru”, Jin lupasi haukotellen.
”Selvä. Mutta nyt voisimme nukkua, olen aivan poikki”, Dou sanoi ja Jin mumisi myöntävästi.
”Hyvää yötä, tuulityttö.”
”Hyvää yötä, luonnonpoika.”
He nukahtivat lähes saman tien ja nukkuivat unetonta, syvää unta. Huomenna kaikki olisi selkeämpää.
|
|
|
Post by snippy on Aug 14, 2011 15:06:27 GMT 2
Päivä valkeni hitaasti ja kolmikko nukkui reilusti yli puolen päivän. Yllättäen heidän ei tarvinnutkaan keksiä hätävalheita Zhanille, joka oli lähtenyt töihin eräälle terassille portsariksi ennen kuin he olivat heränneet. Zhan ei ollut viitsinyt herättää heitä (hän oli vain painanut pienen hellän pusun Doun otsalla varmistaen, ettei tämä herännyt siihen) vaan oli jättänyt pöydälle lapun, jonka mukaan he saisivat ottaa mitä he halusivat jääkaapista.
Kolmikko katsoi siis jännittyneenä uutisia Zhanin sohvalta, kaikilla höyryävät kahvikupit kädessä, Jinillä tuttuun tapaan musta kahvi kuin muut joivat kahvinsa maidon kanssa. Hotellin romahdus oli, kuten oletettukin, pääuutisena. Kuolleiden määrä oli noussut 171:een ja kuolleiden joukossa oli ollut monia merkittäviä liikemiehiä ja poliitikkoja.
”En tiedä saisiko tätä sanoa ääneen…”, Jin sanoi uutisankkurin päälle, ”mutta eivätkö ne irstaat siat ansainneet kuolla?”
”Hyviä ihmisiä he eivät olleet, muttei kukaan ansaitse kuolla murskaantuen kivitonnien alle”, Shenie vastasi, mutta Dou viittoi heitä hiljenemään.
”Hys nyt!”
Syyksi epäiltiin rakennusvirhettä. Tässä vaiheessa sekä Jin, Shenie että Dou huokaisivat helpotuksesta. Mitään yliluonnollista ei oltu havaittu, hyvä. Heidän selustansa oli turvattu. Seuraavaksi muutama poliitikko esitti pahoittelunsa, raivaustöiden johtajia haastateltiin ja muutama suruvalittelu esitettiin. Näin suurelle turmalle aiottiin järjestää hiljainen hetki työpaikoilla seuraavana päivänä, niin moni oli kuollut tässä yksittäisessä onnettomuudessa. Lisäksi uutisissa oli juttua Venezuelan presidentistä ja tämän todetusta syövästä vatsan seudulla, USA:n ja Venäjän välisestä ydinaseohjelmista, eräästä rotukissojen kasvattamon törkeistä laiminlyönneistä eläimiä kohtaan sekä vakavasta autokolarista, joka oli sattunut C-141-jotain tiellä ja jonka takia alueella oli poikkeusliikennejärjestelyt.
”Ei mitään Jumalten rannasta”, Jin huomautti tyytyväisenä.
”He eivät ole vielä yhdistäneet kaikkia johtolankoja”, Shenie arvasi, ”mutta kyllä Jumalten rannan vuoro tulee olemaan vielä pääuutinen.”
”Aivan varmasti. En malta odottaa sitä”, Dou sanoi tyytyväisenä. He ottivat vapauden valmistaa itselleen runsaan aamiaisen ja nauttivat sen hitaasti. Vapaus ja huolettomuus tuntuivat ihanilta, kukaan kolmesta ystävyksistä ei jaksanut ajatella liikoja. He olivat käyneet suihkussa ja kukin heistä oli lainannut Zhanin kaapista erinäisiä vaatekappaleita. Shenien mielestä oli lähes rikos että he ottivat niitä kysymättä, muttei heillä vaihtoehtoakaan olleet. Heidän edelliset vaatteensa olivat täysin kivipölyn, lian ja veren peitossa.
He katsoivat elokuvia hetken aikaa, kunnes saivat paremman idean. Zhanin huoneistoon kuului pienen pieni takapiha, jota reunustivat korkeat aidan (Zhan saattoi olla joskus hieman paranoidi Barcelonan suhteen. Ei tämä kaupunki niin vaarallinen ollut kuin esimerkiksi Mogadishu, mutta Zhan kohtasi työssään niin paljon tämän kaupungin nurjaa puolta, että hän mieluummin varustautui liian hyvin kuin liian huonosti). Sieltä he löysivät kaiken tarpeellisen pieneen leikkiin, jonka he olivat keksineet. Luodaan maailma.
He valitsivat hyvän spotin hiekkaiselta pihalta ja istuivat ympyrään sen ympärille. Shenie otti mukaansa ämpärillisen vettä kylpyhuoneesta ja kaatoi sen maahan. Hän heilutti sormiaan hitaasti, saaden veden nousemaan jälleen kerran pintaan ja kiertämään kehää hiekassa, luoden pikkuhiljaa pieniä mäkiä, joen mutkia ja särkkiä, aivan kuin luonnossakin. Dou käytti mielikuvitustaan ja kuvitteli pienen pieniä kasveja, jotka alkoivat kasvamaan Shenien jokien ympärillä, särkillä ja saarilla. Ne reagoivat veteen ja maahan täysin luontaisesti, asettuivat sinne minne niiden oli luonnollista juurtua ja kasvoivat kohoamaan kohti taivasta. Jin kutsui sulkemalla silmänsä tuulet, jotka liikuttivat Shenien jokijärjestelmään syntyneiden pienten järvien vettä, luoden aaltoja ja muuttaen rantojen muotoja. Hän muokkasi tuulella maata, sai sen kulumaan ja kasaantumaan dyyneiksi ja rantatörmiksi. Näin he huvittelivat, antaen vain omien voimiensa virrata. He tunsivat olonsa hipeiksi, mutta ei se mitään. Yksikään hippi ei ollut tehnyt sitä, mitä he juuri nyt tekivät.
Lopun päivää he kertoivat toisilleen tarinoita lapsuudestaan, siitä miten olivat kohdanneet voimansa ensikertaa. Shenie kertoi siitä, miten vuorovedet vaihtelivat joskus hänen kotikaupungissaan hänen mielialojensa mukaan, kun hän oli ollut pieni. Jin kertoi mitä uskomattomimpia tarinoita omasta lapsuudestaan. Hänelle olivat voimat näyttäytyneet aikaisemmin kuin Shenielle tai Doulle, mutta Jin oli myös saanut kärsiä niistä enemmän kuin muut. Hän kertoi tarinoita pojista, jotka olivat kiusanneet häntä ja Jin oli suuttunut pienenä ja luonut myrskytuulen vahingossa, joka oli repinyt kiusaajien perheen katon irti. Lisäksi hän kertoi epäonnistuneista lentämisyrityksistä, jotka olivat päätyneet siihen, että hän oli katkaissut useita luita.
He totesivat kokeneensa monia asioita, jotka olivat kovin toistensa kaltaisia. Hyväksikäyttöä, hylkäämistä, valheita. Heidän taustansa olivat samantapaiset, mutta kussakin tarinassa olivat omat mausteensa. Shenie oli kasvanut eristyksissä ihmisistä, luonnonhelmassa ja pelännyt ihmiskontaktia kuin ruttoa. Jin taas oli tullut ihmisten kanssa hyvin toimeen aina, hänellä oli hyvä perhe ja hyvä lapsuus, mutta hänen voimansa olivat aiheuttaneet hänelle erityisen paljon huolta ja murhetta jo pienestä pitäen. Dou taas oli kokenut eniten henkistä tuskaa, hylkäämisiä ja huonoa onnea elämänsä aikana.
Päivä oli jo kääntymässä iltaan, kun Zhan saapui kotiin, noutokiinalaisen kanssa. Tähän mennessä kolmikko oli jo keksinyt tarinan. Jumalten ranta oli suljettu, siellä oli tapahtunut jotain huumeisiin liittyvää ja kaikki mallit oli lähetetty pois. He eivät olleet tienneet mistä oli ollut kyse. He olivat olleet murtuvassa hotellissa siinä vaiheessa kun se oli hajoamassa, kysymässä huoneita, joissa he voisivat yöpyä, koska kenelläkään heistä kolmesta ei ollut enää yösijaa. Heille oli käynyt huono tuuri ja hotelli oli alkanut murtumaan juuri silloin, kun he olivat olleet tarkistamassa huoneita.
Zhan kauhisteli heidän tarinaansa, mutta uskoi sen kysymättä liikoja. He söivät hyvin ja naureskelivat, rentoutuivat kunnolla. Tunnelma oli leppoisa ja miellyttävä. Jopa niin miellyttävä, että heidän katsoessaan Almodovarin Volveria Zhan uskalsi nojata Douhun, jonka vierestä oli seurannut elokuvaa. Dou vain hymyili, mutta antoi Zhanin olla siinä. Jin vilkaisi olkansa yli, huomaten tämän tapahtumien kääntymissuunnan. Shenie otti katsekontaktin Jiniin, toivoen, ettei tämä suuttuisi tai järjestäisi mitään kohtausta.
”Mitä, Shenie? Viimeiset 24 tuntia ovat kasvattaneet minua ihmisenä, usko pois. Dou on minulle veli nyt. Ei mahdollinen rakastettu”, Jin sanoi heidän ollessaan keittiössä hakemassa lisää guacamolea ja Shenie nyökkäsi, halaten kevyesti Jiniä.
”Sinä olet ihana”, Shenie sanoi ja Jin naurahti Shenien hiuksiin.
”En aina, mutta toisinaan kyllä. Mennään nyt takaisin. En silti aio sietää, jos ne kaksi alkavat kuhertelemaan kesken elokuvan. Wang teki sitä tarpeeksi paljon Doun kanssa ja jo silloin minulta meni hermo”, Jin sanoi naureskellen, jolloin Shenie löi otsaa muistaessaan.
”Wang! Me unohdimme hänet täysin!”
”Kerrankin. Kaikki on pyörinyt hänen ympärillään niin paljon viime aikoina, että on kai ihan terveellistä unohtaa hänet välillä”, Jin huomautti. Shenie oli sinänsä tässä samaa mieltä, muttei myöntänyt tätä ääneen. Sen sijaan hän huikkasi Doulle olohuoneeseen:
”Soita Wangille Jumalten rantaan. Meidän täytyy varmistaa, että hän on kunnossa.”
Dou huokaisi ja nousi sohvalta, vaeltaen eteiseen, jossa Zhanin lankapuhelin oli. Pettyneenä Zhan jäi tuijottamaan Doun perään. Jälleen kerran, olematta edes paikalla, Wang veti pidemmän korren kuin hän.
Dou näppäili Jumalten rannan numeron ulkomuistista ja odotti puhelimen tuutatessa. Mitä hän sanoisi Wangille, hän mietti samalla. Viimeksi he olivat eronneet hirveän riidan kanssa. He olivat olleet niin vihaisia toisilleen ja täysin tuntemattomia. Miten Dou saattaisi nyt puhua Wangille?
Dou ryhdistäytyi. Hänen täytyi saada tämä katastrofi hoidettua. Vaikka Wang oli viimeisen vuoden aikana tehnyt paljon pahoja virheitä, kyse oli kuitenkin vielä siitä samasta Wangista, joka oli pitänyt hänestä huolta 9-vuotiaasta asti. Wangilla oli aina hyvä selitys ja tämä onnistui aina kääntämään asiat oikein päin. Niin kävisi varmasti nytkin. Eikä Wang edes ollut pitkävihaista sorttia. Tämä kyllä antaisi myöntyisi ja pyytäisi anteeksi vaikka polvillaan, kun kyse oli Dousta.
Dou hymyili itsevarmemmin kun puhelimeen viimein vastattiin Jumalten rannasta. Hän saisi Wangin vielä kaidalle tielle ja kaikki palaisi ennalleen. He olisivat jälleen parhaat ystävät.
”Jumalten ranta, Minja puhelimessa”, vastattiin puhelimen toisesta päästä.
”Minja hei, täällä on Dou”, Dou sanoi helpottuneena, että ystävä oli vastannut puhelimeen. Minja oli Jinin kämppisen. Minja oli myös se tyttö, jonka sängyssä Wang oli viettänyt sen ajan, kun oli yrittänyt toipua Shin jengin hänelle aiheuttamista haavoista. Minja oli mukava kanadalainen tyttö, joka tuli hyvin toimeen heidän kaikkien kanssaan.
”Jumalan kiitos, Dou, sinä olet elossa!” Minja henkäisi puhelimeen.
”Niin olen, samoin ovat Shenie ja Jin. Me olemme kunnossa”, Dou sanoi iloiseen äänensävyyn.
”Et tiedä miten onnellinen olen kuullessani tuon. Me olemme soitelleet kaikille, joiden tiedämme tuntevan teidät, muttei kukaan ole vastannut. Missä te olette?” Minja kysyi, selkeästi todella helpottuneena.
”Zhanin luona koillisessa”, Dou vastasi hymyillen lämminsydämisen Minjan huolille. ”Zhan, totta kai, unohdin hänet kokonaan! Minun olisi pitänyt soittaa hänelle ensimmäisten joukossa.”
”Älä hermoile, Minja, inhimillinen erehdys.”
”Kyllä. Me kaikki pelkäsimme, että tekin olitte siinä autossa”, Minja sanoi, yhä helpottuneena.
”Missä autossa?” Dou kysyi kulmiaan kurtistaen. Linjalle laskeutui hiljaisuus.
”Sinä et tiedä? Voi ei, miksi minun pitää joutua tähän rooliin nyt…”, Minja sanoi surkealla äänellä.
”Minja, mistä on kyse?”
”Dou, olen niin pahoillani, todella, todella pahoillani, mutta Wang on kuollut.”
Hiljaisuus. Hetken kaikki oli hiljaista, eikä mikään tuntunut olevan väärin. Sitten, kuin dramaattinen loppusoitto, kauhea myllertävä sokea ja mykkä painava tunne nousi jostain Doun sisältä ja jäi tämän kurkkuun, tuntui vatsassa, tehden hänen ruumiinsa erittäin raskaaksi. Lattia oli valkoista, helmiäiskaakelia, Dou ajatteli. Vain pienet, typerät ajatukset pääsivät tuon valtavan tunnetyhjiön läpi, joka oli vallannut hänen koko minuutensa. Siinä missä hetki sitten kaikki oli ollut täysin normaalia ja oikein, kaikki oli nyt vääriin ja valhetta.
”Dou…?” Minja kysyi heikolla äänellä ja koska Dou ei vastannut, tämä lisäsi vielä miltei kuiskaten, ”olen niin pahoillani…”
”Minun… pitää istua hetkeksi”, Dou sanoi yllättävän vahvalla äänellä Minjalle, yllättäen itsensä.
”Hyvä on. Me odotamme teitä täällä. Poliisit soittivat aamulla, he haluavat puhua Wangin jonkun läheisen kanssa. Koska en tiennyt onko hänellä perhettä, annoin heille sinun tietosi… olettehan, anteeksi, olittehan parhaat ystävät. Voi ei Dou, tämä on niin kauheaa”, Minja sanoi, muttei Dou vastannut vieläkään. Minja jatkoi silti rohkeasti, mutta Doun murhe tarttui häneenkin.
”He haluavat… että sinä menet tunnistamaan ruumiin.”
”Minja… minun pitää nyt todellakin istua alas”, Dou sanoi äänellä, joka oli ontto kuin tippukiviluola.
”Selvä, ymmärrän. Puhutaan myöhemmin”, Minja sanoi ja sulki kuulokkeen, odottamatta Doulta mitään hyvästejä tai ympäripyöreitä sanoja. Niillä ei nyt ollut merkitystä.
Dou tiputti luurin kädestään, asettamatta sitä paikalleen. Hän jäi tuijottamaan lattian kaakeleita. Kyllä, ne olivat helmiäisen valkoiset, juuri pestyt. Kiiltävät, yksikään ei ollut rikki. Hän tippui polvilleen ja jäi tuijottamaan kaakeleita. Ne olivat kylmät ja rauhaisat, kivi oli hidas muuttumaan, toisin kuin kasvit, vesi tai tuuli, Dou ajatteli. Mutta Wang on kuollut.
Dou ei tiennyt kunnes tuo ajatus ilmestyi jälleen kerran hänen mieleensä, oliko kulunut 3 minuuttia vai kymmenen, vai kenties puoli tuntia. Hän ymmärsi, ettei voisi tuijottaa kaakelia ikuisesti, vaan nousi ja käveli olohuoneeseen, katsoen suoraan eteenpäin ilmeettömänä.
”Dou?” Shenie kysyi sohvalta nähdessään Doun kuolemanvakaan ilmeen, ”mikä hätänä?” Dou pudisteli päätään, avaten suunsa sanoakseen sen. Wang on kuollut. Niin helppoa, kolme sanaa. Kolme äännähdystä, muutamia tavuja. Mutta kun Dou avasi suunsa, ääntä ei tullut ulos. Hän ymmärsi, että sillä hetkellä, kun hän sanoisi sen ääneen, Wang todellakin, täysin todellisesti, olisi kuollut ja poistunut tästä maailmasta.
”Dou, älä ole tuollainen”, Jin sanoi varoittavasti, kävellen Doun vierelle, katsoen tätä tiukasti silmiin ja yrittäen saada tästä jotain tolkkua, ”saat meidät kaikki hermostumaan.”
”Sano vain, mitä sinulla on asiaa. Mitä ne sanoivat Jumalten rannasta? Onko Wang tehnyt jotain todella typerää taas?” Zhan kysyi hieman vahingoniloisena. Dou sulki silmänsä, nyt hänen oli tehtävä tämä.
Hän avasi suunsa uudestaan, muttei sanoja tullut ulos. Shenie nousi sohvalta ja marssi eteiseen, tarttuen Jiniä käsivarresta.
”Soitetaan uudestaan Jumalten rantaan. Sinä varmaan muistat numeron?” Shenie kysyi Jiniltä, joka käveli tämän perässä eteiseen.
”Unissanikin”, Jin myönsi.
Dou jäi seisomaan keskelle lattiaa, tietämättä mitä tehdä. Hän näki edessään vain tyhjää, suuri tunnemöykky hänen sisällään oli avautunut mustaksi aukoksi, joka imi kaiken muun itseensä. Zhan katsoi myötätuntoisesti Douta ja Dou sattui kohtaamaan tämän katseen. Se oli liikaa.
Supernova. Doun sisällä räjähti. Hän tarttui ensimmäiseen asiaan, johon ylettyi ja iski sen sirpaleiksi lattialle kaikella voimalla. Se oli kaiutin. Zhan nousi ylös ällistyneenä, huutaen mitä hittoa Dou kuvitteli tekevänsä. Mutta Dou ei kuunnellut, eikä välittänyt, vaan jatkoi. Hän rikkoi kaiken minkä näki. Miksi kaikki oli ehjää? Miksi kaikki oli niin siistiä? Aina kun kaikki hajosi hänen sisällään, kaikki hänen ympärillään säilyi. Mikseivät tavarat hajonneet, miksi Doun piti hajota? Hän ei sietänyt sitä nyt, vaan halusi tuoda sisäisen tuskansa myös ulkopuolelle.
Hän pani vastaan Zhanille, kun tämä yritti taltuttaa hänet portsarin koulutuksellaan. Mutta Dou oli vihainen ja adrenaliinipuuskan vallassa, eikä edes ihminen. Zhan ei saanut häntä pysähtymään, vaan lensi Doun käden liikkeestä pois tämän läheltä kuten kaikki muukin. Vasta, kun Jin nappasi tiukan otteen Dousta takaapäin, ei yrittänyt pidätellä tätä vaan halasi tätä voimakkaasti, Dou antoi itsensä hidastua.
Hän seisahtui ja kuuli pienen nyyhkytyksen, sekä tunsi paitansa selkämyksen kostuvan. Jin itki häntä vasten, Dou ymmärsi. Dou painoi päänsä ja kääntyi ympäri, halaten Jiniä tiukasti. He seisoivat siinä aivan hiljaa hetken, kunnes Jin sanoi kuiskaten, itkun sekaisella äänellä.
”Tavallaan en edes pitänyt hänestä”, Jin itki, ”hän oli hirveä ihminen. Mutta miksi minä itken?” Dou ei osannut vastata. Wang oli huolehtinut heistä kaikista. Nostanut heidät kaikki jaloilleen ja antanut heille merkityksen. Hän oli pitänyt heidät turvassa, antanut heille työtä ja asunnon, tarjonnut heille mahdollisuuden elää. Hän oli tuonut heidät kaikki yhteen. Ei hän kuitenkaan ollut hyvä ihminen koskaan ollut. Mutta hän tiesi miksi Jin itki, hän ei vain pystynyt vastaamaan.
Shenie istui sohvalle Zhanin viereen, tuijottaen maata. Wang oli tiennyt, Shenien aivoissa kuului huuto, hän oli tiennyt. He olivat seisseet Famen ulkopuolella katuvalojen alla ja Wang oli sanonut Shenielle: ”Voitko sitten... suojella häntä? Olen viemässä erään asian... uudelle tasolle ja se on todella riskialtista, erityisesti heille, jotka eivät tiedä asiasta. Älä anna hänen kulkea yksin.” Se piruparka oli tiennyt, ettei selviäisi hengissä pitkään. Ja siksi, siksi Wang oli sanonut niin Shenielle. Siksi Wang oli puhunut aina Shenielle niin avoimesti, koska tiesi, ettei hänellä ollut aikaa.
”Wang, sinä kusipää”, Shenie kuiskasi ja hautasi päänsä käsiinsä. Minä pidän lupaukseni.
Zhan ei uskaltanut liikahtaakaan. Hän ei vieläkään tiennyt, mitä oli tekeillä, mutta kolmikon jäykät hiljaiset hahmot kertoivat, että nyt kaikki oli mennyt pieleen. Dou kääntyi viimein Zhanin puoleen, sanoen hitaasti.
”Wang on kuollut. Anteeksi, että tuhosin kämppäsi”, Dou sanoi.
”Ei se mitään”, Zhan sanoi, tietämättä mitä muutakaan sanoa.
|
|
|
Post by snippy on Aug 14, 2011 21:34:53 GMT 2
Loppu oli sumua Doulle. Hän kävi Jumalten rannassa, josta poliisit kävivät hakemassa hänet. He veivät hänet ruumishuoneelle. He sanoivat, että ruumis oli rumaa katsottavaa, eivätkä he mielellään laittaisi Douta katsomaan sitä. Dou sinänsä oli ihan tyytyväinen. Häneltä kysyttiin kaikki mitä hän tiesi Wangista ja näitä tietoja verrattiin ruumiiseen.
190 senttiä, vähän alle tai päälle, kyllä, oli sama kuin ruumiilla. Ikää 19, kyllä, ruumiin iäksi oltiin arvioitu 19-24-vuotias mies. Hyväkuntoinen, kyllä, atleettinen vartalo, mutta silti äärimmäisen solakka, kyllä. Korkeat poskipäät, pitkä kaula, kyllä. Sitten poliisit kysyivät hiusten väristä, pitkää ja punaistako, kyllä. He laskivat Doun eteen poliisilaitoksen pöydälle todistusaineistopussin, jonka sisällä oli pitkiä hiuksia, joista osa oli puoliksi palanut harva enää alkuperäisessä pituudessaan. Kyllä.
He saisivat muutaman hampaan irti ruumiista kyllä, joten he voisivat tehdä varmistuksen niiden kautta. Nyt he saattaisivat lähettää Berniin pyynnön hammastietojen lähettämisestä Barcelonaan, kun ruumis oli lähes tunnistettu. Dou nyökytteli. Hän sai sen, mitä kolarista ja sen jälkeen auton syöneistä liekeistä oli saatu pelastettua. Puolikas Master Card, Wangin ajokortti joka oli palanut täysin, sekä pieni valokuva, joka oli löytynyt lähimaastosta. Se oli kai noussut liekkien kuumuudesta ilmaan ja lentänyt kauemmas, niin ettei se ollut palanut. Se oli Fei. Pienen pieni, kulmista palanut vanhapassikuva 19-vuotiaasta Feistä, joka katsoi vihreillä silmillään suoraan kameraan intensiivisesti. Fein pitkät tummat kiharat hiukset ryöppysivät tämän olille. Tämän kasvon piirteet, katseen intensiivisyys ja pieni hymyn kare suupielessä muistuttivat pelottavan paljon Wangia. Dou ei ollut tiennyt, että Wang kantoi Fein kuvaa mukanaan. Dou ei ikinä ollut nähnyt tätä. Mutta siinä oli Fei, juuri sellaisena, kuin Doukin hänet muisti.
Kolme päivää syömättä ja juomatta Dou istui huoneessaan Jumalten Rannassa. Se suljettaisiin pian poliisitutkimuksen ajaksi. Interpol oli viimeinkin saanut johtolangat yhteen. Kyse oli enää päivistä, kun viimeisetkin kääreet revittäisiin suuresta salaisuudesta, joka oli kietonut niin monta ihmistä verkkoon, josta ei ollut pakoa. Kansainvälinen huumebisnes, siinä liikkui paljon likaista rahaa, Dou oli aina tiennyt. Mutta miten paljon sitä oli liikkunut hänen silmiensä alla selviäisi pian, kun Jumalten ranta revittäisiin viimeinkin raunioiksi. Kaikki paljastuisi ja Dou saisi tietää totuuden siitä, miksi hän oli ollut täällä yli vuoden. Tätä hän mietti kolme päivää, maaten vain sängyssään, kunnes koitti päivä, jolloin hammastestin tulokset saapuivat. Sen jälkeen hän makasi sängyssä kaksi päivää lisää. Avaamatta edes silmiään, koska nyt se oli varmaa. Se oli ollut Wang.
Näin hän luki ruumiin avausasiakirjasta: Wang oli ajanut c-1415 tietä pohjoiseen, kovaa vauhtia. Ilmeisesti hän oli ollut pakomatkalla ja äärimmäisen stressin alaisuudessa. Hänen todistettiin erään huoltoaseman valvontakameran avulla ostaneen viskiä huoltoasemalta tuntia ennen kolaria. Ruumiissa ei ollut enää paljoa jäämiä, mutta oli selvää, että Wang oli juonut viskipullon nopeasti samalla kun ajoi, saadakseen hermonsa rauhoittumaan. Dou tiesi, että tämä oli erittäin mahdollista. Sana sovelias tai lainkuuliainen käytös eivät koskaan olleet kuuluneet Wangin sanavarastoon. Mutkassa hän oli menettänyt auton hallinnan ja takaa tullut auto oli törmännyt kovaa avoautoon. Auto oli vahingoittunut pahasti, tukkien lähes koko kaistan. Ilmeisesti teknisen vian takia herkkä auto oli syttynyt tuleen. Toinen auto oli kiihdyttänyt pois paikalta raportoimatta tapahtumaa. Tämä oli tapahtunut noin klo 03:40, poliisin oli hälyttänyt ohittava auto kymmenen minuuttia myöhemmin. Tuolloin auto oli jo ilmiliekeissä. Tiepoliisi oli saapunut paikalle kello 04:25 ja kutsunut palokunnan lähes saman tien. Tulipalo sammutettiin, mutta Wang oli ilmeisesti menettänyt tajuntansa auton kääntyessä ympäri, joten tämä oli palanut hengiltä jo ennen kuin poliisi oli edes saapunut paikalle. Jäljellä oli hiiltynyt ruumis sekä verisiä hiuksia tien penkalla (kyseessä oli ollut varsin korkeareunainen avoauto), sekä muutama hammas, jotka olivat säilyneet. Auto, jolla Wang oli ajanut, oli raportoitu varastetuksi samana iltana kello 01:38 Barcelonan reuna-alueella naapurien toimesta, jotka olivat heränneet varashälyttimien ulvontaan. Raivaustyöt olivat jatkuneet pitkälle aamuun. Douta oltiin yritetty tavoittaa ensimmäisen kerran 08:25, kuten hän tarkisti kännykästään, jonka oli jättänyt päälle omaan huoneeseensa Jumalten rantaan. Useita puheluita ja tekstiviestejä eri tahoilta, ystäviltä ja virkavallalta.
Nyt Dou tiesi mitä oli tapahtunut, mutta se tuntui silti kovin epätodelliselta. Hän keräsi vain kerran voimia noustakseen sängystä ja soittaakseen yhden puhelun. Hän soitti Mathelille, Wangin nuoremmalle veljelle. Lähes heti 17-vuotias Mathel, joka opiskeli yliopistossa Bernissä.
”Haloo?” Mathelin tuttu ääni sanoi puhelimeen.
”Mathel, moi, pitkästä aikaa. Täällä on Dou”, Dou sanoi miettien miten sanoa tämän. Mathel oli hetken aikaa hiljaa, selkeästi miettien tulisiko hänen iskeä luuri korvaan Doulle vai jatkaa puhelua. Tämä päätti kuitenkin jatkaa puhelua ja sanoi:
”Moi Dou, pitkästä aikaa. Mitä kuuluu?”
”Ei hyvää”, Dou sanoi suoraan.
”Kuinka niin? Toivon, ettet soittanut minulle nyyhkyttääksesi minulle ongelmistasi. Voin toki kuunnella, mutta se tulisi sinulle toivottoman kalliiksi. Soitat minulle varmaan Barcelonasta”, Mathel sanoi iloisena. Tämä selkeästi voi hyvin, paremmin kuin silloin, kun Dou oli viimeksi Mathelin nähnyt vähän yli vuosi sitten. Silloin tämä oli ollut teini-iän pahimmassa vaiheessa, mutta oli selkeästi kasvanut nopeasti sen yli.
”Minä soitan suru-uutisista. Valitettavasti minulla ei ole äitisi tai isäsi numeroa, joten sinä joudut välittämään viestin”, Dou sanoi istuen sängylleen ja peittäen toisella kädellään puolet kasvoistaan.
”Mitä on tapahtunut?” Mathel kysyi haudan vakavana. Mutta Dou tiesi Mathelin jo arvaavan, vaikkei tämä kuulostanutkaan siltä, että haluaisi uskoa sitä.
”Wang kuoli kolme päivää sitten auto-onnettomuudessa”, Dou sanoi ja lisäsi sitten hiljaa, ”olen pahoillani.”
Sekä Mathel että Dou olivat vaiti. Fei, Mathelin ja Wangin sisko oli kuollut 5 vuotta sitten ollessaan 19-vuotias. Nyt Wang oli kuollut 19-vuotiaana. Kummallakin kerralla Mathel oli ensimmäisiä, jotka saivat kuulla tästä. Hän oli menettänyt kummankin sisaruksensa. Mutta niin oli menettänyt Doukin. Fei ja Wang olivat olleet Doulle äärimmäisen tärkeitä kumpikin ja sekä Dou että Mathel olivat kasvaneet näiden kahden uskomattoman ihmisen rinnalla. Heidän menetyksensä oli kummankin sydämestä yhtä iso pala pois. Pitkästä aikaa vuosiin Dou tunsi ymmärtävänsä Mathelia, eikä Mathelkaan nostanut meteliä. He olivat olleet neljä sisarusta. Nyt vain he olivat jäljellä.
”Olenko kauhea ihminen, jos sanon, etten ole yllättynyt?” Mathel sanoi viimein, ”Wang eli liian paljon. Hän oli liian rohkea ja utelias. Hän ei tiennyt mitä teki.”
Kylmät väreet kulkivat Doun selkäpiitä pitkin. Samat sanat hän oli kuullut kun Fei oli kuollut.
”Et ole. Sinä et ikinä ole ollut kauhea ihminen, etkä ole edes jos sanot noin”, Dou sanoi.
”Minä… Minun vanhempani haluavat varmasti haudata Wangin Fein viereen. Jos sopii, soitamme mahdollisimman pian sinulle ruumiin”, Mathel veti henkeä ja yritti selkeästi pitää itsensä mahdollisimman hyvin koossa, ”lähettämisestä tänne.”
”Ymmärrän. Wang olisi varmasti ollut tyytyväinen järjestelyyn” Dou sanoi hiljaa.
”Niin… Minä lopetan nyt.”
”Okei, Mathel. Tiedän että tämä on rankkaa, mutta pärjää.”
”Yritän parhaani. Pärjää sinäkin.”
Niin he sulkivat puhelun. Dou tuijotti pitkään seinää tuon jälkeen. Mathel ei ollut syyttänyt häntä tällä kertaa. Mutta nyt Dou syytti itseään jopa enemmän kuin viimeksi Fein kuolemasta, vaikkei hän sitä sanoisi ääneen kenellekään.
Wang oli jättänyt testamentin. Mathel peri suurimman osan hänen omaisuudestaan lakisääteisesti, hänen vanhempansa saivat myös osansa. Mutta Doulle oli määrätty myös sievoinen summa sekä varsin tyydyttävä määrä rahastoja. Hänestä tuli rikas, ensi kertaa elämässään. Wangille oli kertynyt viimeisen elinvuotensa aikana varsin paljon omaisuutta.
”Jin… arvaa mitä”, Dou sanoi Jinin yrittäessä saada hänet syömään. Hän ei ollut edes juonut mitään viikkoon. Hän pysyi elossa vain, koska ei ollut täysin ihminen. Jin yritti lähes väkipakolla änkeä ruokaa Doun suuhun, siinä onnistumatta.
”No mitä?” Jin kysyi ärtyneenä.
”Wangin testamentti”, Dou aloitti hitaasti, ”se laadittiin samana päivänä, kun me lähdimme Le Barcarésista kohti Jumalten rantaa. Hän arvasi, Jin”, Dou sanoi katsoen avuttomana Jiniä, joka lopetti pakkosyöttämisyrityksensä.
”Hän arvasi, että hän potkaisi tyhjää täällä. Silti hän tuli tänne, minun takiani. Hänellä oli aavistus omasta kohtalostaan alusta asti.”
”Ole hiljaa, Dou”, Jin sanoi ärtyisänä, ”ei hänellä ollut aavistustakaan. Sinä tiedät Wangin, hänellä vain oli tarve pitää kaikki asiat kunnossa ja järjestyksessä. Hän varautui aina kaikkeen, sinä tiedät sen. Ei siinä testamentin laatimisessa ollut mitään ihmeellistä, tyypillistä Wangia. Nyt syöt.”
Muttei Dou syönyt, eikä myöskään uskonut Jiniä. Lopulta, kun Wangin ruumis oli lähetetty Berniin, Shenie ja Jin ymmärsivät, etteivät he saisi Douta syömään. He soittivat numeroon, jonka Shenie oli löytänyt Internetistä. Niin valkoinen auto saapui yhtenä aamuna Zhanin pihalle, jossa Dou oli nukkunut sohvalla siitä nousematta viimeisen viikon ajan. Jumalten ranta oli viimein suljettu, sinne ei ollut enää pääsyä.
Dou nousi valkoiseen autoon vastustelematta ja se vei hänet kauas Espanjan sisämaan ylängön kauniille maaseudulle suureen taloon, josta hän ei poistunut enää vuosiin. Sairaala oli lähellä Zaragozaa ja oli varsin tunnettu. Wangin perinnöstä sekä Shenien ja Jinin avustuksin Doun kallis hoito maksettiin. Dou ei osallistunut Wangin hautajaisiin. Hän oli liian väsynyt siihen.
Voiko häntä syyttää? Doulla oli ollut perhe. Hänellä oli ollut äiti ja isä. Hän oli ollut onnellinen. Hän menetti äitinsä, kun oli 6-vuotias. 7-vuotiaana hän menetti isänsä, lopullisesti hän menetti hänet 13-vuotiaana. Tuolla välillä Fei oli ollut kuin äiti Doulle, tämän hän oli menettänyt 13-vuotiaana. Tuon jälkeen Wang oli pitänyt hänestä huolta hänen aikuisikäänsä asti. Nyt 18-vuotiaana korsi katkaisi kamelin selän, kun Wang oli poissa. Dou oli menettänyt järjestelmällisesti jok’ikisen tärkeän ihmisen elämässään, jokaisen, joka oli pitänyt häntä koossa ja halannut häntä kun Dou oli tuntenut olonsa huonoksi. Kuvittele, että maailmasi romahtaa. Kuvittele, että se romahtaa neljä kertaa. Jaksaisitko sinä enää jatkaa? Kaikki on ollut valhetta, kaikki on ollut kiiltokuvaa ja silmän räpäyksessä kaikki on mätänevää massaa. Outoa, että huumeet olivat olleet mukana kaikissa muissa Doun elämän suurissa menetyksissä, paitsi ensimmäisessä.
”Hän ei ole heikko”, Shenie sanoi Jinille, heidän istuessaan Madridissa eräässä baarissa, joka möi loistavan makuisia mojitoja, ”hän vain ei jaksa.”
”Olisin luullut, että Wangin kuolema vapauttaisi hänet”, Jin sanoi rehellisesti, karistaen slim-tupakkaansa.
”Kuinka niin?” Shenie kysyi. Oli kulunut puoli vuotta Wangin kuolemasta, Jumalten rannasta oli tullut valtava skandaali, josta oli lehdissä joka päivä mitä uskomattomimpia tarinoita. Tämäkin keskustelu oli alkanut vain siksi, koska he olivat löytäneet juorulehti Holasta kuvan Wangista, jossa tämä juuri poseerasi erästä mahdollista katalogia varten, johon kuva ei ollut kuitenkaan päässyt. Kuva oli hyvä, Wang näytti hyvältä. Kuvan alla oli teksti: ”Tässäkö Barcelonan huumeparoni? Hola paljastaa!”
”Katso tätä kaikkea, ajattele että olisit kaiken tapahtuneen ulkopuolinen, objektiivinen tarkkailija. Ajattele jos Wang eläisi. Dou olisi varmasti samassa tilassa, ellei vielä katkerampi, Wang vankilassa ja mekin vielä mahdollisesti pahemmin silmätikkuina. Olet syyllinen, kuten toisin todistetaan, tiedäthän? Wangin kuolema antoi Doulle syyn jatkaa, mutta ilmeisesti hän ei nähnyt sitä aivan niin. Meistä tuli vapaita, kun hän kuoli. Mikään ei yhdistä meitä tähän skandaaliin ja kun viimeinen mahdollinen vinkki meidän osuudestamme on nyt haudattu, voimme jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut”, Jin sanoi.
”Olet oikeassa. Sinä varsinkin, olisit pahasti kusessa, jos Wang eläisi. Kuulusteluissa hän olisi saattanut mainita sinun nimesi. Hän ja Kite olivat ainoita, jotka tiesivät sinun osuudestasi tähän jupakkaan. Nyt he kumpikin ovat tavoittamattomissa, joten sinä olet vapaa lintunen. Ja minun on myönnettävä, että näin minä sekä Dou pääsimme myös teoriassa helpommalla. Käytäntö ei vain mennyt niin kuin teoria”, Shenie sanoi murheellisena, ”minne sinä muuten olet menossa?”
Jinin jalkojen juuressa oli muutama matkalaukku ja tämä näytti pukeutuneen erittäin asiallisesti baarin rahvaaseen tyyliin verrattuna. Jin imi tupakkaansa pitkään ja tunteella.
”Minä menen pois. Täytin 18 viime viikolla. Olen nyt kaikkialla Euroopassa täysi-ikäinen”, Jin sanoi, vaikka tiesi Shenien vallan loistavasti tietävän tämän. He olivat viettäneet yhdessä Jinin syntymäpäivän, juoden liikaa hienossa raflassa Madridin keskustassa hienoiksi pukeutuneina.
”Minä olen jättämässä Espanjan. Luulen nähneeni tätä maata jo ihan tarpeeksi. Minun on aika jatkaa elämääni. Lähden Ranskaan, synnyinmaahani. Aloitan uudestaan, puhtaalta pöydältä”, Jin sanoi sytyttäen uuden tupakan vanhasta.
”Moni meidän ikäisemme vasta aloittaa elämäänsä”, Shenie sanoi huvittuneena, ”mutta me kokeilemme siipiämme jo toista kertaa.”
”Me olemme pelanneet rankemmilla panoksilla koko pienen ikämme kuin muut. Emme me enää edes kuulosta teini-ikäisiltä puhuessamme, vaikka me sitä olemme. Emme käyttäydy kuin teinit. Me emme ole enää nuoria, Shenie. Tämä kaikki on tehnyt meistä vanhoja ennen aikojaan”, Jin sanoi.
”Ehkä kaikki alkaa vasta nyt”, Shenie sanoi, ajattelen sitten jälleen Douta, ”toisille meistä.”
”Minä ainakin aion yrittää”, Jin sanoi nousten seisomaan. Shenie nousi myös ja kaksi nuorta naista halasi pitkän aikaa toisiaan, lämpimästi, sanoen näin toisilleen hyvästit.
”Onnea yrityksellesi. Kun olet asettunut, kutsu minut käymään. Vierailisin mielelläni Ranskassa”, Shenie pyysi saattaessaan Jiniä taksiin, joka odotti häntä baarin ulkopuolella.
”Shenie, sinä tiedät olevasi aina tervetullut minun kattoni alle. Me olemme samaa kansaa”, Jin sanoi istuessaan taksiin, mutta vielä ennen kun sulki oven hän kääntyi Shenien puoleen.
”Shi ei ole ainoa kaltaisemme, siitä olen varma. Kerron sinulle, jos huomaan jotain epätavallista. Pidän Ranskassa silmät ja korvat auki. Pidä sinäkin täällä.”
”Luit ajatukseni. Jää hyvästi, sisko. Tavataan uudestaan mahdollisimman pian”, Shenie sanoi ja Jin sulki auton oven. Shenie katsoi vielä taksin perään, kun tämä katosi kulman taakse viemään Jiniä kohti lentokenttää. Yksi tärkeä vaihe heidän elämästään oli nyt ohi, Shenie mietti. Nyt oli hänen aikansa koittanut, hänellä oli nyt tärkeä tehtävä. Kaltaistensa löytäminen ja eliminoiminen, mikäli nämä aiheuttaisivat liikaa ongelmia sille herkälle tasapainolle, joka vallitsi heidän sekä ihmisten välillä. Joidenkin asioiden tuli pysyä salaisuutena ja joskus näiden salaisuuksien säilyttäminen vaati tekoja.
Shenie käänsi selkänsä ja käveli katua alas, kohti erästä kulmabaaria, jossa oli luvannut tavata myöhemmin tänä iltana henkilön, joka osaisi ehkäpä vastata muutamiin kysymyksiin Jumalten rannan sekä Shin hotellin vaiheista. Jinin ei tarvinnut tietää, eikä Doun. Shenie pitäisi kaikesta huolen, selvittäisi tämän mysteerin ja kääntäisi sen heidän voitokseen.
Jumalten ranta ei katoaisi. Toiminta, jota siellä oli harjoitettu, siirtyisi vain muualle. Eikä Shin hotelli sortuessaan kadottanut mitään muuta maailmasta kuin palan kaunista arkkitehtuuria sekä muutaman ihmishengen. Nämä kuolleet olivat mitättömiä siihen verrattuna, minkälaista sotaa käytiin suljettujen ovien takana tässä maailmassa, jota ohjasivat voimat, joista ei yksikään Shenietä vastaan kävelevä ihmissielu tuntenut. Mutta Shenie tunsi jo, että viimeisten kuuden kuukauden aikana hän oli saanut selville niin paljon, että viimeinenkin usko viattomuuteen oli pyyhkiytynyt pois tytön ajatuksista. Kauheita salaisuuksia, joita tämä maa kantoi päällään.
Niistä ei Jin tietänyt vielä kuin pienen varjon totuudesta, joka oli ilmestynyt hänen silmäkulmaansa. Tuon pienen varjon voima oli riittänyt tuhoamaan Doun mielen. Mutta Shenie päätti olla erilainen, hän päätti, että nyt kun kerran pelattiin, niin pelattiin loppuun asti. Hän nappaisi vielä tuon varjon ja katsoisi sitä silmästä silmään, näkisi koko karun totuuden.
Minä suojelen heitä, Wang, Shenie ajatteli astuessaan hämärään tavernaan, jonka kulmapöydässä, kaukana valoista, istui hiljainen kyyryselkäinen mies. Hänellä oli vastauksia.
”Loppuun asti”, Shenie sanoi hiljaa ja istui pöytään.
Miten kauhean huono idea olikaan alkaa katsoa Hella W:tä samalla kun kirjoitin tätä loppuun. Vaikutukset näkyvät ihan liian selvästi. Mutta tässä tämä nyt oli, el fin. Niin kuin lupasin.
|
|
|
Post by snippy on Aug 15, 2011 3:05:51 GMT 2
EPILOGI
Huone oli punainen, seinillä tanssivat nymfit ja köynnökset. Sänky oli punainen ja sotkuinen, katto, joka oli liimattu täyteen peilin sirpaleita hajonneista peileistä ja heijasti kokopuisen lattian tummanpunertavaa sävyä. Kaikki oli punaista, niin syvää ja sykkivää. Peilipöytä oli punainen, jokainen vaate, joka oli lattialla, näytti sillä hetkellä punaiselta. Wangin hiukset olivat punaiset, samoin kuin veri hänen käsissään oli syvän punaista.
Hengitä sisään, hengitä ulos, Wang muistutti itseään katsoen itseään katon peilinsiruista. Näinkö Jumala näkisi hänet tuolta ylhäältä? Wang mietti tasatessaan hengitystään. Tästä näkökulmastako Hän tuomitsisi Wangin? No nyt hänen tilanteensa ei kovinkaan hyvältä näyttäneet, eikä taivaan porttien aukeaminen vaikuttanut kovin todennäköiseltä. Jos joku ukko pilvenreunalta olisi nyt katsonut alas tuohon nimenomaiseen epämiellyttävän punaiseen huoneeseen, ei hän olisi luomuksistaan kovinkaan ylpeä. Tai mistäs sen tiesi? Ehkä Taivaan partaveikolla oli hyvä huumorintaju.
Varsin sairasta huumorintajua tämän tilanteen näkeminen olisi vaatinut, jos siitä mitään viatonta tai anteeksiannettavaa olisi löytänyt. Wangin jalkojen juuressa makasi naisen ruumis, joka näytti kuolleen hirvittävissä tuskissa ja Wangin kasvoilla oli raukea, onnellinen ilme, joka saattoi johtua yksinomaan tuon naisen kuolemasta. Kovinkaan moni taivaallinen tuomari ei tätä näkyä siis katsoisi hyvällä, vaikka huumorintajun omaisikin.
Wang nautti hetken hiljaisuudesta, selkeydestä, joka valtasi hänen mielensä. Tylsä sumu, jonka Shi oli laskenut hänen ajatuksiensa ylle alkoi kadota, pikku hiljaa. Kuin aurinko olisi noussut pitkästä aikaa kaamoksen jälkeen, Wangin ajatusten juoksuun syntyi yhä enemmän järkeä, logiikkaa ja perää. Hän ei enää ollut hervoton sätkynukke, joka ei kyennyt Shin vaikutuksen takia edes kaatamaan kahvia ilman, että puolet siitä päätyi hänen omille käsilleen. Wang oli tappanut naisen, joka oli sulkenut hänet pieneen häkkiin oman mielensä sisälle.
Wang laski katseensa ja huomasi verilammikon leviävän kohti kenkiään. Nopeasti Wang peruutti pois verilammikosta ja kuuli samalla ensimmäisen rusahduksen. Vilkaistessaan talon seiniä hän huomasi niiden tärisevän kevyesti. Kristallilasit pöydällä kilisivät ja peili vastakkaisella seinällä tippui maahan. Talo alkoi vihdoinkin romahtaa.
Shi oli ollut sekaisin tajutessaan, että Shenie, Jin ja Dou olivat vapaalla jalalla. Nainen oli huutanut ja kironnut kääntänyt kaiken kapasiteettinsa näiden kolmen löytämiseen ja tappamiseen. Tuolla hetkellä Wangin sumeissa aivoissa oli käynyt ajatus, joka huusi hänelle nyt! Se oli ollut pieni ääni, joka oli noussut hänen alitajunnastaan. Shi oli juossut hänen huoneeseensa, olettaen, että Dou ainakin ryntäisi ensimmäisenä Wangin luo. Siellä hän oli odottanut tätä, mutta oli keskittynyt aivan liikaa asioihin, jotka tapahtuivat huoneen ulkopuolella, kuin sen seinien sisäpuolella. Wang oli hoiperrellut pystyyn, piilottaen niin huolellisesti kirjeveitsen käteensä kuin saattoi. Se oli antiikkinen, terävä ase, jonka ominaisuudet olivat täysin laiminlyötyjä kun sitä käytettiin paperin viiltämiseen.
Hitaasti Wang oli lähestynyt nutsä, kunnes oli vain horjahtanut tätä kohti aivan tämän edessä, kuin vahingossa. Shi oli kironnut, yrittänyt työntää Wangia pois, mutta silloin Wang oli ujuttanut veitsen tämän kylkiluiden läpi naisen sydämeen. Tämä kuoli lähes heti, pienen hämmentyneen huojunnan jälkeen.
Wang repi veitsen irti naisen rinnasta ja mietti. Dou tulisi etsimään häntä, oli varma. Pitäisikö hänen jäädä odottamaan Douta vai lähteä itse etsimään tätä?
Mitä älyttömin idea ilmestyi kuin tyhjästä Wangin mieleen. Käsittämätön, hullu suunnitelma, joka ratkaisisi kaiken, jok’ikisen ongelman, luomalla miljoona parempaa lisää. Ja nykyisessä tilanteessaan, se oli kaikkein paras, mihin Wang pystyi.
Wang aikoi juuri ottaa ensimmäisen askeleen suunnitelmansa täyteen panossa, mutta hän epäröi. Tämä olisi väärin, niin täydellisen väärin. Hän rikkoisi niin paljon, tuhoaisi jokaisen rajan, joka oli koskaan piirretty oikean ja väärän välille. Pystyisikö hän tähän? Jos yksikin asia menisi pieleen, hän joutuisi kärsimään moninkertaisen tuomion. Dou joutuisi kärsimään enemmän, samoin Shenie ja Jin. Olisiko tämä todella sen kaiken arvoista? Puhutamattakaan siitä, että tämä suunnitelma pakottaisi hänet luopumaan täysin inhimillisyydestään.
Rakennus tärisi jälleen kerran. Wangia revittiin kahtia. Hän tiesi mikä oli oikein, hän tiesi mikä oli väärin. Mutta kumpikaan niiden tarjoamista vaihtoehdoista ei vaikuttanut järkevältä tällä hetkellä. Mutta juuri suurimman epäröintinsä hetkellä se sama pieni ääni, joka oli keksinyt ehdottaa hänelle Shin murhaamista puhutteli häntä taas sanattomasti:
Vapauta heidät.
Wang ei enää epäröinyt. Hän juoksi kaapille ja otti sieltä kaiken mitä tarvitsi tiputtaen ne lakanaan, joka toimisi hänen kassinaan. Vaihtovaatteet, mustan huivin, jonka hän kietoi päähänsä sitoen kaikki hiuksensa sen sisään piiloon, veitsen, jolla oli tappanut Shin, sekä jokaisen hajuvesipullon, jonka löysi. Hänen onnekseen hajuvettä oli tässä kyseisessä huoneessa litratolkulla ja Wang saikin aimo annoksen nopeasti kokoon. Lisäksi hän nappasi pöydältä muutaman tyhjän pienemmän kaljapullon mukaansa ja tiputti ne lakanan sisään. Shin laukusta hän nappasi kulkuluvan sekä pienen käsiaseen, jossa oli lyhyt piippu. Ase oli ladattu, mutta siinä oli vain yksi luoti, enempää ei laukussakaan ollut. Enempää ei Wang tarvitsisikaan. Sen Wang sulloi housujensa taskuun erikseen muusta tavarasta.
Hän käveli ruumiin taakse ja marssi pitkin, puolijuoksevin askelin laajentuvan verilammikon halki ovelle. Hänen veriset jalanjälkensä erottuivat selkeästi lattiasta ja ne himmenivät juuri sopivasti ovea kohti.
Hänen huoneensa sijaitsi T-risteyksessä, yksi käytävä päättyi toiseen käytävään. Wang kääntyi juoksemaan oikealle, pysähtyen noin kymmenen askelta otettuaan ja pyyhki kenkiensä pohjat puhtaiksi. Nopeasti nyt, ennen kuin Dou, Shenie tai Jin saapuisivat etsimään häntä, Wang hoputti itseään viimeistellessään kenkiensä puhdistuksen.
Tämän tehtyään hän palasi huoneensa ovelle ja juoksi seuraavalle käytävälle. Meteli alkoi kuulua, rakennus mureni juuri. Juuri sillä hetkellä, kun hän astui kulman taakse, Wang sattui vilkaisemaan vasemmalla jatkuvaa käytävää ja näki Doun juoksevan sitä pitkin.
”Ei helvetti”, Wang manasi ja kulkulupaa käyttäen hän avasi omsta huoneestaan katsottuna seuraavan huoneen oven ja syöksyi sisään sinne. Hän ei ehtinyt edes sulkea ovea. Wang ehätti juuri ja juuri syöksyä pimeään asuttamattomaan huoneeseen aivan oven viereen, kun Dou oli jo näköetäisyyden päässä hänen huoneestaan.
Wang keskittyi pitämään linkin hänen ja Doun välillään mahdollisimman huomaamattomana, täysin harmaana. Emotionaalinen blokki, Wang ajatteli, sen pitäisi toimia. Tämän blokin ylläpitäminen olisi kaikkein tärkeintä hänen suunnitelmassaan. Hän ei uskaltanut liikahtaakaan, hyvä että hengittää. Hän tiesi, että Doun aistit olivat ihmisten aisteja paremmat. Tämä saattaisi kuulla hänen liikkeensä tai nähdä jopa pimeyden läpi, jos Wang yrittäisi liikkua ympäri huonetta. Doun sanat kuuluivat viereisestä huoneesta:
”Hän tappoi sinut.”
Wang pidätti hengitystään ja sulki silmänsä. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän kuuli Doun puhuvan jälleen, vaikka nouseva meteli peittikin suurimman osan hänen äänestään:
”Me olemme enkeleitä vai…? Emme ole ihmisiä, siinä olit oikeassa. Mutta enkeleitä meistä ei saa tekemälläkään. Ehkä todella likaisia sellaisia. Mutta sittenhän olemmekin jo miltei ihmisiä.”
Wangin kurkkuun nousi pala, mutta hän nielaisi ähkäisynsä. Ei kulunut kuin minuuttiakaan, kun hän kuuli Doun juoksevan jälleen tulosuuntaansa. Kun Wang oli varma, että Dou oli mennyt, hän nousi ylös ja astui jälleen käytävälle.
Dou, sinä olet oikeassa, Wang ajatteli juostessaan suoraan jatkuvaa käytävää, joka yhtyi pääkäytävään. Sinä sanoit sen niin hyvin, kunpa muistaisit omat sanasi vielä muutaman vuoden kuluttua.
Lyhyt käytävä loppui toiseen T-risteykseen, jonka ulkoseinusta huoneissa oli parvekkeet, Wang tiesi. He olivat 4:ssä kerroksessa ja Wang arvasi muutamille parvekkeille johtavan pelastustikkaat. Hän kävi muutaman huoneen läpi nopeasti. Kun hän avasi erään huoneen oven, sieltä syöksyi ulos kaksi naista, toinen vanhempi ja toinen nuorempi. Wang jäi katsomaan näiden perään, antamatta kivipölyn vaivata itseään.
”Olen varmasti nähnyt tuon toisen jossain Hollywood- elokuvassa…”, Wang ajatteli ääneen, kohauttaen sitten olkiaan. Hän käveli huoneeseen ja löysikin pian parvekkeen, josta lähti tikkaat alas. Shin käyntilupa sopi jokaiseen oveen, Wang ei jättänyt jälkeäkään itsestään yhteenkään pintaan johon koski, eikä rikkonut mitään. Wang kävi huoneen nopeasti läpi ja löysikin sen, mitä oli kaivannut. Toinen naisista oli ollut asiakas, joka oli lähtenyt niin kiireellä huomatessaan hotellin alkavan sortua, ettei ollut miettinyt housujaan, joiden taskusta Wang löysi uusinta mallia olevan BlackBerryn. Wang hymyili tyytyväisenä ja syöksyi parvekkeelle.
Hän heitti itsensä parvekkeen kaiteen yli ja tarttui ketterästi tikkaisiin. Hän laskeutui ne mahdollisimman nopeasti, tarkkaillen koko ajan ympäristöään. Pelastuslaitos ei ollut vielä saapunut, eikä monikaan ihminen ollut vielä kokoontunut katsomaan talon tuhoa. Kukaan ei kiinnittänyt Wangiin erityistä huomiota siinä vaiheessa, kun tämä hyppäsi maahan ja juoksi alas katua pois suurilta teiltä, piiloon asuinalueen sokkeloisille kujille.
Viimein kun hän oli juossut tarpeeksi kauas, hän päätti laittaa toimeen suunnitelmansa toisen osan, joka vaatisi häneltä nyt kaiken keskittymisen. Ja hirvittävän määrän tuuria.
Wang istui erään puiston penkille ja varmisti istuvansa mahdollisimman ryhdittömästi, näyttäen vain kodittomalta, yhdeltä niistä tuhansista, jotka vaelsivat pitkin Madridin puistoja etsien edes hetkeksi levähdyspaikkaa.
Hän näppäili puhelimeen numeron, johon oli muutaman kuukauden välein soittanut säännöllisesti. Kyse oli eräästä poliisista, joka oli jäänyt koukkuun kokaiiniin. Tämä oli tavannut Wangin erittäin epämieluisissa olosuhteissa, nimittäin pidättämässä tätä, mutta Wang tunnisti narkkarin kun sellaisen näki. Hän siis ehdotti diiliä miehelle: Mies päästäisi hänet vapaaksi ja Wang möisi tälle kokaiinia, parasta laatua ja suhteellisen edullisesti. Sopimus oli tehty ja Wang oli kävellyt paikalta pois. Muttei poliisin palkka ollut niin hyvä, että tämä kyseinen kyttä olisi kyennyt pitämään kulutuksensa samoissa mitoissa kuin tulonsa. Pikkuhiljaa, ensin vaivihkaa, lopulta erittäin näyttävästi, Wang oli alkanut vaatimaan velkojaan takaisin, jotka olivat nousseet jo tähtitieteellisiin lukemiin. Edes Kite ei tiennyt tästä diilistä, koska Wang ei halunnut kertoa tälle jääneensä niin nolosti kiinni ja lisäksi myyvänsä niin hyvälaatuista kamaa niin vähällä tuotolla. Kite olisi alkanut heti epäilemään Wangin sopivuutta työhön, joten Wang oli ollut aivan hissun kissun koko asiasta.
”Carlos Fernandez”, miesääni vastasi puhelimeen asialliseen sävyyn.
”Carlos”, Wang tervehti, saaden miehen äänen muuttumaan kireäksi kuin kitaran kieli.
”Wang”, tämä vastasi asiallisesti tervehdykseen. Wang mietti hetken miten muotoilla sanansa, päätti sitten olla varsin suora, vaikkei se häntä miellyttänytkään.
”Minulla on sinulle ehdotus”, Wang aloitti, ”jos suostut siihen, kaikki velkasi on pois pyyhitty. Olisit jälleen vapaa mies, vailla pelkoa siitä, että gorillani tulisivat ovellesi joku päivä.”
”Kuulostaa paremmalta kuin todelliselta”, Carlos sanoi epäilevään äänensävyyn, ”missä on juju?”
”Koko juttu on hämäräperäinen. Täysin laiton.”
”Minä tiedän, ettei yksikään sinun jutuistasi ole laillinen, anteeksi nyt vain. Mutta minä kuuntelen. En halua, että sinä lähetät enää ketään säikyttelemään vaimoani tai lapsiani”, Carlos sanoi.
”Tule hakemaan minut virka-autollasi Jardins d’Oriol Martorellista. Puhelimeen puhuminen on liian riskaabelia”, Wang sanoi ja Carlosin myöntyessä Wang katkaisi puhelun että puhelimen virran. Sen jälkeen hän tiputti puhelimen taskuunsa ja päätti hävittää sen myöhemmin, paremmalla ajalla. Nyt hänen täytyi istua ja miettiä tarkasti. Mikään ei saisi mennä pieleen. Yksikin virhe voisi paljastaa hänet, joten Wangin täytyi nyt keskittyä.
Wang vilkaisi kirkon kelloa. Se oli 21:30. Carlos saapui 21:34, tämä oli partioinut lähempänä kuin Wang oli arvannut. Wang hyppäsi poliisiauton etupenkille heittäen lakanapussinsa lattialle jalkojensa juureen ja Carlos tervehti tätä tuikealla, vihaavalla katseella, jota Wang ei noteerannut.
Carlos oli hyvä mies, mutta surkea poliisi. Hän oli yli 50:n ja armottoman rappioitunut sekä korruptoitunut. Juuri sellainen poliisi, jonka apua Wang tarvitsi juuri nyt. Tämä oli suurikokoinen ja kaljuuntuva, vihainen elämälle, joka oli pettänyt hänet. Mutta kuka meistä ei olisi? Carlos oli ei ollut järjenjättiläinen, mutta ahne hän oli. Täydellinen apulainen siis. Wang ajatteli kääntyen Carlosin puoleen, kun tämä painoi kaasua.
”Tilanne on tämä. Sinä olet minulle velkaa lähes 80 000 euroa”, Wang sanoi, ”mikä laskelmieni mukaan vastaa kahden vuoden palkkaasi, vaikka te poliisit olettekin tunnettuja hyvästä liksastanne.”
”Tiedän tuon”, Carlos sanoi kieränä.
”Nyt olen valmis pyyhkimään tuon kaiken pois. Minulla on sinulle yksi tehtävä, jonka hinta on sama, kuin velkasi”, Wang sanoi rauhallisella äänellä, katsellen tietä. Carlos kiristi otettaan ratistaan. 80 000 euron keikka, sellaiset hipoivat jo laittomuudenkin äärirajoja, sen Carlos oli oppinut työssään.
”Jos hoidat osuutesi mallikkaasti ja pysyt vaiti jälkeen päin, voisin jopa maksaa sinulle hieman lisää”, Wang sanoi rauhallisesti, vilkaisten sivusilmällä Carlosta, ”sanotaan vaikka… 4000 euroa.”
”Minkälaisesta keikasta on kyse?” Carlos sanoi rauhallisena.
”Sinun pitää sulkea silmäsi muutamalta rikokselta, jotka tulen tekemään sinun läsnä ollessasi seuraavan parin tunnin sisällä. Lisäksi sinun pitäisi löytää minulle nuori mies, jolla on auto.”
”Kuulostaa yksinkertaiselta”, Carlos huomautti, ”olen liikennepoliisi, saatan pysäyttää kenet tahansa valtatiellä.”
”Juttu monimutkaistuu vasta loppua kohden”, Wang sanoi hymyillen maireasti.
”Haluan 6000 euroa tililleni huomiseksi.”
”4500.”
”Ei vähempää kuin 5600.”
”En ala pelaamaan enemmällä kuin 4700:lla eurolla.”
”5400, tämä on minulle erityisen riskiä peliä.”
”Me olemme samassa pelissä, viimeinen hintani on 4900.”
”Sovittu.”
”Hyvä”, Wang sanoi ja he suuntasivat Wangin ohjeiden kohti erästä hiljaisempaa tienpätkää Barcelonan pohjoisosassa.
Ennen kuin he asettuivat vahtiin, Wang komensi Carlosia käymään kaupassa ja ostamaan pätkän letkua, pullollisen vahvaa viinaa sekä köyttä eräältä kiinalaiselta kioskilta, jolla oli Wangin tietojen mukaan hieman muutakin hämärää oviensa takana kuin vain vanhentuneet purkkitonnikalat. Siellä ei kysyttäisi kysymyksiä, jos poliisi kävisi ostamassa kesken vuoronsa tällaisia tarvikkeita. Carlos kävi pikaisesti kaupassa ja he kaasuttivat kohti erästä tietä, jonka varrella Carlos usein partioi.
Carlos pysäytti järjestelmällisesti jokaisen auton, jota ajoi yksinäinen nuori mies. Hän puhallutti jokaisen ja tarkisti samalla rekisteri otteen. Tunnit kuluivat, mutta sopivaa autoa ei löytynyt, saati omistajaa.
Juuri ennen kello kahtatoista ja Wang alkoi hermostua. Häneltä loppuisi pian aika, ellei kala kävisi jo koukkuun. Hän odotti Carlosin auton etupenkillä, rummuttaen koelauttaa hermostuneena sormillaan sillä aikaa kun Carlos pysäytteli autoja tien syrjällä. Wang vaihtoi asentoa usein ja katseli ympärilleen, mutta mikään ei rauhoittanut hänen mieltään. Nyt iisisti, hän komensi itseään jo tuhannennen kerran.
Kahdentoista aikaan Carlos huikkasi Wangia tulemaan luokseen sovitulla salanimellä:
”Hei, Tito, tule tänne!”
Wang nousi salamannopeasti autosta, mutta muistutti itseään kävelemään rauhallisesti auton luokse, jonka Carlos oli juuri pysäyttänyt. Kyseessä oli aivan tavallinen Honda, musta ja vahvamoottorinen. Ratin takana istui mies, joka katsoi myrkyllisesti Wangia tämän kurkistaessa ikkunasta sisään miehen kasvoja, jotka Carlos oli valaissut taskulampullaan. Mies oli perinteisen espanjalaisen näköinen, vain vähän pidempi. Hänen passissaan luki, että hän oli 20-vuotias ja vilkaistessaan takapenkille Wang huomasi kassin, jossa oli paikallisen koripallojoukkueen logo.
”Mistä on kyse?” mies kysyi heiltä ärtyneenä, ”minä puhalsin nollat, olen tulossa treeneistä, ettekö näe? Voinko nyt jatkaa matkaa?”
”Hän on täydellinen”, Wang sanoi tyytyväisenä, jolloin Carlos iski miestä niin lujaa taskulampun kulmalla ohimoon, että tämä menetti tajuntansa. Yhdessä he sitoivat miehen ja siirsivät tämän auton takapenkille mahdollisimman nopeasti. Yksikään auto ei onneksi ajanut juuri silloin ohitse.
Carlos hyppäsi poliisiautoon ja Wang taas kävi Hondan ratin taakse. Carlos ajoi edeltä ja Wang ajoi tämän perään. Carlos oli ollut niin pitkään liikennepoliisina, että osasi Barcelonan kadut kuin omat taskunsa. Ei mennyt edes viittä minuuttia, kun he saapuivat pienelle sivukadulle, joka johti teollisuusalueelle. Täällä ei käynyt kukaan, ei yksiään ihmissielu vaeltanut täällä, mikä teki tästä täydellisen paikan heidän operaatiolleen. Carlos ajoi poliisiauton piiloon ja palasi sitten Wangin luokse, joka odotti tätä Hondan vierellä, toisessa kädessään letku ja toisessa suuri pullollinen viskiä. Juuri nämä kyseiset tarvikkeet Carlos oli ostanut heille pari tuntia aikaisemmin.
Wang antoi Carlosille ohjeet ja asettui vahtiin sillä välin kun Carlos herätti näpäköin kämmenenlyönnein takapenkillä makaavan tokkuraisen nuoren miehen. Kovakouraisesti Carlos tunki letkun syvälle tämän kurkkuun. Hän taiteili eräästä laminoidusta paperista lieriön, jonka asetti letkun toiseen päähän. Tämän jälkeen Carlos avasi pullon ja alkoi kaatamaan viskiä lieriöön. Putki miehen kurkussa esti tätä sulkemasta nieluaan ja viski valui suoraan tämän vatsalaukkuun.
”Pidä taukoja”, Wang sanoi ikkunan läpi Carlosille, ”emme halua hänen kuolevan tukehtumiseen ennen kuin koko pullo on hänen sisuksissaan ja alkanut imeytyä tämän kehoon.”
”Wang, saanko kysyä”, Carlos sanoi tottelevaisesti antaen pojalle hieman hengittämisaikaa, ”sinä olet 19-vuotias. Kyllä, olen lukenut kansiosi. Sinulla on jo muutamassa maassa rikosrekisteri nuoresta iästäsi huolimatta. Sinulla on äiti, isä ja veli. Kaikki edessäsi. Sinä olet myös fiksu, sitä en epäile. Miksi heität kaiken pois, nuoruutesi sekä tulevaisuutesi tällä tavalla?”
”Minä en maksa sinulle kysymyksien esittämisestä”, Wang sanoi rauhallisesti, ”mutta on imartelevaa kuulla, että minulla on ihan oma kansio.”
”Ja se on paksu”, Carlos sanoi, jatkaen viskin kaatamista pojan kurkkuun, ”silti olen sitä mieltä, että sinä olet vasta lapsi.”
”Tämä on vapaa maa. Saat ajatella mitä haluat”, Wang sanoi, eivätkä he enää jatkaneet keskusteluaan. Tottahan se oli, Wang oli vasta lapsi, hän oli käynyt vain vähän kouluja, mutta äärimmäisen älykäs ikäisekseen. Ja tämä suunnitelma, jota hän nyt pani toteen, oli äärimmäinen näyte siitä, miten uskalias ja nerokas hän oli. Sekä miten sadistinen, Wang lisäsi ajatuksissaan hiljaa itsekseen. Milloin minä en enää kyennyt empatiaan? Miksei tuon poikarukan, joka on minua vain vuoden vanhempi, kohtalo satu minuun niin paljon kuin sen pitäisi? Milloin minusta tuli näin kylmähermoinen rikollinen?
Silloin, kun rupesin suojelemaan itseäni monta kertaa voimakkaampia olentoja, Wang ajatteli, vilkaisten kohti Barcelonaa. Voi Dou sinua, sinä varmaan löisit minut maan rakoon jos näkisit minut nyt. Shenie, sinä häpeäisit silmät päästäsi. Jin, sinäkin, pieni rikoskumppanini, olisit järkyttynyt.
Wang ei polttanut edes tupakkaa, hän ei halunnut jättää DNA:taan mihinkään. Hiljaisuuden keskeytti vain pojan ajoittainen pärskintä ja tukehtumisäänet. Wangin sydäntä kylmäsi. Milloin hänestä oli tullut hirviö?
Kello oli 01:37 kun Carlos ajoi Wangin mustalla Hondalla eräälle hienostoalueelle, joka oli suhteellisen lähellä hotellia, joka oli romahtanut. Alue oli jo hiljentynyt ja yö oli syvimmillään. Vain muutama juhlia ohitti heidät. Carlos oli riisunut poliisin takkinsa ja merkkinsä, he näyttivät vain kahdelta mieheltä, jotka ajelivat ympäri kaupunkia. Kukaan ei tiennyt tajuttomasta nuoresta sidotusta miehestä takapenkillä, joka oli Wangin takin alla piilossa. Koko pullo oli uponnut tähän, eikä poika ollut edes oksentanut, vaikka oli selkeästi halunnut. Tämä oli jälleen yksi onnenpotku Wangille. Tämä oli puoliksi sammunut ja puoliksi menettänyt tajunsa kovakouraisessa käsittelyssä, jonka Carlos oli tälle tarjonnut. Heidän suunnitelmansa oli hieman viivästynyt, koska Carlosin oli pitänyt löytää c-1415 tien varresta sopiva paikka, jonne piilottaa poliisiautonsa. Tiellä oli vähän suojaa ja varjoisan piilon löytämiseen oli mennyt hyvä tovi.
Carlos pysäytti auton ja Wang hyppäsi kyydistä.
”Kauanko kestää?” Carlos kysyi vielä Wangilta.
”Korkeintaan 20 minuuttia”, Wang sanoi lähtiessään, ”minä olen hyvä tässä. Mene ja osta väri sillä välin. Muista, että kaikki kulut maksan sinulle takaisin, ne eivät vähenny palkkiostasi.”
Wang käveli ripeästi katua ylös yksin, etsien sopivaa ajoneuvoa. Hän ja Raymond McGunigan olivat opetelleet murtautumaan autoihin sisään kun he olivat olleet 9-vuotiaita, se oli ollut niin jännittävän näköistä kaikissa elokuvissa. Vähän väliä matkoillaan Wang oli päässyt verestämään muistojaan, kun hänellä ja Doulla ei ollut yksinkertaisesti paikkaa, missä nukkua. Näppäräsormiselta Wangilta ei mennyt koskaan kauaa avata autojen ovia, jotta he pääsisivät edes jonnekin nukkumaan yöksi. Aluksi Dou oli vastustanut, mutta Wang oli vakuuttanut hänelle, että joko he nukkuisivat kadulla, tai sitten autossa. He voisivat poistua aamulla tekemättä lainkaan tuhoa. Tämän tajuttuaan Dou oli antanut periksi, hän kyllä mieluummin nukkui vaikka autossa kun vesisateessa taivasalla.
Se, miten auto saatiin käyntiin oli kinkkisempi homma. Wang ei ollut ihan varma siitä, mutta tiesi onnistuvansa, jos oikein yritti. Mutta se oli joka tapauksessa hidasta hommaa amatööriltä ja laukaisi varmasti auton varashälyttimet viimeistään.
Wang pysähtyi kun seinään kun huomasi kävelleensä lähes punaisen avoauton ohi. Se oli Porsche, jossa oli avattava katto jossa oli nivelet. Täydellinen, Wang ajatteli ja ryhtyi työhön erinäisillä työkaluilla, joita oli hamstrannut mukaansa ((mä en tiedä miten autoja pöllitään, joten en kuvaile ny tätä tarkemmin))
Ovet avautuivat alle kahden minuutin, mutta varashälytin laukesi samalla. Wang istui auton ratin taakse ja repi ratinalaisen kaistaleen irti, tarkkaillen johtoja taskulampun valossa, jonka oli Carlosilta saanut mukaansa.
Ulvova ääni herätti pian naapuruston ja moniin ikkunoihin syttyi valoja.
No niin, no niin!” Wang hoputti, ähertäen johtojen parissa. Miten tämä saattoi olla näin hankalaa. Hänellä meni lähes kymmenen minuuttia saada auton moottori päälle. Sillä välin hän ehti jo huomata läheisimmän talon ikkunassa naisen hahmon, joka puhui juuri puhelimeen katsoen Wangin touhuja tiellä. Wang vilkaisi vielä kerran ikkunaa ja kaasutti sitten pois niin lujaa kuin vain saattoi. No niin, nyt poliisi oli hänen jäljillään, Wang ajatteli puristaen auton rattia lujaa. Hän ajoi kohti c-1415:sta niin lujaa kun Porschella vain pääsi.
Ajettuaan hyvän matkaa hän saapui paikkaan, jossa tiesi Carlosin häntä odottavan. Wang ajoi Porschen Hondan ja poliisiauton viereen, tarkistaen aikajanan. Nyt alkaisi kaikkein kivuliain vaihe koko suunnitelmasta, Wang ajatteli väristen.
Carlos seisoi hänen edessään suurien pihtien kanssa, jotka oli kaivanut Hondan takakontista löytyneestä työkalupakista.
”Etkö löytänyt yhtään pienempiä?” Wang kysyi katsoen pihtejä tyrmistyneenä. Carlos nauroi ilkeästi, taputtaen Wangia olalle.
”Älä huoli, kerran se vain kirpaisee”, Carlos oli muka lohduttavinaan. Wang nielaisi kuuluvasti, puristaen kätensä nyrkkiin. Hän asettui hetken epäröityään Porschen konepellille selälleen, avaten suunsa. Carlos asettautui hyvään kulmaan ja valitsi muutaman sopivan hampaan, asettaen sitten pihdit hampaan ympärille.
”En pysty teeskentelemään, ettenkö hieman nauttisi siitä, että saan aiheuttaa sinulle tämän tuskan. Olen tainnut haluta nähdä sinun, kiduttajani, kärsivän niin monta kertaa, että vaikka me olemme nyt kumppaneita, tämä tulee silti olemaan minulle hauskaa”, Carlos sanoi. Juuri kun Wang oli vastaamassa näpäkästi Carlos väänsi pihtejä.
Wang olisi ulvonut kivusta, ellei hänen kurkkunsa olisi täyttynyt hänen omasta verestään. Yskien verta, kivun kyyneleet silmissään Wang kääntyi yskimään verta maahan suustaan. Koko hänen leukaluunsa tuntui vääntyneen lähes sijoiltaan. Hän ei nyt välittänyt ”ei DNA:ta säännöstään”, kipu oli niin helvetillinen, että Wang vain käpertyi kaksinkerroin ja yritti selvittää päänsä.
Carlos taputti Wangia olalle, kiinnittäen tämän huomion. Irvokkaasti virnuillen poliisi heitteli hänen poskihammastaan kädessään.
”Vielä kaksi”, tämä sanoi ilkeästi ja Wang olisi halunnut kieltäytyä. Silti hän asettui selälleen jälleen konepellille ja Carlos asetti pihdit toiselle hänen hampaalleen.
”Ai että minä nautin tästä”, tämä sanoi ja väänsi uudestaan, jolloin kipu Wangin päässä paheni sietämättömästä katastrofaaliseksi.
Wang ei ollut aivan varma siitä, kuinka monta tuntia oli kulunut kun hän viimein kiihdytti avoautolla kohti huoltoasemaa, joka näkyi jo hänen edessään. Hänen suunsa oli täynnä paperia, mutta se ei estänyt kipua. Heidän äskeinen operaationsa oli ollut pitkä ja työläs. Se oli vaatinut Wangilta kaiken mahdollisen keskittymisen, koska tämä pieni yksityiskohta saattaisi olla se, joka paljastaisi hänet loppupeleissä, ellei hän hoitaisi tehtävää kunnolla. Jomottava kipu leukaluussa, joka levisi hänen koko päähänsä esti kuitenkin niin kirkkaan ajattelun kun Wang olisi toivonut toisin.
Wang pysäytti huoltoaseman eteen ja marssi sisään. Sanomatta sanaakaan, hän otti hyllystä pullollisen samaa viskiä mitä Carlos oli aikaisemmin ostanut. Ei sillä, että hän olisi kyennytkään sanomaan sanaakaan. Hän vilkaisi yritti olla katsomatta valvontakameraan, jonka tiesi olevan aivan tiskin yläpuolella. Hänen punaiset hiuksensa valuivat hänen kasvoilleen, myyjä katsoi häntä epäillen, mutta otti silti Wangin ojentaman rahan vastaan sanomatta sanaakaan. Wang lähti huoltoasemalta nopeasti, katsomatta taakseen. Samalla hän vilkaisi kelloa sen seinällä. 02:42. Wang käveli autolle takaisin ja kaasutti vauhdilla pois niin, että Porschen renkaat ulvoivat.
Hän pysähtyi vain kerran enää, vain viideksi minuutiksi. Hän otti lakanalaukustaan veitsen, jolla oli puukottanut Shin ja katseli sitä hetken. Huokaisten hän ryhtyi viimeiseen tehtävään ennen illan päänäytöstä.
Wang saapui sovittuun mutkaan. Hän ajoi Carlosin ohi, joka odotti Hondassa edeltävällä suoralla. Carlos tiesi, että täällä tapahtui paljon onnettomuuksia ja myös sen, etteivät muut kuin hurjastelijat ajelleet täällä öisin ((ei pätevää faktaa)). Wang ajoi vauhdilla mutkaan ja teki nopean liikkeen ratilla, mikä sai auton sivuluisuun. Porschen renkaat jättivät näyttävät jäljet asvalttiin, saaden kaiken näyttämään siltä, kuin auton ajaja olisi yllättäen menettänyt autonsa hallinnan. Hän hyppäsi nopeasti autosta ja avasi Porschen takakontin. Tie oli tyhjä, mutta milloin tahansa auto saattaisi ajaa ohi. Nyt kaikki oli sekunneista kiinni.
Wang raahasi nuoren miehen takakontista. Tämä tajuton hapen puutteen takia, mikä helpotti huomattavasti Wangin työtä kun hän raahasi miehen auton ratin taakse. Nopeasti Wang asetteli tämän kuljettajan paikalle ja kaiken varalta sitoi tämän kädet vielä langalla kiinni rattiin. Lisäksi hän otti suustaan pois paperitupon ja uitti osan hiuksistaan, jotka oli juuri leikannut itseltään omassa veressään, jota paperitupot olivat täynnä. Sitten hän ripotteli näitä jonkin verran tielle, loput hän heitti autoon. Maahan, jonkin matkan päähän autosta, hän tiputti ajokorttinsa, Master Cardinsa sekä Fein kuvan, joita oli polttanut jo silloin hieman, kun Carlos oli pakkojuottanut nuorta miestä. Vain viimeisestä luopuminen kirpaisi häntä syvästi, mutta hän antoi sen pudota sormistaan autotielle, puristettuaan sitä hetken aikaa sydäntään vasten. Vain sekunnin, sitten hänen otteensa kuvasta herpaantui ja se leijui kuin syksyn lehti maahan.
Tämän jälkeen hän nappasi suuren kanisterin, johon hän oli sekoittanut suurimman osan hajuvesistä, jotka oli löytänyt Shin huoneesta. Lisäksi hän piti huolen, että Porschen bensaluukun korkki oli auki ja täysin hajuveden peitossa. Hän heitti kaiken tuon etovan hajuisen nesteen Porschen päälle mahdollisimman hyvin osuen vain autoon ja kääntyi sitten Carlosin puoleen, joka odotti yhä Hondassa. Wang nosti kätensä ylös. Se oli merkki, että hän oli valmis.
Wang peruutti pois Porschen luota ja katsoi hyvältä etäisyydeltä, kuin Carlos kiihdytti Hondansa vauhdin niin kovaksi kuin saattoi lyhyellä matkalla ja osui kovaa Porscheen, saaden tämän liukumaan lähes ojaan asti. Porschen kuskin puoleiseen laitaan jäi mahtavan kokoinen kuhmu ja Hondan etupuskuri sai pahoja vaurioita, mutta se oli tarkoituskin. Tämän jälkeen Carlos peruutti Wangin viereen, joka kaivoi pullon lakanalaukustaan.
”Miten muka ajattelit naamioida tämän?” Carlos kysyi hämmentyneenä katsoessaan miltei typerää näkyä edessään: sulotuoksuinen Porsche, jonka ratissa istui tajuton, rattiin köytetty nuori mies jonka päälle ja ympärille oli ripoteltu valtava määrä punaisia hiuksia.
”Lainaatko tulta”, Wang pyysi, vaikkakin tarkoitti komentoa. Sanattomana Carlos ojensi Wangille sytyttimen, jolla nuori mies sytytti rievun, joka oli ängetty pienen lasisen pullon suuhun. Carlosin silmät suurenivat yllätyksestä. Wang taas katsoi pulloa hetken, epäröi.
Hän voisi vielä kääntyä takaisin. Hän ei ollut vielä rikkonut niin montaa lakia. Hän voisi vielä katua. Mutta sitten hän ajatteli uudestaan kaikkea mitä oli tapahtunut, mitä tulisi tapahtumaan jos hän päättäisi toisin ja miten paljon hyvää tästä yhdestä äärimmäisen julmasta teosta seuraisi.
”Onko tuo…?” Carlos aloitti kysymyksen, mutta ennen kun tämä ehti saada kysymyksensä loppuun Wang heitti jo pullon.
Se osui aivan kuskin oveen ja räjähti sirpaleiksi. Samassa liekit levisivät voimakkaan humahduksen myötä syömään koko autoa. Nuori mies oli ilmiliekeissä alle muutaman sekunnin ja koko auto joutui ahnaiden liekkien saaliiksi.
”Peräännytään”, Wang ehdotti ja he hyppäsivät Hondaan juuri ennen kun Porschen tankki räjähti ja kuumuus levisi laajalle alueelle.
”Vau!” Carlos henkäisi katsoessaan ilmiliekeissä palavaa autoa. Wang katsoi palavaa autoa sanomatta sanaakaan. Hän oli juuri tappanut tänä iltana elämänsä toisen ihmisen. Nuoren miehen, joka ei ollut tehnyt elämässään mitään väärää. Shi oli ansainnut kuolla. Tuo nuori mies, joka nyt paloi Porschessa, ei ollut syyllistynyt mihinkään väärään koko elämänsä aikana. Tuo nuori viaton mies olisin voinut olla minä, Wang ajatteli, jos asiat olisivat olleet toisin. Minä voisin kuolla toisten tekemien virheiden takia. Wang tunsi kuolevansa tuon miehen mukana, hän tunsi jonkin palavan poroksi sisällään, jättäen vain mustan merkin siihen kohtaan, jossa hänen sydämensä oli joskus ollut. Viattomien tappaminen oli niin helppoa, mutta se ei ollut helppoa.
”Hajuvesi”, Wang sanoi, ”koostuu suurimmaksi osaksi alkoholista, hajusteista sekä erilaisista muista aineista. Se on palavaa nestettä. Liekkien pitäisi olla niin kuumat, että ne hajottavat hajusteet. Kukaan ei epäile mitään, koska bensatankin räjähdys peittää suurimman osan jäljistä.”
”Molotovin thingytail suoraan naisen meikkipöydältä”, Carlos sanoi päätään pudistellen, ajaen vauhdilla pois Porschen luota. Kun he olivat ajaneet jonkin aikaa heitä vastaan ajoi auto. Mikä tuuri, Wang ajatteli, mikä tuuri. Tämä kaikki oli ollut onnenpelistä kiinni. Tuon auton kuski oli saapunut juuri sopivasti niin myöhässä, että se saattoi olla estämättä hirvittävää murhaa.
”Tuli tuhoaa ruumiin tunnistamattomaksi ja polttaa köydet olemattomiin. Kukaan ei huomioi muutamaa lasinsirua maassa, ne voivat olla vaikka peräisin siitä pullosta, jota tuo kuski joi saadakseen itsensä niin hirveään humalaan, joka tullaan toteamaan ruumiinavauksessa. Surullinen kolari, joka johti onnettoman nuoren miehen ennen aikaiseen kuolemaan”, Wang sanoi rauhallisesti. Hänen aivonsa olivat turrat. Tuo nuori mies jäisi kummittelemaan hänen mieleensä hänen loppuelämäkseen.
”Sinä Wang, olet nero, pakko myöntää. Joku päivä vielä sinua tullaan jahtaamaan yhtenä maailman vaarallisimmista miehistä”, Carlos sanoi heidän ajaessaan kohti piiloa, jossa Carlosin poliisiauto oli. Hän taisi olla erittäin vakuuttunut, mutta myös kauhuissaan Wangin kylmästä älystä, joka teki tästä rikollisen, jollaisia ei maailmassa ollut montaa. Wang oli varma, ettei Carlos ainakaan koskaan enää kutsuisi Wangia vain toiseksi liikaa elämää rakastavaksi nuoreksi holtittomaksi mieheksi.
”Toivottavasti ei”, Wang sanoi ajatuksiinsa hautautuneena. Tämä yö ei vielä ollut ohi.
Wang neuvoi Carlosia odottamaan puoli tuntia ennen kuin tämä palaisi heidän rikospaikalleen aivan tavallisena liikennepoliisina. Carlos nyökkäsi ja lupasi tavata Wangin myöhemmin Välimeren rannalla, aivan Barcelonan edustalla. Tämä saapuisi heti, kun olisi raportoinut kolarin ja hoitanut pakolliset paperityöt. Sillä välin Wang istui Hondan rattiin ja ajoi kohti merta, joutuen kylläkin ajamaan vielä rikospaikan ohitse. Mutta se oli pieni riski. Hän vaikutti nyt vain ohiajajalta. He eivät olleet törmänneet yhteenkään kameraan matkan varrella, eikä Carlosin poliisiautossa ollut kameraa. Hondaa ei voitaisi yhdistää millään tavalla tähän rikokseen, ellei heitä vastaan ajanut auto ollut niin tarkka, että olisi katsonut Hondan rekisterinumeron, mitä Wang vankasti epäili.
Kello kuusi aamulla Wang saapui satamamaan, mutta ennen kun ajoi varsinaiseen tapaamispaikkaan, hän pysähtyi erään baarin takapihalle, josta oli pääsy baarin vessaan. Wang tiesi tämän, koska oli joskus käynyt tapaamassa huumekavereitaan täällä. Baariin oli juuri heidän laisensa porukan takia erillinen sisäänpääsy vessaan. Omistajalle maksettiin siitä, että narkkarit pääsivät piikittämään suhteellisen siistiin vessaan ilman, että heidän piti kävellä oven kautta.
Siellä hän toimitti viimeisetkin toimenpiteet: Hän huuhtoi vessanpöntöstä alas nuorelta mieheltä revityt hampaat, jotka vastasivat niitä, jotka Wangilta oli irrotettu. He olivat asettaneet hampaat niin, että ne olivat hyvin suojattu tulelta, jotteivät ne palaisi täydellisesti, mutta saattaisivat näyttää siltä, että olivat irronneet kolarissa. Tämän jälkeen Wang värjäsi lyhyeksi veitsellä kynimänsä hiukset, jotka vastasivat samaa pituutta mitä miehen laukusta löytyneen passin kuvassa oli. Sama väri toimi yllättävää kyllä myös Wangin kulmakarvoihin, mikä vei tältä taas yhden huolen pois. Kun hän oli hoitanut operaationsa, hän vertasi itseään vessan peilin kautta passikuvaan, joka oli hänen kädessään. Kuin kaksi marjaa, Wang ajatteli, tuntien jotain outoa tyytyväisyyttä.
Hän vaihtoi ylleen kuolleen nuoren miehen vaatteet, jotka oli vaihtanut hänen kanssaan. Nuorella miehellä, joka paloi autossa, oli yllään Wangin vaatteet, jopa korvakoru, jonka Carlos oli vain väkisin änkenyt läpi tämän korvasta. Nyt kun Wang katsoi peiliin, hän näki mustatukkaisen suhteellisen kalpean espanjalaisnuoren, niin tavallisen, kuin vain mahdollista. Wang-Ro Tein oli palanut varastetun Porschen mukana. Hän oli nyt joku muu.
Juuri ennen kuutta hän kävi vielä satama-altaalla, jonne hän tiputti lakanapussin, jossa oli vielä pätkä narua, laminoitu paperi, pihdit, letku, muutama hajuvesi sekä tikari, jolla hän oli tappanut Shin. Varmuudeksi hän vielä sitoi lakanapussin kiinni hyvin, kiinnittäen sen painavaan rautatankoon narulla. Hän heitti koko viritelmän satama-altaaseen, varmana, ettei se nousisi nyt pintaan.
Kuudelta hän odotti Carlosia slummialueen reunamilla. Tämä kuului erään jengin alueeseen, jolla oli varsin paha maine. Sen takia ei monikaan viitsinyt liikkua ulkona näin aikaisin aamullakaan, vaikka jengin jäsenet olivat jo varmasti kauan aikaa olleet nukkumassa. Carlos saapui kymmenen minuuttia myöhässä, mutta se ei haitannut Wangia.
”Sinä todellakin näytät häneltä”, tämä huomautti auton ikkunasta. Väsymys näkyi hänen kasvoistaan jo, koko yön kestänyt adrenaliinivirta oli jo laimentumassa ja vanha mies kaipaisi pian lepoa.
”Kiitos”, Wang sanoi, nojautuen sisään auton ikkunasta.
”Olemmeko me nyt valmiita? Milloin saan rahat?” Carlos kysyi väsyneellä äänellä, haukotellen makeasti.
”Helvetissä”, Wang sanoi kaivaen taskustaan aseen. Carlos avasi suunsa sanoakseen jotain. Wang ei halunnut kuulla, vaan veti liipaisimesta ja luoti lävisti siististi Carlosin rintakehän. Pieni korahdus ja valo sammui poliisin silmissä. Viimeinen todistaja, joka olisi saattanut todistaa Wangin kuolemaa vastaan, oli nyt poissa.
Yksi laukaus slummissa, Wang ajatteli kävellessään pois, kohti Hondaa, kädet täristen jostain käsittämättömästä syystä, yksi pisara meressä. Yksi kuollut poliisi, joka käytti kamaa. Ei mitään jälkiä siitä, mistä hän sai kaman, koska kyseessä oli vain meidän kahden välinen sopimus. Jengialue, kytänmurha on täällä kunnia-asia. Joku ottaa tästä varmasti vastuun vain prassaillakseen.
Wang oli jättänyt Hondan noin kahden sadan metrin päähän tapaamispaikasta. Hän nousi Hondan rattiin ja ajoi pois, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mikseivät hänen kätensä lakanneet tärisemästä?
Saavuttuaan lentokentälle Wang jätti Hondan sen parkkiin, välittämättä parkkimaksuista. Auto oli pahasti ruhjoutunut, mutta sen sisällä ei ollut mitään, mikä olisi voinut viitata Wangiin. Ei edes hiusta, siitäkin Wang oli pitänyt huomen, pitämällä koko ajan huivia päässään, joka nyt tippui lentokentän roskikseen. DNA-testit ovat kalliita, Wang ajatteli, he olettavat pojan vain törmänneen jonnekin. Tai jos tämä auto tunnistetaan siksi, joka törmäsi Wang-Ro Teinin ajamaan varastettuun autoon, eivät poliisit edes tajua ajatella mahdollisuutta, että Wang-Ro Tein olisikin ajanut kumpaakin autoa.
Hän näppäili viestin kuolleen nuoren miehen puhelimeen ja lähetti tämän miehen isälle ja äidille. Hetken harkinnan jälkeen Wang lähetti myös muunnellun viestin oletetulle miehen tyttöystävälle. Nainen oli lähettänyt niin monta hellää viestiä tähän puhelimeen, että Wang oletti näillä kahdella olleen jonkinlainen emotionaalinen voimakas side keskenään. Viestissä luki suurin piirtein näin:
”Olen pahoillani, mutta minun on lähdettävä, tein pahan virheen. Rakastan teitä niin paljon. En tiedä, tulenko takaisin. Hyvästi.”
Nyt he luulevat pojan tuntevan syyllisyyttä kolarista, Wang ajatteli, sammuttaen puhelimen ja vetäen sen lentokentän vessanpöntöstä alas. Kiitos Nokian pienet mallit, se oli varsin helppoa.
Wang keräsi vielä hetken vessassa rohkeutta. Nyt hänen tuli käyttää viimeistä vuosien varrella oppimaansa keinoa hyväkseen. Malli. Nyt hänen pitäisi olla malli. Wang astui ulos vessasta ja marssi nuoren miehen laukku olallaan suorinta tietä United Airlines tiskille, hymyillen virkailijalle lämpimintä hymyään.
”Hei, haluaisin lentolipun New Orleansiin. Onko tänään vielä lentoja?” Wang kysyi. Kaunis matkavirkailija vastasi lämpimästi Wangin hurmaavaan hymyyn. Wang flirttasi ja oli suloinen, näytteli täydellisesti. Aivan kuin kameralle, aivan kuin asiakkaille.
”Hahahaa, minulla on aivan uskomattomia ystäviä. Voitko uskoa, että he vain soittivat minulle että minun tulisi tulla nyt sinne? Ihanaa kun on hieman lomaa… saatan jopa tehdä tällaisia täysin hulluja ja spontaaneja päätöksiä”, Wang papatti ja nainen naurahti.
”Onhan tämä varsin spontaania, mutta et ole ainoa, joka tulee näin aikaisin pyytämään lippua samana päivänä lähteville lennoille. Eikä New Orleans ole edes oudoin määränpää, johon sinunlaisesi spontaanit nuoret miehet ovat halunneet lentää vain hetken mielijohteesta”, nainen sanoi lämpimästi hymyillen Wangille. Wang vastasi hymyyn ja nainen naurahti iloisesti kohottaen katseensa ruudulta.
”Teille kävi hyvä tuuri! Puolen tunnin päästä alkaa boarding lennolle New Orleansiin ja sinne näyttäisi olevan vielä paikkoja.”
”Minulla on usein hyvä tuuri”, Wang myönsi, ajatellen koko tätä yötä. Hänellä todellakin oli hyvä tuuri, muuten hän ei olisi selvinnyt tästä kaikesta.
”Jakakaa siitä osa minullekin. Teillä on vain yksi välipysähdys Philadelphiassa. Hinta olisi 1354 euroa, kiitos”, nainen sanoi ja Wang ojensi luottokortin tälle, joka ei ollut hänen. Hän maksoi laskun ja sutaisi jonkinlaisen nimikirjoituksen kuittiin.
”Hyvää matkaa, herra Da Costa”, nainen toivotti, kun Wang kiirehti kohti check-iniä.
Juuri kun kello löi 10:15, samoihin aikoihin kun Zhan painoi aamupusun nukkuvan Doun otsalle Wang istui lentokoneessa laukun kanssa, joka oli täynnä koripallotarvikkeita. Kukaan ei ollut kysynyt mitään, hän meni passista läpi täysin. Miten huono turvallisuusjärjestelmä näillä lennoilla olikaan? Wang mietti mielessään katsellen passiaan.
Kun hän pääsisi New Orleansiin, hän hankkiutuisi eroon luottokortista sekä kaikista koripallokamoista. Hän kävisi tienvarteen ja liftaisi tiensä kohti kaakkoa, sen verran hän oli päättänyt. Hän aloittaisi alusta, täysin tuntemattomana. Hänen pitäisi salata kaikki, jotta hänen uuden henkilöllisyytensä löytäminen olisi mahdollisimman hankalaa. Vielä koneen tehdessä viimeistä ympyrää Barcelonan yllä Wang sattui katsomaan kaupunkia, joka levittäytyi rauhallisena ja kauniina hänen allaan.
Kolme murhaa. Yksi langennut enkeli, yksi viaton nuori mies ja yksi korruptoitunut poliisi. Kolme kuollutta, joista yhtä ei ikinä ollut virallisesti olemassakaan, yksi huumekartellia pyörittävä malli ja korruptoitunut poliisi. Niin monta tarinaa, jotka kietoutuivat toisiinsa mitä surullisimmaksi sotkuksi.
Dou, sinä olet nyt vapaa”, Wang sanoi hiljaa nojaten päätään lentokoneen ikkunaan, ”minä tapoin itseni sinun vuoksesi. Kukaan ei voi osoittaa sinua sormella, sinä et joudu vaikeuksiin tämän takia. Et sinä Jin, etkä sinä Shenie. Kun olen poissa, te ette joudu kuulusteluihin tai vankilaan. Teidän täytyy nyt vain jatkaa eteenpäin.”
Wang katsoi vielä kerran ulos ikkunasta ja itki sitten katkerasti, antaen kyynelten valua poskiaan häpeilemättä. Hän itki kaikkea, mitä oli tehnyt. Niin monia asioita, joita hän katui ja niin monet olivat saaneet kärsiä. Hän oli kuollut sisältäpäin, vaikka hän oli elossa. Hän oli varjo menneestä, joka tulisi aina vainoamaan häntä. Wang itki ihmisten vuoksi, jotka oli tappanut ja katui. Hän vihasi itseään sillä hetkellä.
”Olen niin pahoillani”, Wang kuiskasi nyyhkytyksensä välistä.
Kun hän viimein suoristi selkänsä ja kysyi vieressä istuvalta rouvalta nenäliinapaperia, jolla pyyhkiä pois kyyneleet tämä kysäisi syytä miksi hän itki.
”Sydänsuruja”, Wang sanoi pyyhkiessään kyyneliä pois, joiden virta ei ollut vieläkään loppunut kunnolla.
”Voi teitä nuoria, ymmärrän täysin. Kukas sinä olet? Meillä on edessä pitkä lento, joten voimme yhtä hyvin rupatellakin”, rouva sanoi pirteänä.
”Ethyon”, Wang vastasi kyynelten läpi, ”Ethyon Da Costa.”
Aika naiivia tekstiä, mutta ainaki on nyt oliemassa raakileversio siitä, miten Jumalten ranta loppui.
|
|
|
Post by snippy on Aug 16, 2011 15:46:45 GMT 2
Tää paska meni uusiks. Kirjotan uuden version heti Berliinin jälkeen. Liian monet epäloogisuudet teki täst mun kaavailemasta pätkä suorastaan naurettavan. Juttelin ihmisen kanssa, joka tietää poliisitutkimuksesta paljon enemmän ku mä. Tajusin siinä vaiheessa useita floppeja: 1. Tulipalon syttymispaikka tarkistetaan aina erittäin tarkasti. Eivätkä modernit autot räjähdä liekkeihin. 2. Hampaat eivät pala. Jos paikalla on irallisia hampaita, jotka eivät sovi ruumiiseen anatomisesti tai/ja DNA:n mukaan lisätutkimuksia tullaan tekemään. 3. Wangilla ei ole hammastietokantaa, eikä saa olla. Muuten ruumis tunnistetaan heti jolle kulle toiselle kuuluvaksi. 4. Tunnistamattoman ruumiin DNA tarkistetaan. Jumalten rannasta ei tulisi löytyä lainkaan Wangin DNA:ta, jotta ei tulisi tilannetta, jossa ruumiin DNA ei mätsäikään Wangin DNA:han. 5. Isku ei ole tarpeeksi vahva. Tarvitaan isompi työntövoima, jotta ruumis muuttuisi törmäyksen takia muodottomaksi (hlö jonka kanssa keskustelin ehdotti junaa, mikä sinänsä minusta oli hyvä idea) 6. Hiukset. Ne palavat ensimmäisinä, miten niitä muka jäisi rikospaikalle? Tätä ongelmaa mietitään... 7. Letkusta voi jäädä kurkkuun jälkiä, jotka huomattaisiin Ethyonin (alkuperäisen) ruumiin avauksessa. Tämän takia olen kehittänyt vaihtoehtoisen menettelytavan Wangille tämän suhteen. 8. Miten estää se, että alkuperäistä Ethyon Da Costaa ei raportoida kadonneeksi henkilöksi? Pienet käytännön seikat vielä harkinnan alla, mutta idea on jo syntynyt... 9. Tarkempi selitys sille, miksi Wangin täytyy lähteä. Muuten teoissa ei ole mitään perää. 10. Mikä sytyttää kipinän auton sisällä törmäyshetkellä? Hankalampi keissi. En ole keksinyt ratkaisua. Ongelmaan otetaan ehdotuksia vastaan.
Muutoksia siis seuraa.
|
|
|
Post by EllSousia on Oct 21, 2019 15:56:18 GMT 2
Acheter Viagra A Geneve <a href=http://euhomme.com>cialis 5 mg best price usa</a> Propecia Generic Levitra
|
|
|
Post by Leslesk on Oct 28, 2019 19:58:53 GMT 2
Find isotretinoin best website <a href=http://bestlevi.com>get online levitra prescription</a> Propecia Woman
|
|