2013.

[snippy]

1. luku

”Minun on pakko kertoa teille jotain”, Dou sanoi vakavalla äänellä, tuijottaen Shenietä ja Jiniä kulmiensa alta, kuin miettien näiden luottamusarvoa. Jiniä hermostutti Doun käytös. Tämä oli vasta toisella kotiutusharjoittelukaudellaan kalliista pariisilaishoitolasta, johon Jin oli tämän kolmea vuotta aikaisemmin sijoittanut. Viimeinen kotiutusharjoitus oli mennyt hyvin, joskin Dou oli arkaillut aivan suunnattomasti ihmisten kohtaamista ja oli pysynyt harjoittelukodissaan neljän seinän sisällä suurimman osan ajasta. Nyt toisella kierroksella kaikki näytti olevan toisin, yleensä niin araksi muuttunut Dou oli anomalla anonut Jiniä ja Shenietä saapumaan Pariisiin.
Dou oli anonut pitkään, saaden jopa Shenien matkustamaan Johannesburgista Pariisiin erittäin lyhyellä varoitusajalla. Dou ei ollut ennen tätä koskaan pyytänyt kumpaakaan heistä tapaamiseen, Jin tai Shenie oli aina ollut heidän kolmisin tapaamisiensa takana. Ehkä juuri sen takia, että Dou oli pyytänyt, kumpikin heistä oli saapunut kysymättä kysymyksiä. Jinillä oli malliston suunnittelu kesken Henrin kanssa ja ties mitä Shenie oli puuhannut Etelä-Afrikassa, mutta varmasti se oli tärkeämpää kuin kahvikupin nauttiminen vanhan ystävän kanssa eräässä Pariisin lähiössä, lähellä Doun harjoituskotia. Jotain Doun äänessä oli kuitenkin saanut heidät kummatkin saapumaan. Siinä oli ensikertaa moneen vuoteen ollut sielukkuutta, joka oli ennen ollut Doulle niin yleistä.
”Dou, tämä on odottamatonta, sinä varmasti ymmärrät että me olemme kiireisiä ihmisiä. Toivon, että tämä on todella tärkeää”, Jin myönsi ääneen ja Shenie myötäili Jiniä nyökyttelemällä.
”Lentoliput eivät ole halpoja”, Shenie huomautti, ”eikä minulla free lancerina ole paljoa ylimääräistä rahaa taskuissani.”
Dou heilautti kättään kiukkuisena, kuin hätistääkseen pois kahden nuoren naisen epäilykset ja syytökset.
”Tiedän, tiedän. En olisikaan kutsunut teitä, ellei minulla olisi todella tärkeää kerrottavaa.”
”Haluaisitko valaista meitä tästä todella tärkeästä kerrottavasta?” Jin kysyi ja hörppäsi triplaespressoaan. Hänen todellakin pitäisi viimeistellä Henrin tulevan näytöksen kolmannen asun helma, se oli aivan liian hapsuinen.
”Lakkaa ajattelemasta turhanpäiväisiä!” Dou tiuskaisi Jinille loukkaantuneena, ristien kätensä eteensä.
”Dou, älä esitä että osaisit ajatusten lukua, minä olen se, jolle se lahja kuuluu”, Shenie huomautti nähdessään Jinin hieman loukkaantuneen ilmeen. Dou huokaisi ja loi pahoittelevan katseen Jiniin. Hänen ei ollut tarkoitus tiuskia tälle.
”Minusta tuntuu, että…”, Dou sanoi, liikutellen hermostuneena kahvikuppiaan puisen pöydän laidalta toiselle, edes maistamatta viilenevää kahvia. Mies yritti lopettaa lausettaan, muttei näyttänyt edes tietävän miten aloittaa. Hän näytti väsyneeltä, aivan kuin tämä olisi valvonut muutaman päivän putkeen.
Dou oli muuttunut heistä kaikkein eniten, Jin ajatteli. Tämän kasvoilta oli kadonnut poikamaisuus, 25-vuotias nuori mies näytti lähes kolmikymppiseltä. Ei sillä, että tämä mitenkään rumentaisi miestä, itse asiassa toisin päin, Dou näytti olevan yksi niistä, joka vain paranisivat iän myötä. Tämän kulmikkaisiin kasvoihin oli ilmestynyt karismaa ja pään ympärille levinnyt varsin sotkuinen kultaisen ruskea tukka sai tämän näyttämään oudolta yhdistelmältä Peter Pania ja vanhaa kuningasta. Dou oli kyllä laihtunut ihan liikaa, Jin ei voinut olla lisäämättä mielessään.
”Kakista ulos vain”, Shenie sanoi rohkaisevasti, samalla rauhallisella ja lempeällä äänellä, joka oli aina luonnehtinut tätä. Dou veti syvään henkeä, päästäen sen suun kautta ulos. Viimein tämä suoristi ryhtinsä ja päästi irti kahvikupista, joka näytti toimineen jonkinlaisena suoja-ankkurina, antaen Shenien tarttua rohkaisevasti käteensä.
”Minusta tuntuu… ei, minä tiedän, että… tai no jotain sen suuntaista mutta… näyttää nyt pahasti siltä että”, Dou takelteli sanoissaan. Hän vilkaisi epäröivästi Jiniä ja Shenietä, peläten että nämä pitäisivät Douta hulluna. Hulluuden pelko, Jin ajatteli, merkki selväjärkisyydestä.
Jinin ajatukset keskeyttä Shenie, joka yhtäkkiä nosti kätensä suulleen niin nopeasti, että onnistui vahingossa huitaisemaan Doun kahvikupin pöydän reunan yli. Kuului ilkeä räsähdys kun muki hajosi kiviselle lattialle. Jin oli juuri mainitsemassa kahvikupista ilkeän kommentin Shenien kömpelyydestä, mutta vaikeni huomatessaan jähmettyneisyyden, johon kumpikin hänen ystävänsä oli pysähtynyt. He eivät liikkuneet tuijottivat vain toisiaan kuin olisivat nähneet aaveen.
”Mitä ihmettä?” Jin kysyi hermostuneena, vilkaisten tarjoilijaa, joka kiirehti varsin näreissään siivoamaan lattiaa. Jin esitti tälle anteeksipyynnöt, koska Shenie saati Dou ei näyttänyt olevan kykenevä tekemään mitään muuta kuin tuijottamaan ja pidättelemään hengitystään.
Jin pidätteli sanojaan siihen asti kunnes tarjoilija poistui itsekseen mutisten, nojautuen sitten kaksikon puoleen aivan näiden väliin.
”Te olette nyt istuneet jähmettyneinä miltei kolme minuuttia! Mistä on kyse?” Jin kysyi.
”Jin”, Shenie henkäisi, irrottamatta katsettaan Dousta.
”Niin?” Jin kysyi, jälleen kerran kyllästyneenä siihen, ettei hänellä ollut Shenien lahjaa lukea toisten ihmisten mielenliikkeitä.
”Jin”, Dou sanoi myös, kääntyen nyt Jinin puoleen, katsoen tätä silmät suurina, ”Wang on elossa.”
Jin ei sanonut mitään, käänsi katseensa vain kynsiinsä. Hän tuijotti niitä pitkään, miettien mahdollisuuksia. Hän oli käynyt Wangin haudalla Bernissä. Dou itse oli tunnistanut ruumiin. Wang oli kuollut auto-onnettomuudessa, humalassa, kaahaten. Tämä kaikki oli todettu poliisitutkinnan avulla. Mikään ei ollut pois sijoiltaan, se oli ollut itsemurhayritys paeta niin, mutta selvä kuolemantapaus kuitenkin. Ei mitään epäselvää. Ja nyt…
”Oletko varma?” Jin kysyi.
Dou ponkaisi jaloilleen, katsoen Jiniä silmät kiiluen vihasta. Tätä Dou oli siis pelännyt, Jin ajatteli ohimennen kavahtaessaan taaksepäin Doun voimakkaan reaktion edessä, ettemme me uskoisi. Dou seisoi heidän edessään kädet nyrkissä, koko olemus täynnä tappeluhenkeä. Tämän silmät olivat liekeissä, kasvot täysin vääristyneet.
”Olen, olen niin varma kuin vain minä voin olla!” Dou huusi, jolloin Shenie ja Jin kumpikin viittoivat tätä käymään istumaan. He olivat jo kiinnittäneet tarpeeksi huomiota kahvilassa, nyt naapuripöytien asiakkaatkin olivat jo kääntyneet katsomaan heitä. Dou vilkaisi nopeasti ympärilleen, arvioiden tilanteen. Vastentahtoisesti tämä kuitenkin istui alas, yhä jännittyneenä ja irrottamatta katsettaan Jinistä.
”Vaikka olinkin hullujen huoneella lähes seitsemän vuotta, se ei tarkoita, ettenkö minä olisi nyt sekaisin kun sanon, ei minä vannon, teille tämän”, Dou puhui nopeasti korkealla, kiihtyneellä äänellä, ”hän elää.”
”Dou, mitä mieltä Dorian on tästä?” Shenie kysyi, selkeästi yllättäen Doun. Jin rypisti kulmiaan, kuka on Dorian?
”Miten paljon sinä oikein pystyt lukemaan ihmisten mieliä yhdellä kosketuksella nykyisin?” Dou kysyi hämmästyneenä, mihin Shenie vain kohautti olkiaan arvoituksellisesti.
”Dorianista viis, hänellä ei ole väliä nyt”, Dou sanoi, estäen Jinin kysymyksen Dorianin identiteetistä jatkamalla kuumeista puhettaan:
”Wang on elossa, te ette voi epäillä minua nyt tässä. Totta on, en tiedä miten se on mahdollista, mutta nyt asia on vain niin, että hän on elossa”, Dou sanoi ja Jin puri huultaan. Hän halusi uskoa, mutta kaikki mitä oli tapahtunut viime aikoina sai hänet epäilemään.
”Minä voisin sanoa, että uskon ainakin siihen, että sinä uskot hänen olevan elossa”, shenie sanoi, pukien Jinin epäilykset sanoiksi, ”mutta se ei, anteeksi nyt vain Dou, tarkoita vielä paljoa, ottaen huomioon menneisyytesi viime vuosilta.”
Dou näytti äärimmäisen loukkaantuneelta. Aivan kuin Shenie olisi juuri iskenyt tätä veitsellä. Siitä huolimatta Dou kokosi jälleen kerran itsensä, jatkaen vakuutteluaan.
”Sinä näit Shenie, sinä olit äsken minun mielessäni. Jin, Olen pahoillani etten voi näyttää sinulle sitä minkä Shenie juuri näki, minulla ei ole kykyjä moiseen”, Dou sanoi pahoittelevasti, mihin Jin vain nyökkäsi, mitä muuta hän saattoi tehdä?
”Te tiedätte, että minä ja Wang jaamme… jaoimme”, Dou korjasi itseään edes ajattelematta, ”erityisen linkin nuoruudesta asti. Minä kuulin hänen ajatuksensa ja hän kuuli minut. Tai no, emme sinänsä ”kuulleet” toisiamme, se ei ole koskaan ollut sataprosenttisen mahdollista, koska Wangilta puuttuivat ne voimat, jotka mahdollistivat tällaisen yhteyden täysissä mitoissa”, Dou selitti, saaden vastaukseksi nyökyttelyä, tämän naiset tiesivätkin jo. ”Tästä huolimatta, ehkä sen takia koska Wang oli minulle tärkein ihminen kaikista, tämä linkki saattoi kehittyä vain minun voimieni varaan. Me olimme todella läheisiä, alle kymmenen vuotiaista asti.”
”Mitä tekemistä tällä on?” Jin kysyi. Hänen oli myönnettävä, vieläkään hänestä ei ollut mukavaa puhua Wangista. Se, mitä oli tapahtunut kuusi vuotta sitten kalvoi yhä Jiniä. Hänen oma osuutensa Doun ja monen muun murheeseen oli raskas taakka, jota Jin oli joutunut kaikki nämä vuodet kantamaan mukanaan. Wang oli paitsi ollut taakan aikaansaaja, myös oli raskas osa sitä. Se mies oli tuhonnut niin paljon, että Jinistä, kuten myös Dousta ennen tätä päivää, oli ollut paljon mukavampaa vain unohtaa koko ihmisen olemassaolo.
”No, muistatko kun Wang sai köniinsä ja sinä ja Shenie piilotitte hänet minulta?” Dou kysyi, saaden nyökkäyksiä jälleen vastaukseksi, ”silloin Wang onnistui sulkemaan yhteyden meidän välillämme, mikä ei ollut koskaan ennen mahdollista. Minä en tiennyt hänestä mitään, tunsin että hän oli olemassa, mutta en tiennyt missä ja miten. Siinä vaiheessa kun astuimme bordelliin Wang onnistui sulkemaan linkin kokonaan ja minä autoin häntä siinä, koska olin niin vihainen hänelle.”
Dou pysähtyi hetkeksi, antaen päänsä painua. Muistot tuolta illalta todellakin sattuivat vielä tähän, Jin ajatteli pahoillaan, haluten halata miestä. Tämän Jin olisikin tehnyt, ellei Dou olisi onnistunut kokoamaan itseään pika vauhdilla.
”Sen jälkeen oli se onnettomuus. Minä en tuntenut häntä enää lainkaan ja luulin totta kai hänen kuolleen”, Dou sanoi, ”mutta ajatellut sitä mahdollisuutta, että hän olisi voinut vain sulkea yhteyden välillämme, kuten hän teki bordellissa.”
”Onko edes mahdollista lakkauttaa moista linkkiä vain tahdon voimalla?” Shenie kysyi epäluuloisena. Dou pudisteli päätään ja hymyili ovelasti.
”Ei.”
”Dou, anna kun minä nyt ynnään tämän kaiken”, Jin sanoi, pyytäen miestä hidastamaan, ”sinä siis oletit Wangin kuolleen, mikä oli erittäin loogista kaikkien todisteiden valossa, mutta olisit voinut kaivaa tämän linkin esiin jos olisit epäillyt tämän olevan sittenkin elossa? Mutta et tehnyt niin, joten annoit linkin pysyä kuolleena vaikka se oli elossa vai pystyykö näin edes sanomaan? Nämä asiat saavat pääni särkemään, joudutte nyt valitettavasti selittämään tämän minulle kuin lapselle.”
”Olet täysin oikeassa Jin”, Dou sanoi, innostuen saadessaan viimeinkin ymmärrystä kahdelta ystävältään.
Shenie potkaisi kevyesti Jiniä, luoden tähän merkityksellisen katseen. Heistä kumpikaan ei ollut nähnyt vuosiin Douta noin innoissaan, yleensä tämä ei edes reagoinut mihinkään, istui vain ja tuijotti tyhjyyteen. Ensi kertaa vuosiin Dou näytti haluavan selvitä seuraavaan päivään asti. Jin nojautui pöytään kyynärpäillään, miettien epätodennäköisintä. Tämä tarkoitti ainoastaan yhtä asiaa: Dou todella uskoi siihen, mitä sanoi nyt heille.
”Mutta sinä tunnistit ruumiin”, Shenie muistutti.
”En tunnistanut! Tunnistin pituuden, iän, hiusten värin, tämän kortit ja videokamerakuvaa”, Dou sanoi nyt todella syttyen, ”en tunnistanut häntä, minä näin ruumiin, mutta jos rehellisiä ollaan, niin siinä ei ollut paljoa nähtävää.”
”Se ei siis ollut Wang?” Jin kysyi, jolloin Dou epäröi, tämä näytti tietävän olevansa varsin heikoilla katsoen todisteita.
”En ole varma. Mutta viimeisimmän parin päivän aikana tullut varmemmaksi ja varmemmaksi siitä, että tunnistin väärin. Ehkä se ei ollut hän.”
”Miksi?” Jin kysyi.
”Koska… kaksi päivää sitten, kun olin vain kotona”, Dou sanoi, hieroen ohimoitaan muiston veryttämiseksi, ”oli jo aamu, kello oli neljä, mutta olin hereillä. Sitten yhtäkkiä, kuin kaukainen maanjäristys, tunsin sen. Se alkoi hitaasti, mutta lopulta tuntui kuin aalto olisi pyyhkäissyt ylitseni. Vain yksi sana, minun nimeni ja muminaa, puhetta kai, mutten saanut siitä mitään selvää. Rauhallista puhetta, kuin tuhat ihmistä olisi puhunut samaa aikaa.”
”Totta kai minä järkytyin ensin, mutta luonnollisesti yritin heti kurottaa ääntä kohti, luonnollinen refleksi kai. Sain melkein siitä kiinni, mutta se katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. En ole vuosiin tuntenut mitään niin todellista. Shenie, Jin, teidän on uskottava minua! Se oli Wang, hän sanoi nimeni ja ajatteli minua!” Dou sanoi, ääni kohoten jälleen kerran lähes huudoksi.
Hän kuulostaa hysteeriseltä, Jin mietti itsekseen, nostaen kahvikupin huulilleen, jotta saattaisi piilotella jonkin takana sen aikaa, että hän saattaisi miettiä tämän asian paremmin läpi. Mitä jos Wang olikin elossa? Ajatus oli hullu, mutta Jin jos kuka tunsi Wangin. Siinä missä Shenie oli ollut Wangin luotettu ja Dou tämän elämän rakkaus ja sielunveli, Jin oli se, joka oli nähnyt Wangin pimeän puolen aina paremmin kuin muut. Jin tiesi, miten Wang kylmästi laski ja tuhosi kaiken tielleen osuvan älyllään ja uskomattomilla manipulointitaidoillaan.
Oli tuhonnut ja oli laskenut, Jin korjasi mielessään, ottaen toisen huikan kahvia putkeen. Hän puhui jo preesensissä Wangista. Huhhuh, ei hän voinut näin nopeasti tarttua Doun koukkuun. Jin halusi, että Wang pysyisi kuolleena. Tai ehkä en sittenkään, Jin korjasi, nyt edes vaivautumatta juomaan kahvia jotta se olisi hämännyt muiden huomion pois hänen ajatuksiinsa eksyneestä ilmeestä. Ehkä minä haluan, että hän on elossa. Niin puolet tästä taakasta, jota olen joutunut kantamaan yksin olillani siitä päivästä lähtien kun hän ”kuoli” lakkaisi olemasta. Wang oli pääsyyllinen, mutta koska tätä ei ollut, Jin oli joutunut ottamaan vastuun Doun hajoamisesta, vain koska hän oli ollut Wangin rikoskumppani. Jin oli tiennyt koko ajan mitä tapahtui, muttei ollut tehnyt mitään. Dou ei syyttänyt Jiniä, Shenie ei sanonut mitään suoraan eikä kantanut kaunaakaan siitä, että Jin olisi saattanut olla osasyyllinen, mutta kaikkein pahin inkvisitio jonka Jin joutui kohtaamaan oli hänen oma mielensä. Jin syytti vieläkin itseään siitä, mihin tilaan Dou oli ajautunut Jumalten Rannan fiaskon takia. Siksi Dou oli päässyt siihen hienoon psykiatriseen hoitolaan Jinin miehen maksamana: rahat synninpäästöstä. Mutta se ei ollutkaan toiminut. Mutta nyt… Jin näki edessään ulospääsyn omasta vuosia jatkuneesta kurjuudestaan.
”Jin?” Dou kysyi, saaden nuoren naisen heräämään ajatuksistaan. Jinin katse harhaili pitkin kahvilaa, sen hienoa romanttista pariisilaista sisustusta ja hienoja peripariisilaisia asiakkaita siellä heidän kanssaan. Jin vilkaisi itseään, hienoa Pradan jakkupukua ja virheettömiä manikyyrikynsiään, kohottaen viimein katseensa Douhun. Tämä katsoi tiiviisti nuorta naista, anoen tätä uskomaan itseään.
”Jin, minä en kuvitellut tätä. Se mitä minä tunsin, oli todellista”, Dou sanoi, ojentautuen nyt pöydän yli tarttuen Jinin käteen, ”ole kiltti ja usko minua, minä en ole hullu.”
”Minä haluan uskoa sinua”, Jin sanoi lopulta mahdollisimman rauhallisesti, ”mutta nyt en voi. Dou, minun on palattava Henrin luo. Minulla on selkeä visio siitä, miten sen yhden pikkumustan helma tulisi leikata. Hyvää jatkoa.” Tämän sanottuaan Jin nousi nopeasti, keräten tavaransa nopeasti kokoon.
”Kiitos kahvista. Dou, Shenie, nähdään myöhemmin.” Näiden sanojen myötä Jin kääntyi ympäri ja marssi ulos kahvilasta, huomioimatta Doun huutoja. Äänistä päätellen, kahden tuolin jalkojen raapinasta lattiaa vasten, Dou oli ponkaissut pystyyn ja Shenie heti tämän perässä, estämään Douta juoksemasta Jinin perään.
”Jin, älä ole tuollainen, Jin kuuntele minua!” Dou aneli, mutta Jin vain käveli eteenpäin, kyseenalaistaen heti oman päätöksensä. Mutta nyt hänellä ei ollut aikaa tälle, hänen tulisi mennä MT:hin ja leikata se helma.
Illalla myöhään Jin viimeinkin pääsi kotiinsa jo auringon laskettua. Päivä oli ollut pidempi kuin Jin oli olettanut, Henri ei ollut tyytyväinen kahteen asuun, vaan oli vetänyt ne pois näytöksestä Jinin vastusteluista huolimatta. Henri oli kuitenkin pomo, joten Jinin oli pitänyt ryhtyä käymään tämän läpi erilaisia luonnoksia ja päättämään niistä parhaiten muokattavissa olevan seuraavaan näytökseen. Siihen taas oli Jiniltä mennyt koko ilta. Aikataulu on aivan liian tiukka, Jin ajatteli sovittaessaan avaimia lukkoon, ompelijat tulevat tappamaan minut kun tuon uudet kaavat heille heti ensimmäisenä huomenaamuna. Henri olisi voinut keksiä tämän kahta viikkoa aikaisemmin niin ongelmilta olisi säästytty.
Giselle riensi heti Jiniä vastaan kun tämä astui koreaan eteisaulaan. Normaaliin tapaansa Giselle nyökkäsi sanomatta Jinille sanaakaan, ottaen vain tämän takin. Jinkään ei vaivautunut sanomaan palvelijatytölle mitään, oli yleisesti tiedossa, etteivät he pitäneet toisistaan. Talon rouvana Jinillä ei silti ollut harmikseen oikeutta erottaa tyttöä, joka oli talon herran suosiossa. Lisäksi Giselle kuului hyvään liittoon. Ammattiliitto nylkisi Jinin hengiltä jos tämä erottaisi työntekijän sen takia, ettei Jin vain pitänyt tämän naamasta tai luonteesta.
”Shenie odottaa sinua lintuhuoneessa”, Giselle sanoi viileällä äänellä. Jin katsoi tätä ensikertaa silmiin koko kohtaamisen aikana. Shenie? Kellon täytyi olla jo yli kymmenen ja jos Jin oli oikein ymmärtänyt, Sheniellä oli parempaakin tekemistä kuin Jinin kämpillä hengailu keskellä viikkoa yömyöhään.
”Sanoiko hän syytä miksi hän on täällä?” Jin kysyi, mihin Giselle vastasi kieltävästi. Jin hymähti, kävellessään kohti lintuhuonetta, korkeat korot kopisten lattiaa vasten. Olipas ollut typerä kysymys, miksi Shenie sanoisi sanaakaan Gisellelle koskien yksityiselämäänsä? Shenien mielipiteet Gisellestä olivat varsin samanlaiset kuin Jininkin.
”Giselle, voisitko tuoda meille pullollisen viiniä ja kaksi lasia? Punaista”, Jin sanoi kääntymättä edes katsomaan Giselleä. Tämä kyllä tottelisi. Ei mielellään, mutta tottelisi. Edes liitto ei voinut muuttaa sitä.
Jin astui lintuhuoneeseen, hänen omaan pieneen linnakkeeseensa. Shenie istui suurella pehmeällä sohvalla upottavien tyynyjen keskellä, katsellen punaluria, joka tasapainoili tämän sormilla. Jin sulki oven perässään, jolloin Shenie puhui:
”Minun on puhuttava kanssasi.”
”Sen verran minä arvasin. En olettanutkaan, että olisit odottanut minua ilmeisen kauan täällä”, Jin sanoi vilkaisten tyhjiä käytettyjä lautasia pöydällä Shenien edessä, ”vain ihaillaksesi minun lintujani.”
Shenie hymähti, ojentaen punalurin Jinille, joka vei pienen punaisen linnun takaisin häkkiinsä.
”Dou ei voinut ymmärtää, miksi kävelit pois niin kylmästi kahvilasta tänään”, Shenie aloitti, jolloin Jin kääntyi Shenien puoleen kädet ristissä, valmiina tappelemaan jos Shenie oli täällä syyllistämässä häntä.
”Shenie, minä olen väsynyt, enkä todellakaan jaksaisi nyt kuunnella -”
”En ole täällä moralisoidakseni sinua”, Shenie keskeytti Jinin, ”riisu haarniskasi ystäväni ja tule istumaan kanssani. Olen täällä vain puhuakseni kanssasi.”
Hetken aikaa Jin mittaili Shenietä katseellaan. Shenie oli muuttunut heistä vähiten. Tämän kasvoilla oli yhä sama tyttömäisyys ja tämän pitkät mustat hiukset olivat yhä sekavalla letillä, mutta poikamaiset hippivaatteet olivat vaihtuneet niin sanotusti asiallisempaan, mutta ”hipsterimäisempään” linjaan. Jotain mitä Jin kovasti halusi muuttaa Sheniessä. Sen faktan lisäksi, että tämä onnistui yleensä jopa vahingossa moralisoimaan ja syyllistämään ihmisiä vaikkei edes yrittänyt.
”Hyvä on”, Jin sanoi lopulta, päättäen uskoa siihen, ettei Shenie rupeaisi pitämään palopuheita hyvästä ja pahasta. Jin istui Shenien viereen sohvalle varoen rypyttämättä liikaa jakkupukuaan. Jinin pöllöistä yksi huhuili pimeässä, muut olivat jo vaiti yötä varten. Edes tuo huhuilu ei nyt suonut Jinin mielelle rauhaa, minkä se yleensä aikaansai.
”Sinun on selitettävä minulle, Jin, miten on mahdollista, että meistä kumpikin haluaa uskoa, että Wang on elossa”, Shenie sanoi puhuen hyvin hitaasti, kuin peläten omia sanojaan, ”minä lähdin myös kahvilasta heti jälkeesi. En ole edes soittanut Doulle, pääsikö hän turvallisesti kotiin.”
”Dou saattaa olla todella rikki juuri nyt”, Jin huomautti ja Shenie nyökytteli.
”Todennäköisesti hän on. On jo tarpeeksi paha, että hän joutuu kyseenalaistamaan oman mielensä terveyden jälleen kerran. On todella pahaa ja julmaa, että me kyseenalaistamme sen myös.”
Juuri sillä hetkellä Giselle astui sisään viinin kanssa. Shenie ja Jin vaikenivat, katsoivat vain miten Giselle hiljaa asetti lasit heidän eteensä, avasi pullon ja kaatoi punaviiniä heidän laseihinsa. Yksikään naisista ei päästänyt ääntäkään, vain lintujen satunnaiset äänet kaikuivat suuressa lasisessa tilassa. Giselle loi vielä viimeisen uteliaan katseen kaksikkoon, tämä selkeästi halusi tietää mikä oli saanut Jinin ja Shenien näin tolaltaan. Jin kuitenkin vain viittoi tätä poistumaan kädellään, jolloin Giselle kääntyi ja poistui sanomatta sanaakaan. Oven sulkeuduttua Jin keskittyi ja kevyt tuulenvire kävi läpi huoneen, muuttaen äänen kulkusuuntaa tilassa niin, että heidän sanansa eivät kantautuisi ilman välityksellä kovinkaan kauas. Näin Giselle ei kuulisi sanaakaan heidän keskustelustaan.
”Ajatuksen voimalla”, Shenie sanoi hyväksyvällä äänellä, ”ei paha.”
”Olen harjoitellut, minun ei juurikaan tarvitse enää käyttää kehoani opasteena voimilleni. Ne ohjautuvat automaattisesti nykyisin”, Jin sanoi. Hän olisi halunnut ylpeillä voimiensa hallinnan ällistyttävästä parantumisesta, mutta Jin tiesi erittäin hyvin, että Shenie oli myös parantunut. Tällä oli ollut vielä enemmän harjoittelumahdollisuuksia kuin JInillä, joten oli hyvin mahdollista, että tämä hallitsi voimavirtaa ruumiinsa läpi paremmin kuin Jin. Jin oli asunut tässä ahtaassa valtavassa kartanossa niin monien valvovien silmien alla, ettei hän voinut edes röyhtäistä ilman, että joku olisi heti pannut sitä merkille. Puhumattakaan sitten yliluonnollisten voimien harjoittamisesta käytännössä.
”Miksi sinä haluat, että Wang on elossa?” Shenie kysyi nyt suoraan. Jin päätti tehdä kuten Shenie oli pyytänyt, eli riisua haarniskansa.
”Koska jos hän on elossa, minä en ole enää yksin vastuussa kaikesta, mitä Doulle kävi. Syyllisyys on kauhea tunne, Shenie, eikä se katoa, vaikka miten lohdullisia sanoja sinä tai Dou minulle sanoisitte”, Jin tunnusti hieroen käsiään yhteen. Miten hirveää näistä asioista puhuminen oli ääneen, samalla myös jotenkin helpottavaa.
”Tiedän,” Shenie sanoi, yrittämättä edes kieltää Jinin sanoja, ”Wang joutuisi kantamaan vihdoinkin vastuun teoistaan. Minäkin toivon sitä.”
”Hän olisi se ”pahis”, joka joutuu ennen lopputekstejä tuomiolle tekemistään vääryyksistä. Miten kauheaa tämä onkaan sanoa, mutta haluaisin nähdä hänen kärsivän vuorostaan. Minä, sinä ja Dou olemme kärsineet jo tarpeeksi. Me kärsimme Jumalten Rannassa, siinä hirveässä talossa ja sen jälkeen. Kuollessaan Wang livahti liukkaasti kuin Versacen puku rakastajattaren päältä kauas vastuun ulottumattomiin”, Jin sanoi katkeruutta jo äänessään. ”Luulin, että Wangin kuolema pelastaisi meidät. Minä en joutunut oikeuden eteen, kukaan ei tiedä minun tekemistäni rikoksista. Shenie, jos Wang ei olisi kuollut, minä en olisi tämän kartanon rouva nyt, vaan istuisin vankilassa.”
”Tai sitten olisimme friikkisirkuksessa tai laboratorioissa koe-eläiminä, koska maailma olisi saanut selville meidän erityisyytemme”, Shenie jatkoi Jinin ajatusta.
”Kun sanoit silloin, että Wang pelasti meidät, minä halusin uskoa sitä, samoin kun sinäkin halusit. Mutta ei se pelastanut meitä, me olemme yhä vieläkin loukussa.”
”Olet oikeassa Shenie. Niin oikeassa, että minua pelottaa”, JIn myönsi, ottaen ison kulauksen viiniä.
”Miten avioliitto sujuu?” Shenie kysyi, jolloin Jin hymähti ja otti toisen ison kulauksen viinistä.
”Huonosti. Mutta onko se niin yllättävää? Onneksi minulla on Henri ja HT. Muuten olisin jo viiltänyt ranteeni auki”, Jin tunnusti ansaiten Shenieltä myötätuntoisen halauksen.
”Ja anoppi haluaa lapsenlapsia, eikä lakkaa jankkaamasta siitä. Guy harrastaa seksiä kanssani aina kun hän täällä, mutta se tuntuu niin mekaaniselta, aivan kuin olisin vain eläin, josta yritetään saada tuotetta ulos”, Jin sanoi juoden jälleen suuren kulauksen viiniä. Nyt myös Shenie otti pitkän kulauksen viinistä.
”Miten menee Etelä-Afrikassa?”
”Projekti tyssäsi, rahat ovat tiukoilla. Minun on löydettävä pian uusia johtolankoja viimeisimpään juttuuni, muuten koko homma kaatuu käsiin. Ei siis mitenkään erityisen hyvin. Se oli toinen syy, miksi tulin niin nopeasti Doun kutsusta Pariisiin. Minun piti ottaa vähän etäisyyttä. Enkä tiedä, kannattaako minun enää palata lähelle”, Shenie tunnusti.
”Ei meillä hyvin mene. Siksikö sinä haluat uskoa Douta?” Jin kysyi, jolloin Shenie nyökytteli.
”Minä haluan vastauksia. Wang tiesi niin paljon siitä, mitä me olemme, miten me toimimme, tiedätkö, yliluonnollisina olentoina. Hän tiesi alusta asti voimistamme, ennen kuin edes me tiesimme, mitä me olemme. Palapelissä tuntuu olevan niin monta irtonaista palaa ja minusta tuntuu, että hänellä on ne kaikki”, Shenie sanoi.
”Mutta jos hän todella on elossa…”
”Tiedän, Jin. En tiedä miten Dou toimisi, miten hän reagoisi. Dou on kaiken ydin, on aina ollut ja tulee aina olemaan. Hän on kuin meidän sielumme, hän kuvastaa meidän elämiämme. Dou on ollut kaikki nämä vuodet rikki, samoin meidän elämämme”, Shenie myönsi katsoen Jinin monien trooppisten kasvien syvyyksiin hämärässä huoneessa.
”Hän saattaa hajota vielä enemmän”, Jin sanoi hiljaa.
”Olet oikeassa. Olemmeko me valmiita ottamaan sen riskin?”
”On myös toinen vaihtoehto. Jos hän on väärässä ja Wang onkin kuollut. Se tarkoittaisi sitä, että… en voi edes sanoa sitä ääneen.”
”Jonkun on sanottava se”, Shenie kuiskasi, jolloin Jin kokosi itsensä.
”Se tarkoittaisi, että Dou ei olisi paitsi mieleltään epävakaa, vaan olisi myös alkanut hallusinoimaan. Jos hän on väärässä ja se olikin vain hänen mielensä temppu kun hän kuvitteli kuulleensa Wangin, se tarkoittaisi sitä, että Dou alkaa erkaantua todellisuudesta”, Jinin ääni katosi lauseen loppua kohden ja Shenie jatkoi tästä: heidän oli pakko saada nämä asiat sanottua ääneen, jotta ne eivät vain riippuisi ilmassa häiritsemässä heitä.
”Silloin tämä olisi ensimmäinen merkki siitä, ettei Dou enää palaisi luoksemme, vaan pikku hiljaa hän lipuu kohti täyttä hulluutta.”
”Minä kyllä ymmärrän häntä, halu päästä siihen täydelliseen paikkaan jossa kukaan ei satuta sinua…”, Jin huokaisi, ”etkö sinä muka ole koskaan unelmoinut sinne pääsystä?”
”Kaikki me olemme, Jin”, Shenie vastasi, silittäen ystävänsä selkää. Jin tiesi Shenien olevan neuvoton tällä hetkellä. Yleensä Jin ei esiintynyt näin avuttomana tai heikkona. Shenie ei tiennyt, miten hänen tuli käyttäytyä tämän Jinin kanssa, vaan yritti kömpelöillä fyysisillä huomionosoituksilla saada Jinin tuntemaan olonsa paremmaksi.
”Mutta olisiko Dou edes koskaan palannut?” Jin kysyi vilkaisten Shenietä, jatkaen viinin kurkkuunsa kaatamista. Tämä toimi paremmin kuin Shenien kömpelöt paijausyritykset. Sheniekin näytti tajuavan tämän ja keskittyi myöskin viiniinsä.
”En rehellisyyden nimissä tiedä. Kuten sinä tiedätkin, Jin, minä olen kehittynyt aika hyvin myös ajatusten ja tunteiden lukemisessa. Et voi arvatakaan, minkälainen sotku vallitsee ihmisistä suurimman osan pään sisällä. Joskus ihmettelen, miten yksikään ihminen onnistuu perustelemaan yhtäkään sanaansa tai tunnettaan itselleen, saati toimimaan rationaalisesti niiden pohjalta. Mutta Dou on aina ollut erityisen sekava tapaus, tämä tuntee ja ajattelee voimakkaasti, mutta äärimmäisyyksien kautta. Viime vuosina ääripäät ovat syventyneet. Tai no, se toinen ääripää. Iloinen paikka hänen päänsä ei ole ollut pitkään aikaan.”
”Shenie, tarkoitukseni ei ole loukata sinua, mutta eikö tuo nyt ollut ilmiselvää. Emme me häntä muuten olisi lataamoon sulkeneet”, Jin huomautti, mikä sai Shenien nielaisemaan viiniä väärään kurkkuun. Jin oli esittänyt asiansa erittäin vastoin omaa, yleensä varsin hienostunutta tyyliään. Puhumattakaan siitä, että Jin puhui tabusta. Virallisesti he olivat tehneet, ainakin sen mukaan mitä naisista kumpikin itselleen kertoi, Doulle palveluksen. Sanomaton totuus oli kuitenkin, että he olivat sulkeneet tämän mielisairaalaan ja iskeneet hullunleiman tämän otsaan pysyväksi stigmaksi.
Kun Shenie sai kurkkunsa selvitettyä tämä katsoi paheksuvasti Jiniä.
”Ei noin saa sanoa.”
”Voi kyllä saa Shenie. Me emme enää ole teini-ikäisiä, on aika kohdata totuus. Muuten tämä sotku, joka meillä on nyt käsillä, ei ikinä selviä”, Jin sanoi ja täytti heidän kummankin viinilasit. Shenie ei selkeästi luopunut paheksunnastaan, muttei sanonut mitään enää aiheesta.
”Mitä todellakin olin sanomassa, oli se, etten ole nähnyt mitään päätä tai häntää Doun pään sisällä pitkään aikaan. Hän on vielä siellä, siis läsnä omassa ruumiissaan, muttei hän haluaisi olla. Nyt vihdoinkin hän haluaa, mutta hänen ajatuksensa ja tunteensa ovat vielä sekavammat kuin ennen, jos mahdollista. Hän ei itsekään tiedä luottaako itseensä vai ei.”
”Mitä ajat takaa?”
”Sitä vain että… Mitä jos tämä saisi hänet viimeinkin kohtaamaan ne traumat, joita hän koki Jumalten Rannassa?” Shenie kysyi.
”Jos Wang on kuollut, niin kyllä. Mutta se saattaa myös ajaa Doun vielä pidemmälle kuilun reunan yli täyteen sekavuuteen”, JIn huomautti.
”Mutta jos Wang ei olekaan kuollut…” Shenie jätti lauseensa leijumaan ilmaan, minkä Jin täysin mielellään täydensi:
”Silloin sillä kusipäällä on paljon selitettävää.”
Jin ei tarkoittanut sitä, mutta hänen ääneensä hiipi hintun verran murhan himoa. Eikä Shenie voinut syyttää tätä tästä, vaan joutui jopa kerrankin ilmeestä päätellen myöntämään itselleen, että tunsi täsmälleen samaa kuin JIn.
”Näyttää siis siltä, että me lähdemme hullun miehen matkaan etsimään kuolleen miehen jalanjälkiä”, Shenie hymähti, ”mitä jos ihan varalta varattaisiin paikat sinne sinun ”lataamoosi” paluupäiväksi? Tämä meidän suunnitelma on nimittäin laitoshoitokamaa.”
”Minä soitan tutulle lääkärille”, Jin sanoi, kilistäen viinilasiaan Shenien kanssa, ”eiköhän meille paikat järjesty.”

[snippy]

2. luku
Dou tuijotti seinää, jolla varjot tanssivat. Katuvalot piirsivät hahmoja hänen kaihtimiensa läpi ja hänen ikkunansa takana oleva puu tanssi tuulessa. Sen kaunis, hoikka varjo näytti upealta Doun seinällä. Hän olisi voinut katsella sitä ikuisesti, mutta nyt hänellä ei ollut aikaa levätä.
Hänen asuntonsa oli pieni, mikä sopi Doulle hyvin. Se muistutti hieman hänen huonettaan Au-Santessa (?). Pienissä tiloissa ajatukset pysyivät pieninä, eivätkä ne ruvenneet versomaan pelottavan suuriin mittoihin. Pienissä huoneissa Dou tunsi pystyvänsä hallitsemaan ajatuksiaan paremmin kuin isoissa.
Oli yö ja Jin oli juuri soittanut. Hän ja Shenie olivat ilmeisesti puhuneet olivat lopulta, Jinin sanojen mukaan pitkän harkinnan jälkeen, päättäneet auttaa Douta etsimään Wang. Dou oli ollut iloinen, kiitellyt Jiniä valtavissa määrin. Dou halusi, että he lähtisivät saman tien, mutta Jin oli vastustellut. Ensinnäkin, he eivät tienneet mihin mennä, Dou oli vain ilmaissut, että Wangin ääni oli kuulunut kaukaa. Doun pitäisi saada edes jonkinlainen haju siitä, missä päin maailmaa Wang saattaisi olla, ennen kuin he lähtisivät suin päin ryntäilemään ympäriinsä. Jin oli sanonut, että maailma oli suuri paikka, missä oli monta heinäsuopaa. Yhden neulan löytäminen niiden kaikkien seasta oli täysin mahdotonta, ellei heillä olisi edes jonkinlaista suunnitelmaa.
Douta inhotti myöntää, että Jin oli oikeassa. Hän halusi olla jo liikkeellä, tehdä jo jotain suunnitelman edistämiseksi. Mutta hän oli vieläkin loukussa tässä pienessä pariisilaislähiössä alle kolmenkymmenen neliön kopissa, jota hän kutsui kodiksi. Ennen hän olisi viettänyt tällaisessa kopissa kaikki päivänsä mieluummin kuin ulkona ihmisten ilmoilla. Mutta nyt asiat olivat toisin, tällä hetkellä Dou ei halunnutkaan tehdä mitään muuta kuin juoksennella ulkona ihmisten ilmoilla.
Dou, Dou, Dou. Luuletko, että tämä todellakin pelastaa sinut? Kuului hiljainen kysymys Doun ajatusten nurkasta.
Se oli Dorian, Doun ainoa oikea ystävä. Shenie oli huomannut Dorianin, heti kun tämä oli saapunut Doun elämään. Dou oli yrittänyt piilotella, mutta Shenie oli hyvä, aivan liian hyvä. Ei tarvittu kuin puoli tuntia, kun SHenie oli jo hajottanut jokaisen Doun rakentaman mentaalisen muurin ja esteen, jotka olivat suojanneet Doriania Shenien tarkalta silmältä, joka kirjaimellisesti katsoi ihmisten läpi. Jin ei kai tiennyt, olikohan Shenie kertonut hänelle? Dou mietti itsekseen.
En usko. Muuten Jin olisi reagoinut. Hänellä on huolia. Hän ei huomaa nyt, mutta kyllä hän huomaa, kun unohtaa omat murheensa ja viettää paljon aikaa kanssasi. Me olemme erilaiset Dou, jos et ole huomannut, Dorian sanoi normaaliin ivalliseen äänensävyynsä.
”Sinä pidät minut yleensä pystyssä”, Dou sanoi irrottamatta katsettaan puun varjoista, ”mutta minun täytyy tehdä tämä. Ei väliä vaikka he saavat tietää. Sinä olet osa minua Dorian.”
Sitä en kiellä. Mutta mitä nyt tapahtuu? Minä en tunne tätä Wangia. Vaikka jaammekin samat muistot, en silti ymmärrä, miksi sinä haluat noin epätoivoisesti löytää sen hirviön.
”Wang ei ollut hirviö”, Dou sanoi, vaihtaen asentoa sängyllään.
Mistä kohtaa? Dou, minä osaan laskea yksi plus yksi. Ja jos ynnätään kaikkia Wangin huonoja ominaisuuksia, niin kumpikin meistä tietää, ettei vastaus ole kaksi.
”Hän teki virheitä…” , Dou aloitti epätoivoa jo äänessään, mutta Dorian keskeytti hänet.
Sinun manipulointisi, mitä hän teki vuosia? Sinun mukaan vetämisesi rikoksiin? Jinin ja Shenien elämien tuhoaminen itsekkäistä syistä? Tai ehkä se huumekauppa? Voit laskea kuinka monen ihmisen elämän se mies sillä tavalla tuhosi. Järjestynyt rikollisuus on aika paha virhe, vai? Huoraaminen? Ja nyt vielä ilmeisesti oman kuolemansa lavastaminen, mikä on aikamoinen rikos. Minä sanon näitä virheiksi, tai sitten erittäin hyviksi esimerkeiksi siitä, miten paha ihminen käyttäytyy, Dorian huomautti.
”Sinä et koskaan tuntenut häntä”, Dou puolustautui, käpertyen mahdollisimman pieneksi palloksi lakanoihinsa. Dou tajusi kyllä itsekin, miten tyhjältä hänen puolustuksensa kuulosti verrattuna niihin rikoksiin, joihin hän tiesi sen miehen syyllistyneen, jota oli juuri lähdössä etsimään.
Dou. Et voi olla tosissasi.
”Jokin hänessä, Dorian!” Dou huusi raivoissaan tyhjään huoneeseen, sängylleen, pienelle väritelevisiolleen, epäsiistille keittiön pahaselle ja karuille tyhjille seinille. ”Minä en voi vain kääntää selkääni, nyt kun saan vihdoinkin, vuosien jälkeen, edes jonkinlaisen vinkin siitä, että hän saattaisi olla elossa. Minun on saatava varmuus: joko nähdä hänen ruumiinsa tai sitten hänen naamansa ja motata sitä erittäin lujaa.”
Ei se niin tule menemään. Sinä tiedät, millaista miestä olet lähdössä etsimään. Minä sanoisin, että sillä punapääpaskaisella on enemmän psykopaattisia piirteitä kuin suurimmalla osalla naapureistamme hullujen huoneella. Se mies hajotti sinut, Dou, rakkaani, veljeni, rakastajani. Etkö näe, että olet laittamassa itsesi käymään jälleen kerran saman läpi? Viimeinkin Dorianin äänessä oli jopa ymmärrystä.
”Hän antoi sinut minulle”, Dou huomautti.
Jippii. Yksi hyvä teko tuhannen pahan joukossahan muuttaa kaiken.
”Hän saattoi hajottaa minut ja hän on tehnyt paljon virheitä, hirveitä virheitä, mutta Dorian, sinun on muistettava, mitä kaikkea hyvää hän myös teki puolestani. Hän on katsonut minun perääni koko ikäni, hän on aina laittanut minun onnellisuuteni etusijalle. Se sai hänet menettämään otteen. Wang yksin ei ollut syyllinen kaikkeen, mitä Jumalten Rannassa tapahtui”, Dou selitteli, huomaten itkevänsä. Miksi hän itki?
Koska valehtelet itsellesi. Se oli Wang. Hän ihastui valtaan, hänen prioriteettinsa menivät sekaisin. Hän hyväksikäytti sinua. Sinut raiskattiin, Dou. Ja muistatko, miten kylmästi Wang reagoi siihen? Tai no, hän ei reagoinut edes! Sanoi vain: Oli jo aikakin.
”Se ei ollut Wang, joka puhui sillä hetkellä”, Dou sopersi kyynelten läpi. Dorian ei kuitenkaan näyttänyt antavan periksi, vaan yritti saada järkeä Douhun.
Se oli Wang, Dou. Se sama nuori poika, jonka takia sinä vietit suljetulla osastolla viisi vuotta putkeen. Se sama psykopaatti, pieni rikollisnero ja paha ihminen. Miksi sinä vieläkin puolustat häntä? Dorian intti.
Dou pysyi hiljaa, antoi vain kyyneltensä valua. Hänen mielensä ei kestänyt, itsetuhoiset ajatukset nousivat jälleen hänen mielensä syövereistä. Hän ei kestänyt tätä, miksei tämä voisi nyt loppua?
Dou.
Dou ei vastannut, halusi vain kuolla, kadota, lakata olemasta, hän ei enää halunnut kuunnella. Hänellä ei ollut voimia tähän.
Dou, kuuntele minua.
Dou sulki silmänsä ja odotti, että hän lakkaisi olemasta. Miten paljon hänen mielensä painoikaan, miten rumia hänen ajatuksensa olivat, miten iljettävä ja surkea olento hän olikaan. Hänen pitäisi lakkauttaa nyt ja heti, niin kaikki olisi hyvin.
Ole kiltti.
Dorianin ääni. Kuin kynttilän liekki pimeydessä. Dou hymyili kyyneltensä läpi seinän varjoille ja Dorian ymmärsi tämän merkiksi siitä, että hän saattaisi jatkaa:
Rakastitko sinä häntä? Rakastatko sinä Wangia?
”Kuin veljeä”, Dou sanoi hiljaa, jolloin Dorian hymähti hänen mielessään.
Dou, veljen kuolema on ikävää, mutta se hyväksytään. Wangin kuolema repi sinut riekaleiksi, enkä tarkoita tätä pahalla, mutta varsin kirjaimellisesti. Sellaista ei kärsitä, ellei kyseessä ole jotain todella, todella suurta.
”En tiedä… hän oli minulle niin paljon.”
Dou, ennen kuin sinä lähdet etsimään sitä punapääpaskiaista, sinun on osattava vastata tähän kysymykseen: Miksi sinä haluat löytää hänet?
”Koska… En tiedä”, Dou sanoi hämmentyneenä. Samalla hän tunsi, miten Dorian työnsi häntä syrjään, hellästi ja huolehtivasti. Tyytyväisenä Dou antoi tietoisuutensa kadota, vain unohtua pois. Pieni tila jossain hänen aivojensa poimuissa, jossa kukaan ei puhunut, ei ollut ääntä, ei tunnetta, ei mitään, mikä olisi voinut muistuttaa Douta edes siitä, että hän oli olemassa. Hän lakkasi olemasta.
Dorian nousi seisomaan sängyltä ja pyyhki kyyneleet kasvoiltaan. Kuin balettitanssija, hän asteli nilkkojaan pitkiksi ojennellen, päätään puolelta toiselle keikutellen pienen huoneeneen toiselle puolelle ja avasi Doun tietokoneen.
”Dou ei näköjään anna periksi”, Dorian sanoi aukeavalle tietokoneelle, ”tämä siis tarkoittaa sitä, että minun pitää ottaa ohjat, ja kaivaa se mulkku haudastaan.”
Hymyillen itsekseen Dorian ryhtyi käymään läpi kaikkia mahdollisia tietoja Internetistä koskien sitä päivää, jolloin Jumalten Rannan taru oli loppunut. Päivä oli 28.6.2007 ja Dorianilla oli vahva luottamus siihen, että kaikki, mitä oli tapahtunut tuona yönä, oli sattunut tietyssä järjestyksessä. Kuin dominot, mikään tuon yön tapahtumista ei olisi käynyt, ellei toinen palanen oli kaatunut toista vasten. Dorian oli varma, että hän, saati Dou, eivät tienneet vielä puoliakaan siitä, mitä sinä yönä oli tapahtunut. Mutta nyt Dorian päätti ottaa selvää.
”Wang, en välitä vaikka joudun kaivamaan sinut ylös haudastasi, mutta nyt et enää kiduta Douta. Tämä peli loppuu nyt”, Dorian sanoi tietokoneelle, kun hänen eteensä aukeni kuva Wangista, joka hymyili vinoa, ilkkuvaa hymyä kameralle erään espanjalaisen vaatemerkin mainoksessa. Dorian oli liekeissä, eikä Doun vielä tarvinnut tietää mistään tästä yhtikäs mitään.

[snippy]

3. luku
Kaksi viikkoa intensiivistä työtä. Dou on viimeinkin saanut luvan sairaalasta matkustaa. Hän on edistynyt viimeisen puolen vuoden aikana niin valtavin askelin, ettei johtava lääkäri näe enää mitään vikaa siinä, että Dou pääsisi hieman tuulettamaan päätään pois ahtaasta Pariisista. Tämän asian läpimenoa on saattanut myös hieman vauhdittaa Jinin nimissä tehty suhteellisen mittava lahjoitus sairaalan tutkivalle osastolle. Johtava lääkäri ei todellakaan katso siis pahalla, kun Jin suostuu matkustamaan Doun kanssa ja pitäisi huolen tämän lääkityksestä ja olisi jatkuvasti yhteydessä sairaalaan. Johtava lääkäri on suhtautunut tämän tiedon saapumisen jälkeen Jiniin kuin parhaaseen ystäväänsä.
”Jotenkin sairasta”, Shenie huomauttaa, mihin Jin vain kohauttaa olkiaan pakatessaan tavaroitaan.
”Puhumme rahasta, emme maailman pelastamisesta. Parhaita ystäviä saa aina kun osaa lisätä oikean määrän nollia numeron perään”, Jin sanoo, ängeten suuriin Longchampin laukkuihin tavaraa. Mekkoja, meikkejä, tunikoita, iltapukuja… Shenie istuu jalat ristissä Jinin sängyllä katsoen valtaisaa operaatiota, mikä näytti siltä, että Jin oli muuttamassa monen hengen perhettä pysyvästi toiselle puolelle maapalloa.
”Tarvitsetko sinä todella tämän kaiken? Laskujeni mukaan lattialla on jo neljä laukkua. Älä sano, että kaivoit juuri viidennen esiin?” Shenie kysyy huvittuneena seuraten silmillään laukkua, joka ilmestyi jostain Jinin valtavien barokkikaappien syövereistä kuin taikaiskusta.
”Koskaan ei voi olla varma, missä lähin kuivapesumahdollisuuksilla varustettu pesula on”, Jin muistuttaa Shenielle sormeaan heristäen, ”tytön pitää olla valmiina kaikkeen. Tuletko auttamaan? Sinun pitää istua tämän laukun päälle. Se ei mene kiinni.”
Hymyillen Shenie istuu laukun päälle, sillä välin kun Jin repii vetoketjua kaikin voimin saadakseen kaikki rakkaat vaatteensa mukaansa heidän tulevalle ekskursiolleen.
Dou on saanut selville, pitkien meditaatiotuokioiden ja usean sisäisen matkan jälkeen jonkinlaisen havainnon ajatuksen lähtöpisteestä. Se on muisto tunteesta, joka oli tuolla hetkellä vyörynyt hänen ylitseen. Shenien teorian mukaan ihmisten ajatukset levisivät ympäriinsä rengasmaisina aaltoina ihmisestä, joka ajattelee tai tuntee. Yleensä tällä ei ole mitään merkitystä, koska ainoa tapa, jolla ihmiset pystyivät havaitsemaan toisten ihmisten ajatusten liikkeet olivat näiden fyysiset ilmenemismuodot: sanat ja ruumiin kieli. Kuitenkin tämä jätti yli puolet pois siitä mitä ihmisten pään sisällä oikeasti tapahtui itsesensuurin ja tilanteen mukaan. Lisäksi ihmiselle ei yksinkertaisesti ollut mahdollista ilmaista kaikkia tunteitaan tai ajatuksiaan, niiden määrä ja monipuolisuus ylittivät ihmisen ruumiin ja kommunikaatiotilanteiden ajallisen keston asettamat rajat. Vain osa siis tuli esille, ja vain osan ihminen halusikin tuoda esille. Mutta tästä myös seuraa eräs piirre, joka on Shenien näkökulmasta erittäin loistava: Ihmiset eivät sensuroi saati juurikaan muuntele tunteitaan oman päänsä sisällä, vain sitä, minkä osan niistä haluavat esittää. Kukaan ei ajatellut, että toinen ihminen pystyisi tunkeutumaan heidän ajatuksiinsa. Sen takia suurin osa ihmisten ajatuksista oli koskemattomia, alkuperäisiä ja puhtaita kuin ensilumi, ilman yhtäkään kerrosta valheita. Tieto ihmisten mielissä oli kallon kokoisen lävistepääsemättömän sellin sisällä.
”Sinä kuitenkin pystyt murtautumaan minun… selliini?” Dou kysyy epäröiden silmät puoliummessa, yrittäen saada itseään rentoutumaan. Hänen pitäisi nyt tarkentaa muistoa mahdollisimman vahvaksi, jotta Shenie pystyisi siirtämään sen kokonaisena, jättämättä yhtäkään rihmaa pois omaan mieleensä.
”En sinänsä. Sen takia, että ihmisen ruumis on kiinteä yksi kokonaisuus, joka on koko ajan samassa muodossa samassa paikassa saa useat ajattelemaan, että myös ihmisten ajatukset pysyisivät siististi näiden päiden sisällä. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkansa. Tunteet ja ajatukset tavallaan ”valuvat yli”. Ne leviävät joka puolelle ihmisistä, niin kuin vertaukseni pikkukiven nostamista laineista. Tästä on kai seurannut niiden new age hippien kuvitelma jonkinlaisen auran olemassaolosta. Tietyt huumaavat aineet, yleensä deliriantit ja dissosisiaatit, vahvistavat ihmisten kykyä aistia näitä ”yli valuvia” tunteita”, Shenie selittää, istuen rauhallisesti jalat ristissä Doun edessä tämän pienen huoneen lattialla.
Ikkunat ovat kiinni ja Shenie on sytyttänyt muutaman suitsukkeen palamaan. Lattialla on pieni lamppu, jonka kanssa Shenie oli häärännyt aikaisemmin varsin pitkään. Nyt se vain kököttää lattialla ja sen sisällä palaa hiljaa tulipunainen hiili. Dou oli kysynyt lampun tarkoitusta, jonka savu haisi hassulta eikä se valaissut laisinkaan, mutta Shenie ei sanonut mitään, jatkaa vain tyynyjen asettelua. Reaktiosta tähän Shenie jälleen huomaa, ettei Dou ole juurikaan ollut ihmisten kanssa tekemisissä viime aikoina. Yleensä ihmiset jatkavat kyselyä tai muuttuvat hermostuneiksi kun heidän suoriin kysymyksiinsä ei vastattu. Dou taas rikkoo tätä sosiaalisen kanssakäymisen koodia kääntymällä katsomaan seinää ja unohtaen Shenien heti. Jonkin säännöistä poikkeavan tapahtuessa Dou käyttäytyy aivan kuin mitään ei olisi käynytkään. Nyt hän näyttää heti unohtavan, että oli edes kysynyt mitään, Shenie ajattelee itsekseen.
”Olet hyvin perillä asioista”, Dou sanoo seuratessaan katseellaan miten Shenie sammuttaa pienen huoneiston valot katkaisijasta. Oli yö joten pimeys laskeutui huoneeseen. Tämän jälkeen Shenie istuutuu jälleen Douta vastapäätä heti kun naisen silmät ovat tottuneet pimeään.
”Kyllä, mutta se sinun on nyt keskityttävä. Haluan selkeän muiston. Eli pulinat pois ja simmut kiinni.”
”Mutta entäs Wangin olinpaikan löytäminen….”
”Se sitten on puhdasta matematiikkaa. Jos ilmiö lähtee liikkeelle pisteestä x ja ilmenee paikassa y on mahdollista selvittää diffuusiomalli tämän pohjalta, mikä osoittaa suoraan lähtöpisteen, vaikka tietäisimme vain y:n sijainnin. Mutta se ei ole lainkaan niin nopeaa tai tarkkaa kuin Jinin pikainen analyysi asiasta. Näin olen ainakin ymmärtänyt hänen puheistaan.”
”Minkälaisesta analyysistä puhut?” Dou kysyy epäillen, tajuten yhtäkkiä ajatustensa harhailevan. Hänen olonsa muuttuu raukeammaksi ja rennommaksi hetki hetkeltä hämärässä huoneessa, eikä enää tunnu niin pahalta kuin äsken. Kaikesta katoaa pikkuhiljaa särmä ja maailma muuttuu paljon pehmeäkulmaisemmaksi.
”Puhuitko sinä äsken, vai ajattelinko minä äsken maailman särmäisyyttä ja pehmeäkulmaisuutta?” Dou kysyy tuijottaen pieniä punaisia pisteistä, joista nousi voimakkaalle liljalle tuoksuvia savujanoja kohti kattoa. Minä en näe niitä, mutta tiedän niiden olevan siellä, Dou ajattelee. Eikä tämä ole liljaa, vaan jotain muuta.
”Etkä ajatellut”, Shenie sanoo lempeästi, joskin itsekin hieman utuisella äänellä, ”olet puhunut jokaisen ajatuksesi ääneen. Ja ne mitä et puhu ääneen, levität ympäriinsä niin voimakkaasti, että minä olen tietoinen jokaisesta asiasta, mitä sinun mielessäsi tapahtuu.”
”Mitä tapahtuu?” Dou kysyy laiskana, mutta hermostuneena. Savua nenässä, savua aivoissa, savua ajatuksissa…
”Se on sekä savun, minun, että aistihavaintojen puutteen yhteisvaikutusta. Tämä on eräänlaista shamanismia, jos haluat sanoa niin. Minä otan yhteyttä henkiin, jotka tässä tapauksessa ovat sinun muistojasi. Ei se ihan niin mene, mutten keksi parempaa vertausta. Kyseessä on yksinkertaisesti sanottuna ajatusten leviäminen useamman kuin yhden kuultavaksi”, Shenie selittää, ilmaisten mahdollisimman hyvin omilla äänenpainoillaan Doulle sen, ettei tällä ollut mitään pelättävää.
”Selvä”, Dou sanoo epäillen koko outoa tilannetta. Hänen epäluottamuksensa leijailee ilmassa ja tuntui tarttuvan savuun. He hengittivät sitä.
”Näin minä saan kiinni siitä mitä sinä ikinä koitkaan paremmin. Nyt kuuntele ääntäni ja anna minun johdattaa sinut takaisin siihen hetkeen. Savu auttaa sinua myös muistamaan. Sulje silmäsi, tai tuijota suitsukkeiden tulisydäntä. Nyt… sinä tunnet muutoksen, jokin tunne nousee. Kerro minulle siitä?”
Shenie näki miten Dou rentoutuu pikkuhiljaa, kun tunne lähtee liikkeelle. Pikku hiljaa, kahden tunnin savuisessa huoneessa istumisen jälkeen Dou viimeinkin saa otteen silloisesta tuntemuksestaan. Shenie ei ikinä ole ollut varmempi, että Dou tarvitsee tätä matkaa.
Shenie matkaa nopeasti Jinin kartanolle heti sen jälkeen kun oli tarpeeksi hyvin selvinnyt savun vaikutuksista. Jin oli kartanossa, missä tämä todennäköisesti jo odottaa häntä. Sheniellä on Doun muisto kirkkaana mielessään. Mutta Shenien mielessä on muutakin. Hän tietää nyt enemmän kuin tarpeeksi Doun mielenmaailmasta.
Matka taksilla on pitkä. Shenie tietää savun yhä olevan aivoissaan, koska hän kuulee taksikuskin ajatukset niin selkeinä, että ne voisivat olla hänen omiaan. Lampun ja suitsukkeiden savu ei ainoastaan boostannut Doun ajatusten leviämistä hänen fyysisten rajojensa ulkopuolelle, vaan myös Shenien. Mutta Shenien tapauksessa juttu oli erilainen: hänen ajatuksensa olivat muiden kuultavana, muttei kukaan osannut kuulla niitä. Samalla kuitenkin hänen oma tietoisuutensa lähti vaeltamaan mikä tarkoitti sitä, että hän kuulee muiden ihmisten ajatukset juuri nyt paremmin kuin normaalisti. Shenie istuu siis taksin takapenkillä, silmät kiinni ja näyttelee nukkuvaa. Hän kuuntelee taksikuskia, joka miettii ranskaksi, mutta jonka ajatuksista Shenie saa helposti tunteita ja kuvia yhdistelemällä selkeän tarinan. Tämä ikävöi nuorempaa tytärtään, joka on lähtenyt kelvottoman poikaystävänsä kanssa Thaimaaseen. Mies miettii, että hänen pitäisi osoittaa useammin rakkautta tyttärelleen ja vaimolleen, niin nämä eivät lähtisi niin usein pois hänen luotaan. Taksikuski rakastaa näitä enemmän kuin ketään muuta tässä maailmassa, mutta ei osaa sanoa sitä vaimolleen tai tyttärelleen. Pojan voi viedä aina kalaan maaseudulle, mutta miten kertoa kahdelle elämänsä tärkeimmälle naiselle ilman sanoja, että mies rakastaa heitä niin äärettömän paljon?
Miten ihanan yksinkertaista elämä olisikaan, jos pystyisi rakastamaan noin paljon ja olla rakastamiensa ympäröimänä. Shenie ei ajattele itse mitään, vaan keskittyy kuvittelemaan, millaista olisi olla joku muu. Se on helppoa, joten Shenie unohtaa koko taksimatkan ajaksi olevansa Shenie. Hän on vain taksikuski, jonka tytär oli kaukana poissa tietämättä sitä, miten paljon isä kotona rakastaa pikkutyttöään.
Jin odottaa jälleen kerran Shenietä lintuhuoneessa, joka on harvinaisen hiljainen. Kaikki Jinin linnut tuntuvat aistivan muutoksen ilmassa ja mielenkiinnolla nyt ne seuraavat Shenietä katseellaan, joka kulkee huoneen halki kohti sohvaa, jolla Jin istuu. Eleganttina, laihan kaulan pitelemä siroluinen pää suuria lasisia seiniä kohden, joka erottaa tämän huoneen koko muusta maailmasta. Nuo linnut, Shenie ajattelee, tuntiessaan niiden katseen, ovat enemmän perillä asioista kuin niiden pitäisi. Hyasinttiarat, punalurit, riikinkukot ja ties mitkä toinen toistaan eksoottisemmat ja harvinaisemmat linnut olivat kuunnelleet Jinin ja Shenien keskusteluja vuosia ja nyt Shenie ensikertaa tuntee, miten ne ajattelevat. Hän lukee lintujen ajatuksia, Shenie naurahti, Jin on todellakin tehnyt niistä viisaampia ja inhimillisempiä vain läsnäolollaan.
”Shenie… lintuni ovat hermostuneita. Mikä saa sinut niin tolaltasi, että saat jopa minun kaunokaiseni vaikenemaan?” Jin kysyy katsomatta Shenietä, joka pysähtyy naisen eteen. Niin kaunis, niin salaperäinen. Niin voimakas, Shenie ajattelee katsoessaan Jiniä hymyillen. Miten niin hän, Shenie, on muka ainoa heidän voimakolmikostaan joka pystyy lukemaan ajatuksia?
”Sinun lintusi lukevat ajatuksia?”
”Eivät, vaan elekieltä. Ja kyllä minäkin huomaan, että olet todella hermostunut. Miten Doun kanssa meni? Saitko muiston?” Jin kysyy, viitaten samalla Shenietä istumaan ja ottamaan juustoja, jotka hän on asettanut esille. Kymmeniä eri juustoja ja keksejä, millaista määrää ei Shenie ollut nähnyt kenenkään pitävän normaalina ”iltaruokana”. Shenie ei voi kieltäytyä, vaan syö hiljaa ennen kuin avaa suunsa kertoakseen Jinille tapaamisestaan Doun kanssa.
”Hän on paskana. Hänen ajatuksensa… kaikki. Hän on aivan täydellisen, totaalisen, ilman mitään epäilystäkään, niin hajalla… Se oli hulluutta, tiedätkö?” Shenie sanoo, antaen sanojen valua suustaan. Hänen on puhuttava, tai muuten tämä ei lähde ikinä hänestä pois. Liian kauheaa.
”Et voi olla tosissasi. Hän käyttäytyy kuitenkin suhteellisen, no, miten sen nyt sanoisi, rationaalisesti”, Jin huomauttaa, ”kuten normaalien ihmisten kuuluukin.”
”Se onkin juuri se mysteeri. Miten hän pystyy siihen? Mitään niin järkyttävää en ole nähnyt, en ikinä. Kaikki on hajallaan hänen päänsä sisällä, vain irrallisia osia, joita ei yhdistä mitkään rihmat. Sinähän tiedät miten se toimii? Kun ajattelet pulloa, sinulle tulee mieleen, että siellä sisällä on nestettä mistä yhdistelmästä sinä ajattelet, että tuota nestettä voi juoda. Siksi kun näet pullon, jossa on nestettä sisällä, sinä otat sen käteesi, avaat pullon ja juot. Nämä kaikki toiminnot ovat liittyneet toisiinsa rihmoilla, luoden niistä mallin siitä, miten käyttäytyä, kun kohtaa pullon, jossa on nestettä sisällä. Ja minä tällaiset opitut käyttäytymis- ja ajattelumallit rihmoina ihmisten päiden sisällä”, Shenie selittää, yrittäen estää Jiniä tylsistymästä, vaikka tämä näyttää tekevän niin. Shenien ajatushömpötykset eivät ole ikinä kiinnostaneet Jiniä. Mutta Shenie jatkaa itsepintaisesti, välittämättä Jinin haukotuksesta, jota tämä ei voi estää:
”Niitä on kaikesta, mitä ihminen kohtaa maan päällä. Äännähdykset yhdistyvät toisiinsa, niistä tulee sanoja, jotka tarkoittavat asioita, abstrakteja ja konkreettisia. Ihmeellisiä rakenteita, joissa on tuhansia kerroksia.”
”Mikä sinun pointtisi on?” Jin kysyy, antaen nyt tylsistyneisyyden jo kuulua äänestään.
”Doulla ei ole niitä.”
”Entäs sitten?”
”Jin, sinä et ymmärrä! Kaikilla on näitä rakenteita, ilman niitä ihminen on rampa. Jos et ole ikinä nähnyt autoa eläessäsi, et pysty ajamaan sitä, vai mitä? Jin, miksi sinä et ymmärrä minua?” Shenie hermostuu, tarttuen Jiniä olista kiinni, yrittäen saada näin tiedon menemään naisen päähän.
”Tarkoitatko, ettei näiden ”rihmojen” poissaolo ajatusrakenteista ole mahdollista jos ihminen haluaa selviytyä muiden ihmisten kanssa tässä yhteiskunnassa?” Jin kysyy rauhallisella äänellä, napsien pienen pieniä juuston paloja lautaselta, yrittäen olla välittämättä Shenien otteesta tämän Jinin käsivarsiin.
”Kyllä! Etkö ymmärrä jo?” Shenie ärähtää jo, vihastuen.
”En. Hän pärjää, hän selviää. Nyt anna muisto minulle. Me emme voi muuttaa sitä, mitä tapahtuu hänen päänsä sisällä. Se on huolestuttavaa, Shenie, mutta nyt meidän on vain pakko elää sen kanssa. Hän pärjää”, Jin sanoo, irrottaen nyt väkipakolla Shenien kädet oliltaan. Hänen kärsivällisyytensä on loppu.
Shenie ei voi olla lukematta Jinin mieltä nyt, juuri tällä hetkellä, vaikka hän on luvannut olla tekemättä sitä. Kosketus lisää muiston luonnollisuutta, joten Shenie saa miltei sydänkohtauksen, kun näkee edessään kylmät siniset silmät, jotka ovat niin täynnä vihaa ja halveksuntaa, ettei Shenie ole tiennyt olevan ihmiselle mahdollista. Nainen on vanha, kovin vanha. Mutta siitä huolimatta seisoessaan siinä, suurella käytävällä kädet haudattuina valtavaan siniketunnahkapuuhkaan selkä suorana nainen näyttää majesteettisen upealta. Nuoruuden kauneuden varjo on vielä nähtävissä naisen silmäkulmissa. Paljon meikkiä, paljon ryppyjä, laiha ja ylpeä. Nainen ei kohota ääntään, ei huuda, puhuu kylmällä värikkäällä äänellään ja kertoo arvostavansa Jinin päätöstä. Lisäksi tämä on kuulemma parasta Hugonkin kannalta, Jinin pitäisikin ottaa hieman etäisyyttä. Miten hän vihaakaan Jiniä, miten paljon ja syvästi. Miten tuo nainen toivookaan Jinin kuolemaa ja tämän näkee naisen jokaisesta eleestä. Nainen sanoo itsetietoisena olevansa rehellisyyden nimissä iloinen siitä, että Jin tulee lähtemään. Vielä ennen kuin nainen kävelee pois tämä huikkaa olkansa yli toivovansa lapsien näyttävän Hugolta. Jin kun aina näyttänyt aivan liikaa haikaralta. Minä vihaan häntä ja hän saa minut vihaamaan itseäni enemmän kuin koskaan, Jin ajattelee ja haluaa kuolla.
”Shenie!” Jin huutaa ja repii käsivartensa Shenien otteesta. Shenie räpyttelee silmiään ja katsoo ystäväänsä, jonka silmissä on äärimmäisen loukkaantunut ilme.
”Se oli yksityistä. Sinä olet luvannut ettet lue ajatuksiani”, Jin sanoo loukkaantuneena, nousten nopeasti kävelemään ympäri huonetta hermostunein, nopein askelin.
”Anteeksi”, Shenie anoo. Hän oli ollut kovin tahditon.
”Älä tee sitä enää uudestaan”, Jin sanoo Shenien pudistellessa päätään vinhasti. Ei ikinä.
”Äläkä ikinä puhu siitä mitä sinä näit?” Jin sanoo, vahingossa lisäten lauseen loppuun nousevan intonaation, tuoden pöydälle ensi kertaa vuosiin, pienen merkin epävarmuutta. Shenie pudistelee päätään lisää, vaikka toivookin valehtelevansa. Jinin ei tarvitse kantaa yksinään kaikkea painoa, Shenie pystyisi auttamaan. Mutta Jin ei halunnut hänen apuaan selkeästi.
He eivät enää puhuneet aiheesta. Eivät sanaakaan. Eivätkä Doustakaan. Jinillä oli tänään liikaa ajateltavaa omasta takaa, hän ei ehdi ajatella Douta. Nainen ei tarvitse lisää kidutusta elämäänsä, jos se vain on vältettävissä.
Jin pääsee kokeilemaan uutta kykyä, jonka hän oli juuri löytänyt vahingon kautta, suunnanmäärityksen. Hän oli aina tiennyt, että linnuntietä pääsee parhaiten, joten nyt hän kokeili samaa metodia. Hän oli sattumalta miettinyt, mistä eräs tietty tiira oli lentänyt. Sillä hetkellä Jin oli kävellyt yksinään joen rantaa ja päättänyt tylsyyksissään kokeilla. Kuin ihmeen kaupalla, linnun siivet, sen olemus, kaikki mitä se oli, oli piirtänyt juovan, joka kertoi koko sen tarinan munasta asti aina tähän päivään. Epämääräinen, outo abstrakti taso, jolla Jin vieraili kun oli keskittynyt lintuun ja sen elämään, oli vienyt naisen oudolle matkalle Afrikan rantojen ja Euroopan pohjoisten kylmien öiden läpi. Metodi ei ollut varma, Jin oli vasta lapsen kengissä. Lisäksi siihen sekosivat muiden matkat, muut tiet, sattuma, mahdolliset liian nopeat muutokset, joita ei pystynyt täysin jäljittämään, mutta kyllä, se oli selkeä tarina, jonka Jin oli tuosta linnusta löytänyt.
”Ihminen ei kuitenkaan ole lintu. Katsotaan, kuinka vahva jälki tällä ajatuksella on. Saattaa olla, ettei mitään edes löydy. Enkä tiedä pystynkö seuraamaan jälkeä paikkaan, jota en tunne henkilökohtaisesti. Afrikan rannoista minulla ei ole yhtään tarkempaa kuvaa kuin ennenkään, vaikka ”vierailin” sen tiiran mukana siellä. Eli saattaa olla, ettei tämä toimi”, Jin huomauttaa, istuessaan Shenien edessä, tämän jälleen sytyttäessä suitsukkeita, jo toisen kerran tänään.
”Miksi kaikki nämä hippivarusteet? En ikinä olisi uskonut, että mikään tällainen rauhaa, rakkautta ja pahan hajuisia savuja juttu iskisi sinuun”, Jin lisää, saaden Shenien naurahtamaan.
”Ihmiset yllättää. Ei toki Jin. Nämä ovat läsnä vain, koska ne lisäävät sinun kykyäsi keskittyä vain itseesi. En kertonut Doulle, mutta nämä ovat aivan erityisiä suitsukkeita: ne sisältävät stimulantteja, jotka lisäävät endorfiinin tuotantoa aivoissa, laskevat vartalonhallintaa ja saavat mielen keskittymään vain mielenliikkeisiin. Ostan yrtit suoraan välittäjältä, joka tuo niitä Amazonian sademetsistä. Voin ylpeänä sanoa, ettei yksikään hippi ole keksinyt tätä minua ennen. Törmäsin tähän kukkaan sattumalta, kun olin tekemässä… kokeita Brasiliassa pari vuotta sitten. Valmistan nämä suitsukkeet itse.”
”Sinä annoit Doun hengittää huumehöyryjä?” Jin huudahtaa järkyttyneenä, ”Shenie, sinä tiedät miten hän suhtautuu huumeisiin! Miten sinä kehtaat, ainakin Jumalten Rannan jälkeen? Dou olisi tappanut sinut jos olisi tiennyt!”
”Jin, älä ole tuollainen. Douta ei satuta se, mitä hän ei tiedä. Ja tämä kaikki on hänen omaksi parhaakseen, jotta hänen toiveensa Wangin jäljittämisestä toteutuu. Älä ole tuollainen pyhimys”, Shenie sanoo. Hän tarvitsisi muutaman suitsukkeen lisää. Hänen teki mieli hankkia Jin yhtäkkiä niin pilveen, ettei tämä enää muistaisi syyllistää Shenietä mitättömistä pikkujutusta.
”Shenie!” Jin sanoi tuomitsevasti. Me tappelemme, Shenie ajattelee sytyttäessään toisen suitsukkeen vilkaisemattakaan Jiniä. Tätä ei ole käynyt ikinä ennen.
”Älä jaksa. Eikä sillä, että sinulla olisi mitään sanottavaa huumeiden vaarasta lintuneiti. Sinä toit piikkejä mukanasi ennen, et mitään kukkasia”, Shenie puolustautuu, vaikka tietääkin, että se kuulostaa varsin ontolta. Jinin menneisyyden virheet eivät pyyhi Shenien tämän päiväisiä rikoksia pois.
”Minä jätin sen taakseni”, Jin huomauttaa.
”Noh, niin jätät tämänkin kun tämä on hoidettu. No niin, sulje silmät ja yritä rentoutua”, Shenie komentaa Jiniä.
Jin ei sano enää mitään, vihaa vain Shenien itsepintaisuutta hiljaa. Shenien ei tarvitse lukea Jinin ajatuksia tietääkseen tämän.
Erittäin monimutkaisten ajatustensiirtoriittien jälkeen (joihin Shenie vannoo itsekseen ettei enää ikinä ryhtyisi, häneltä menisi varmasti vähintään kolme päivää toipua tästä. Hänen mukaansa sellaisen valtaisan energiamäärän siirtäminen kahden olennon välillä aiheutti kolmen päivän pituisen maailmanlopun darran) Doun ajatuksesta osa saatiin siirrettyä Jinille. Jin taas vannoi, ettei enää koskaan suostuisi tuohon vaihtoon. Doun ajatus säikäytti hänet. Shenie ei voinut syyttää Jiniä siitä: Shenien elämään olivat aina kuuluneet muiden ajatukset, kun ne olivat ajautuneet hänen päähänsä. Se oli ajatustenlukijan kirous. Jin taas oli tottunut siihen, että hänen päänsä sisällä oli vain hänen omia ajatuksiaan. Sen täytyy tuntua miltei raiskaukselta, SHenie ajatteli kun hän katseli Jiniä, joka yritti paikantaa suuntaa Doun ajatukselle, jotain mikä ei kuulu sinulle on yhtäkkiä sisälläsi etkä saa sitä enää ulos.
He eivät enää puhu ajatustensiirrosta. On syy siihen, mikseivät ihmiset pysty siirtämään ajatuksia keskenään. Se on liian paljon voimia vievä operaatio, joka tuo pahimman esille ihmisestä. Siksi kumpikaan heistä ei enää suostu muistamaan sitä, mitä viimeisen tunnin aikana tapahtui. Hiljaisuus on parempi vaihtoehto, kuin turha tuska. Kipua ei kannata muistaa, sen ajatteleminen ei poista lainkaan muiston aiheuttamaa raastoa kahden naisen mielestä.
”Kaada minulle martini, kiitos”, Jin pyysi, ”Doun ajatukset tukahduttavat minut.”
Shenie ei sano sanaakaan, vaan kaataa Jinille martinin. Oluttuoppiin. Jin ottaa tuopin ja juo sen nopeasti. Aivan liian nopeasti, mitä nuoren naisen pitäisi juoda tuollainen annos alkoholia. Shenie ei edes vaivaudu sekoittamaan itselleen martinia, vaan ottaa pitkän huikan ginistä.
”Miten ihanasti tämä polttaa kurkkua”, Shenie kommentoi, saaden vihdoinkin Jiniltä hymyn.
”Anna kun minäkin kokeilen”, Jin pyytää ja Shenie ojentaa tälle pullon. Nainen juo pää käännettynä taakse, pitkät mustat hiukset valuen paljaalle selälle, joka vilkkuu tämän mekon välistä.
”Hyvää.”
”Niin on. Voinko jäädä tänne tänään? Olen aivan liian väsynyt ja kärsinyt mennäkseni tänään kotiin”, Shenie sanoo. Hetkeksi hän unohtuu ajatukseensa: Eihän hänellä edes ole kotia, mihin mennä. Ei hänellä ole ollut pitkään aikaan, vuosiin. Vain hotellihuoneita ja vieraiden ihmisten sohvia sekä sänkyjä. Eikä sitä valkoista kliinistä hotellihuonetta, jossa hän nyt asuu neljänkymmenenviiden minuutin taksimatkan päässä voi kutsua kodiksi. Shenien pitkät matkat, joita hänen työnsä ja siinä sivussa hänen missionsa olivat vieneet hänet paikalleen asettumisen ulkopuolelle jo vuosia sitten.
Minulla ei ole kotia, mutta se on pieni hinta siitä tiedosta, mikä minulla on nyt päässäni, Shenie ajattelee, ottaen pitkän huikan ginistä samalla kun Jin nyökyttelee myöntymyksensä Shenien pyyntöön. Shenie on jo lähellä ratkaisua. Kuusi vuotta Shenie on miettinyt, mistä hänen voimansa ovat tulleet ja keitä ovat heidän sisarensa ja veljensä, joilla on samanlaisia voimia? Shenie on juossut ja juossut näiden vastausten perässä. Ne ovat olleet kaukana, ne ovat olleet lähellä. Nyt hänellä oli kaksi sanaa: Kiina ja kadonneet. Siinä olivat tällä hetkellä hänen vastauksensa noihin kahteen kysymykseen. Mutta nyt… Hän oli lähellä, koska…
”Shenie?” Jin kysyy, samalla hän herättää Shenien ajatuksistaan, joihin nainen oli vahingossa näköjään ajelehtinut. ”Näytit äsken todella pelottavalta. Aivan kuin olisit suunnitellut murhaa.”
”Jin, äläs nyt. Minähän olen meistä se kiltti, en minä ketään tappaisi”, Shenie nauraa ja läksyttää samalla itseään mentaalisesti kasvojensa hallitsemattomuudesta. Minä en tapa ketään, Shenie muistuttaa itseään. En ainakaan näiltä näkymin. Minäkö muka pakkomielteinen? Shenie ajattelee ja naurahtaa itselleen. Ja Dou muka oli heistä se hullu?
”Älä enää sitten tee tuota ilmettä enää ikinä”, Jin pyytää hiljaa, tuijottaen jälleen ulos suurista lasiseinistä. Hän on jälleen poissa, Shenie tajuaa, Jinin omat huolet söivät jälleen tämän sisältä päin.
”Mikä on suunta? Oletko saanut jo ajatuksesta kiinni?” Shenie kysyy, yrittäen saada vielä Jinistä jotain ulos ennen kuin hän uppoaisi kokonaan ajatuksiinsa. Tämä on huono puoli ajatusten siirrossa. Sen jälkeen se, jolle ajatuksia siirrettiin, yrittää lukittautua omiin ajatuksiinsa mahdollisimman tiukasti tahtomattaan, suojellakseen omia ajatuksiaan toisen ihmisen vierailta ajatuksilta.
”Sain. Minä olen käynyt siellä lähellä pari vuotta sitten, siksi se tuli suhteellisen selkeänä. Uskon, että mitä lähemmäs lähtöpistettä pääsemme, sitä selkeämmäksi jälki muuttuu. Mikä sattuma. Kuule Shenie, minä lakkaan uskomasta sattumaan. Liian monta sattumaa on tapahtunut. Kaikki mitä meille käy on kuin todella huonon elokuvan käsikirjoitus. Kuin perhosen siiven lyönnit, jotka aiheuttavat hirmumyrskyjä. Liikaa yhteensattumia… tämän täytyy olla kohtaloa”, Jin sanoo ajatuksissaan, yhä kauempana ja kauempana Sheniestä.
”Jin, minne me menemme?”
”Me menemme Floridaan.”


(Huhhuh. 3. luku oli hankalin, Shenietä on hirvittävän hankala kirjottaa.)

[snippy]

4. luku

Dou käveli hiljalleen rantakatua, joka oli täydellisen autio. Baareja ja klubeja, hampurilaispaikkoja ja jäätelökioskeja. Neonvaloja ja katuvaloja pimeässä yössä ja ne vilkkuivat ja välähtelivät Doun silmänurkissa. Kaikki oli valmiina, baareissa oli juomia pöydillä, viskejä, oluita, thingytaileja joka makuun. Palava tupakka tuhkakupissa, takkeja tuolien selkämyksillä ja tanssilattioiden valot päällä. Vaan musiikkia ei kuulu eikä naurua. Barcelonan yö on hylätty yksin lämpimään Välimeren yöhön.

Yksikään ristinsielu ei kulkenut lämpimässä yössä Doun kanssaan, kaupunki oli jätetty kuin ydinsodan uhan alaisena. Hiljaisuus söi katuja, edes kissat eivät maukuneet. Valot halkoivat tanssilattioita, mutta musiikki ei raikanut. Jopa voimakas tuuli oli hiljaa, eikä päästänyt ääntäkään sekoittaessaan Doun hiukset. Mutta ne kaikki hajut! Hiki, merituuli, makea alkoholin tuoksu, tupakka ja marijuana kietoutuneina toisiinsa tuoksujen viidakossa ja kaikki erikoiset joita vain tuhannen eksoottisen ruuan keittiöistä saattaa ilmaan irrota. Kaukaisten aavalla merellä uivien kalojen tuoksu, hiekka ja kuiva ilma. Dou oli täysin niihin kietoutunut ja jokainen askel jonka hän otti toi mukanaan uusia maailmoja hänen nenäänsä.

Kuin kissa hän hiippaili rantabulevardia pitkin, toisella puolellaan pimeä ranta mustine vesineen ja toisella puolella valoisat, räikeät rantaklubit. Miksi Barcelona on yksinäinen?

”Dorian?” Dou kuiskasi ja huomasi, ettei hänenkään äänensä kuulunut. Barcelona söi sen, Dou tajusi katsoen kauhistuneena tuhansia valoja, jotka heijastuivat metallisista, kivisistä ja lasisista pinnoista. Tämä kaupunki haluaa syödä minun ääneni!

Dou lähti juoksemaan, sulkien suunsa tiukaksi linjaksi, estäen näin yhtäkään ääntä karkaamasta vahingossa hänen huuliensa välistä. Dou juoksi niin lujaa kuin pystyi, kykenemättä avaamaan suutaan hengästymisestään huolimatta. Tuska raastoi hänen keuhkojaan, muttei Dou avaisi suutaan. Sivusilmällä Dou näki kaupungin seuraavan häntä.

Miksi tuo jäätelökioski on vieläkin takanani? Dou ajatteli kauhuissaan ja yritti juosta lujempaa. Kaupunki ei aio syödä pelkästään minua, vaan myös minut! Dou oli kauhusta sekaisin, yritti vain juosta vielä lujempaa.

Mutta kaupunkien ei tarvitse juosta saavuttaakseen ketään, eivätkä ne hengästy. Doun keuhkoissa kipu kasvoi ja kasvoi, se muuttui hirvittäväksi raasteeksi, joka vain kasvoi ja kasvoi. Dou ymmärsi nopeasti, ettei hän pääsisi juosten pakoon, kaupunki söisi hänet koska se oli päättänyt tehdä niin. Doriankaan ei ollut täällä auttamassa Douta, hänen mielessään oli kovin hiljaista ja Dou tunsi kivun ja yksinäisyyden voimakkaampana kuin koskaan ennen.

Nopea päätös, nopeampi reaktio. Dou kääntyi hyppäämään kaiteen yli, syöksyen kalpean ruskealle rantahiekalle. Hiekka tuntui raskaalta, se hidasti jokaista Doun liikettä.

Jokainen venytys, jalka pitkälle eteen, sitten maahan. Lihakset venyivät ja supistuivat sellaisella voimalla ettei Dou edes tunnistanut niitä omikseen. Aivan kuin hän olisi kyennyt tuntemaan jokaisen verisuonen, jokaisen nivelen ja lihaksen ruumiissaan. Hän oli täysin alasti, ilman vaatteita, ilman ihoa, juoksi henkensä edestä ja pelkäsi. Lihaksiin tarttui hiekkaa kun iho ei ollut suojaamassa niitä, joten hiekan pienen pienet jyväset hiersivät lihaskimppujen väliin joutuessaan lihasten pinnan hajalle. Dou tunsi, miten hänen verensä alkoi valua pienistä haavoista. Virrat kasvoivat suuremmiksi, haavat kasvoivat jättämään hirvittävän verisen jäljen Doun jalanjälkiin, jotka hän jätti perässään haaleaan rantahiekkaan.

Lihakset alkoivat revetä, hiekan pienet jyvät tarttuivat nyt hänen niveliinsä, hankasivat niiden nihkeitä pintoja, hioivat hänen ruumiinsa muotoa uudeksi. Verta oli nyt kaikkialla, Dou tunsi, miten hänen lihaksensa repeytyivät irti hänen luistaan. Hiekka hiersi häntä, se tuntui yhä korkeammalla hänen yläruumiissaan. Kauhuissaan Dou katsoi alas ja näki, ettei hänen varpaissaan tai jalkapöydillään ollut enää juurikaan lihaksia, ne olivat vain veriset nivelten ja ruston yhdessä pitämät valkoiset veriset luusta tehdyt kehikot, jotka olivat joskus palvelleet Douta tämän jalkoina. Veri valui valtoimenaan, eikä Doulla ollut aikaa jäädä sitomaan haavojaan. Kaupunki kaatui hänen päälleen, se syöksyi hänen peräänsä rantaa kohti.

Kuin kauhistuttava korppikotka se levittäytyi taivaalle ja kaatui kohti merta. Valtava kiiltävä baarien ja klubien kokonaisuus, jonka sokaisevat valot ja syvät varjot söivät sieluja näiden astuessa liian lähelle. Dou ei halunnut menettää itseään, yritti unohtaa kivun ja vain juosta.

Meri oli jo lähellä. Dou näki sen edessään, miten se velloi pimeänä ja mustana hänen edessään. Meri katosi kaukaisuuteen, se upposi taivaaseen ja oli täydellinen, niin hiljainen ja vakaa. Dou luuli jo miltei kuulevansa aallot, jotka kohisivat jossain kaukana Barcelonan saasteisesta olemuksesta. Enää vähän matkaa ja Dou olisi pelastettu, hän voisi nukkua aaltojen ääneen ja olla ikuisesti siinä paikallaan.

Silloin Doun jalat pettivät alta ja tämä tipahti polvilleen, joista ei kylläkään ollut mitään jäljellä. Miltei Dou avasi suunsa huutaakseen käsittämättömästä tuskasta, joka iski päin hänen kaikkia aistejaan kun hiekka levisi avohaavoihin ja kulutti viimeisenkin lihan Doun jaloista. Hitaasti huuliaan yhteen pusertaen Dou raahautui nyt käsivoimin kohti merta, joka oli jo niin lähellä. Veri maistui hänen suussaan ja kipua helpotti vain ajatus sen ikuisesta loppumisesta. Kaupunki oli jo lähellä, niin lähellä. Se hengitti Doun niskaan ja yritti pitkillä kynsillään tarttua siihen, mitä oli jäljellä niistä, joita Dou oli ennen kutsunut jaloikseen.

Kaupunki ei saa minua! Dou ajatteli juuri sillä hetkellä kun hänen kätensä osui rantahiekkaan, joka oli märkää edellisen aallon jäljiltä. Aalto palaisi Dou ajatteli helpottuneena, ja se veisi hänet pois. Hän oli turvassa!

Dou kääntyi ympäri katsomaan vielä kaupunkia viimeisen kerran, jolloin hän näki. Mitään niin pelottavaa ei Dou ollut eläessään nähnyt kuin se varjo, jonka sisällä hän oli viettänyt vuosia ja nyt sen kynnet hamuilivat hänen hiekan raastamia verisiä jalkojaan. Barcelona oli täällä tuhoamassa paitsi Doun äänen, myös hukuttamassa häntä itseensä. Tuo kaupunki ei sanonut sanaakaan, mutta niin kylmä oli viha jota se huokui metallisista silmistään kohti Douta oli niin voimakasta, ettei Dou ikinä ollut tuntenut oloaan niin mitättömäksi ja vihatuksi. Kylmä valoisa syli, jota kaupunki tarjosi, haisi mädäntyneeltä lihalta ja vanhoilta verisiltä huumeneuloilta.

Tuolloin Dou huomasi miehen. Mies seisoi rantabulevardilla ja katsoi Douta ja tämän taistelua kohti meren pimeyttä. Miehen takana kaupunki kohosi vain korkeammalle kohti taivasta, syöden sen omalla suuruudellaan taivaan itsensä. Doun sydän jätti lyönnin väliin.

Punaiset hiukset liehuivat tuulessa, nousten kohti taivasta, joka oli nyt kaupungin täyttämä. Valkoiset vaatteet, aivan kuten silloin kun Dou oli viimeksi nähnyt tuon miehen. Samat silmät… jotka näyttivät hohtavan selkeämmin kuin yksikään valo koko kaupungissa, joka kaartui heidän yläpuolellaan valmiina iskuun. Vihreät neutraalit silmät. Ne eivät sanoneet mitään, vaikka ennen ne olivat saattaneet kertoa Doulle tuhat tarinaa yhdellä katseella.

Dou kääntyi kohti kaupunkia ja kauhu söi hänen koko sielunsa. Miksei tuo typerys juossut? Kaupunki hyökkäisi aivan kohta! Dou oli miltei vedessä jo, mutta kääntyi huutamaan miehelle:

”JUOKSE!”

Heti kun sana oli päässyt hänen huuliltaan, se katosi kaupungin kitaan. Mies rantabulevardilla hymyili ja muodosti saman sanan huulillaan: juokse. Tuuli toi sanan Doun luokse ja Dou kuuli sen. Mies oli niellyt hänen sanansa ja oksensi sen nyt Doun päälle.

Dou ymmärsi. Samalla hetkellä hän menetti toivonsa kaikesta ja hänen sisimpiään kylmäsi ontto tuska, joka oli niin voimakas, ettei se edes sattunut enää. Tiedätkö miltä toivon menettäminen tuntuu? Varmasti et, koska pystyt vielä hengittämään, seisomaan ja puhumaan Lady Gagan uusimmasta sinkusta ivalliseen äänensävyyn. Silloin kun toivo kuolee, silloin ei edes sydän, se itsepintainen paskiainen, jonka lyöntejä emme voi hallita, voi jatkaa askeltakaan eteenpäin. Se jää kylmenemään paikalleen.

Sinä olet Barcelona.

Se oli viimeinen ajatus, joka kävi Doun pään läpi kuin merituuli, ennen kuin kaupunki kaatui hänen päälleen ja murskasi kaiken alleen.

Dou heräsi omaan huutoonsa ja hyppäsi istumaan. Hän oli sotkeutunut omiin lakanoihinsa ja oli täysin hien peitossa. Hänen sänkynsä oli läpimärkä hiestä ja tyyny lattialla. Hitaasti Dou kohotti kätensä suulleen, josta valui nestettä hallitsemattomasti. Kaihtimien läpi siivilöityvän katulamppujen valossa Dou näki, ettei hänen kädessään ollut sylkeä, vaan verta. Hän oli miltei purrut kielensä katku unissaan ja nyt koko Doun kita oli täynnä verta. Sitä näytti myös olevan hänen lakanoillaan ja kehollaan.

Se oli hän, eikö vain? Dorian kysyi. Dou avasi suunsa ja antoi veren valua suupieliään pitkin kaulalleen. Hänen alaston ylävartalonsa kimalteli hien ja veren tahrimana.

”Dorian, minä en tiedä mitä tuntea enää”, Dou sanoi hiljaa, säikähtäen kuitenkin ääntä, joka pääsi suustaan. Se tuntui niin voimakkaalta ja karhealta kaiken veren läpi.

Dou… oletko sinä varma, että haluat kohdata hänet, jos pelkäät teidän kohtaamistanne jopa unissasi noin paljon? Dou… hän tappoi sinut vuosiksi.

Dou kävi makaamaan eikä vastannut mitään Dorianille. Sinä yönä Dou ei nukkunut enää silmäystäkään, makasi vain silmät auki seinää tuijottaen, varoen liikuttamasta lihastakaan. Hän tiesi kyllä, miltä virheet näyttivät. Ja niillä oli pitkät punaiset hiukset.

(mä en voinu vastustaa! te ette usko, miten paljon ikävöin PPPP:täni (pirullinen punapää paskiainen) ja sen täysin epäloogisia hellyyden osoituksia. Mun mielestä Doun murskaaminen kaupungin muodossa on erittäin toimivaa ja wangmaista. nyt pitää vaa keksii, mikä on ethyonmaista Doun rakastamismeininkiä. Hii. Mut joo, palaan nyt asiaan ja jatkan kolmikosta (ja puolikkaasta) kirjoittamista. Oli täysin pakko edes mainita se.)

[pilot]

Go Snippy Gooo!!

[snippy]

Täällä Wang oli ollut, Jin vannoi Doulle. Täältä oli lähtenyt ajatus, jonka Dou oli kuullut vähän yli viisi viikkoa sitten Vanhalla Mantereella. Kuten arvata saattoi, Wang ei ollut täällä. Mutta Dou, Shenie ja Jin olivat, tietämättä edes mitä olivat kuvitelleet löytävänsä täältä. Kukaan ei istunut yli viittä viikkoa baarissa, Dou tiesi, mutta silti juuri ennen kuin he olivat astuneet sisään hän oli toivonut ja pelännyt törmäävänsä Wangiin heti ovenpielessä. Mutta niin ei ollut käynyt.

Baari oli ränsistynyt, varmasti tarkoituksella, Dou ajatteli. Hämärä valaistus, paljon puuta ja sellaista tyyliä, joita ei saa valkeilla seinillä ja neonvärien välkkeellä. Baari, johon oli hyvä kadota ja musiikki, jossa vilahteli merkkejä omistajien latinojuurista, mutta myös tietoisuus siitä, mitä tyylikäs, suht varakas mediaystävällinen 20-jotain ihmiset halusivat kuulla. Pyöreillä korkeilla pöydillä ei tänään keskiviikkoalkuillan kunniaksi ollut juurikaan muita asiakkaita heidän lisäkseen.
Jin, verhoutuneena syvänpunaiseen mekkoseen istui Doun vierellä, vilkaisten kahdesti jokaista miestä, joka astui baarin ovesta sisään. Tämän silmät oli ympäröity mustalla kajaalilla ja valkeilla sävyillä, jotka saivat tämän näyttämään miltei vampyyrimäiseltä kynttilän valossa. Shenie istui Doun puoleen kumartuneena, katsomatta yhtäkään baarin astujaa ensimmäistäkään kertaa. Shenie oli kuten aina, jopa tässä paikassa, joka toi mieleen erehdyttävästi joistain kulmista katsottuna Barcelonan. Ehkä kynttilät, Dou ajatteli, ehkä tämä biisi. Ehkäpä tuo kaunis pari, joka puhui baaritiskin ääressä, tai tumma mies baaritiskin takana, joka heitti ilmaan pullon vain napatakseen sen kiinni selkänsä takaa, vilkuillen tämän jälkeen yksinäistä vaaleaverikköä baaritiskillä. Tai sitten se oli vain Dou. Tämän paikan uneliaisuus, Jinin sensuelli olemus ja Shenien järkähtämätön tavallisuus tässäkin ympäristössä loi ympäristön, jota Dou ei tiennyt rakastaako vai vihatako.

”Se olemme me kaksi, Jin ja minä”, Shenie vastasi Doun ajatukseen. Dou kääntyi Shenien puoleen, joka tuijotti miestä kulmat koholla.
”Älä lue ajatuksiani, tiedät etten pidä siitä”, Dou pyysi Shenietä. Olut maistui paremmalta kuin aikoihin. Kaikki tuntui paremmalta. Kolmas viikko ja kaikki oli hyvin. Dou huvitteli ajatuksella hetken, ennen kuin tajusi että se jopa miltei piti paikkansa.
”…Tämän takia.”
”Anteeksi mitä, en kuunnellut. Ajatukseni harhailivat.”
”Mitä sanoin, oli, että juuri tämän takia minun pitää lukea ajatuksiasi. Tiedätkö, tämä baari saa sinut katoamaan ajatuksiisi. Et ole kuunnellut minua kuin puoliksi koko illan ajan ja jos halajan sinulta edes jonkinlaista vastausta, minun pitää lukea ajatuksesi”, Shenie sanoi hymyillen tuoppinsa takaa, ”ja olet oikeassa. Kalja on täällä parempaa.”
Dou avasi suunsa puhuakseen Shenielle vastaan, mutta tajusi, ettei tämä tarkoittanut mitään pahaa sanoillaan. Dou päätti siis siirtää ajatuksensa puheeksi, Shenietä hän ei kuitenkaan pystyisi pakenemaan ajatuksiinsa.
”Hyvä on. Kyllä, sen täytyy olla te kaksi. Olette niin… barcelonamaisia, tiedätkö? En ole ollut ulkona vuosiin juomassa ilman, että pitää koko ajan vilkuilla kelloa sairaalaan paluun varalta. Enkä ole nähnyt Jiniä noin kauniina ja viettelevänä –”
”Kiitos”, Jin sanoi tähän väliin väläyttäen Doulle koko hammasrivistön paljastavan hymyn.
”- Saati sinua, Shenie, noin… sheniemäisenä”, Dou sanoi, mikä sai Shenien naurahtamaan itsekseen jokseenkin koleasti.
”Tuo ei ollut kohteliaisuus tietäen mitä sinä tarkoittanet sheniemäisyydellä. Mutta älä rupea puolustelemaan, ymmärrän mitä tarkoitat”, Shenie sanoi viittoen kädellään Douta jatkamaan puhettaan ja olemaan välittämättä itsestään.
”Tämä on minulle uutta, samalla lailla kuin nostalgistakin samaa aikaa. Olen kaivannut tälläistä. Tunnen oloni myös itsevarmemmaksi”, Dou myönsi. Jin vain nyökytteli kiinnittämättä sen enempää huomiota Douhun, saati hänen suurille itsetutkiskeluilleen. Naista ei näyttänyt kiinnostavan lainkaan Dou tänä iltana, Dou ajatteli lähes loukkaantuneena. Jin oli hänen virallinen valvojansa täällä, mutta jos nainen jatkoi tuon pillin läpi punertavan Margaritansa juomista samalla kiihkolla Dou saattaisi vielä joutua valvomaan vielä Jiniä ennen kuin kello löisi kahtatoista.
”Dou, älä stressaa, se vanhentaa ihoasi. Hän haluaa vain olla sinkku, huomaathan, hän ”unohti” sormuksensa hotellille”, Shenie nauroi tuoppinsa takaa Jinille, joka viimeinkin salli kääntää pitkän kaulansa pitelemän pään kahteen ystäväänsä päin ensi kertaa tänä iltana.
”Hei, mitä minä sanoin sinulle ajatusten lukemisesta!” Dou älähti Shenielle, joka viittoi tätä vaikenemaan naisen elkein, joka ei nähnyt kavalassa salaisuuksien onkimisessaan suoraan ihmisten pääkopista mitään pahaa saati moraalitonta.
”Katsos”, Jin sanoi puolestaan, vilkaisten vasenta kättään mukamas yllättyneenä, ”sattuipas käymään niin. Miten huono muisti minulla onkaan.”
”Sinun muistisi on kirkas, muttei pääsi pian, ellet hieman rajoita tuon Margaritan kanssa. Kello ei ole edes kymmentä, kuten Dou itseään muistutti hetkeä aikaisemmin. Hän on kovin huolissaan siitä, miten selviydyt kun keskiyön tunnit lyövät”, Shenie sanoi kuin totuuden torvi konsanaan. Dou tunsi olonsa jo loukatuksi. Eikö hänellä todellakaan ollut minkäänlaista yksityisyyttä kun tuo nainen oli lähellä?
”Ei”, Shenie sanoi lyhyesti juuri ennen kuin Jin vastasi heille kummallekin:
”Minä olen rikkaan miehen vaimo, joka viettää paljon aikaansa yksin suuressa kartanossa ilman muita ystäviä kuin hienoimmat valkoviinit ja liköörit. Minusta ei tule olla huolissaan, tämä Margarita on minulle kuin aamukahvi teille. Se virkistää, muttei johda turmioon.”
”Kuulostaa pahalta jossain mielessä”, Dou tunnusti. Hän ei ollut ennen tätä matkaa koskaan vaivautunut kyselemään Jiniltä tämän elämästä. Dou ei rehellisyyden nimissä ollut tiennyt, mitä Jinille oli kuulunut niiden vuosien aikana, jotka he olivat viettäneet kumpikin Pariisissa omilla tahoillaan. He olivat tavanneet usein, Jin ja Dou erityisesti. Muttei Dou voinut nyt olla rokottamatta itseään siitä hyvästä, ettei ollut koskaan tajunnut huomata, miten onneton ja yksinäinen Jin oli todellisuudessa ollut.
Sinä alat voimaan paremmin, koska vaivaudut jo miettimään moisia. Useinkaan en ole kuullut sinun ajattelevan ystäviäsi ennen itseäsi. Sinä olet nousemassa masennuksestasi, Dorian huomautti tähän. Koko illan Doun pieni ystävä oli ollut vaiti, mutta viitsi vihdoinkin jakaa kaikentietäviä mielipiteitään Doullekin.
”Dorian on täysin oikeassa. Mukavaa huomata, että alat olemaan jo noinkin hyvissä väleissä todellisuuden kanssa”, Shenie huomautti, jolloin sekä Dou että Jin älähtivät kiukkuisina:
”Pääni ei ole mikään paneelikeskustelu! Shenie, voisitko lakata lukemasta ajatuksiani? Se mitä siellä liikkuu on yksityistä!”
”Voisitteko puhua ääneen? Tiedättekö miten häiritsevää on se, että yli puolet keskustelusta käydään Doun pääkopan sisällä Dorianin kanssa? Joilla kuilla ei ole mitään muuta sisäänpääsyä sinne kuin vasara!”
”Vasaroisitko todella päätäni?” Dou kysyi kauhistuneena Jiniltä, joka nosti puolustelevasti kätensä ylös kuin rosvo, joka vakuutti viattomuuttaan.
”Se oli vain kielikuva!” Jin huudahti.
Dou oli juuri vastaamassa pistävästi mielipiteellään Jinin kielikuviin kun Shenie tarttui Douta käsivarresta kiinni ja nyki sitä vilkuillen samalla ovelle. Dou vilkaisi ensin Shenietä ärtyneenä keskeytyksestä, mutta seurattuaan tämän katsetta jossa näytti vilkkuvan silmäkulmassa jokin suunnitelma Doun sanat kuivuivat hänen kurkkuunsa.
Shenie katsoi kohti baaritiskiä, johon nojaili juuri mies, joka puhutteli toista, joka oli kääntänyt selkänsä heihin päin. Ilmeisesti kaksikko oli astunut sisään juuri silloin kun Shenie, Jin ja Dou olivat olleet syvällä keskustelun tiimellyksessä täysin ulkomaailman koskemattomissa. Mies, joka nojaili baaritiskiin oli pukeutunut valkoiseen t-paitaan, tavallisiin farkkuihin, löysään pithingy… niin tavallinen näky Miamissa ja tällaisessa baarissa. Mutta Shenie ei ollut turhaan kiinnittänyt Doun huomiota mieheen, eikä turhaan Doun sanat olleet kuolleet tämän kurkkuun. Mies ei todellakaan ollut vain joku, vaan showstopper, kuten Jin kutsui tietynlaisia ihmisiä.
Täyspitkä sleeve-tatuointi, vähän sänkeä, raamikkaat tummat kasvot jotka olivat komeudessaan vailla vertaansa Doun silmissä. Vartalo, josta oli pidetty hyvin huolta, ei mikään nyhverö, vaan vahva jätkä. Miehen käsivarret saivat Doun silmät suurenemaan. Puhdasta tatuointia ja lihasta. Mies ei todellakaan ollut korsto, tämän olemuksessa oli kaikesta äärimmäisestä maskuliinisuudesta huolimatta jotain äärimmäisen viehättävää. Ehkä nuo huulet, tai sitten silmät, jotka jo kaukaa katsottuna olivat syvän tumman ruskeat. Niin sielukkaat…
”Ja minusta tuntuu, että sinun pitää hankkiutua noiden sielukkaiden silmien näköpiiriin”, Shenie huomautti. Myös Jin oli kääntänyt katseensa baaritiskille päin huomattuaan kahden ystävänsä huomion irronneen heidän edellisestä keskustelustaan. Myös Jinin silmät pyöristyivät ja tämän ei tarvinnut vilkaista Douta vain kerran ja tämä näki kaiken saman infon kuin Sheniekin, vaikkei tarvinnutkaan ajatustenlukemista tähän.
”Show-”
”-Stopper”, Dou lopetti Jinin sanan puolhuolimattomasti. Valitettavasti huoli kuitenkin valui hänen ylitseen kuin kylmä suihku:
”Mitä jos hän olekaan, tiedättekö…”
”Kiinnostunut miehistä?” Jin arvasi ja Dou nyökytteli käsiinsä hermostuneena.
”En saa hänen ajatuksistaan selvää, mutta sehän selviää vain kokeilemalla”, Shenie sanoi, saaden myös Jinin tuen ajatukselleen.
”Dou, minusta tuntuu, että sinun oluesi on loppu. Voisit varmaan hakea itsellesi toisen”, Jin sanoi ilkikurisella äänellä, napaten Doun oluen tämän sormista ja juoden sen ykkösellä alas, välittämättä Doun kauhistuneesta vastalauseesta. Jin iski tyhjän pullon pöytään kuin merikarhu konsanaan katseessaan nyt suora haaste Doulle, joka kuului: ala kalppia kohti tiskiä.
Dou tuijotti hetken aikaa kapinoivasti kahta naista, mutteivät nämä antaneet Doun ujoudelle oikeutta tai tilaa tulla esille, vaan osoittivat kumpikin huomaamattomasti kohti baaritiskiä. Doun kömpiessä vastentahtoisesti ylös tuoliltaan hän kuuli takanaan kahden käden mäiskähtävän yhteen. Shenien ja Jinin täytyi onnitella juuri parhaimmillaan toisiaan täydellisestä sopimattomuudestaan, joka johti nyt Doun varmasti surkuhupaisaan iskuyritykseen. Häntä saattelivat vielä Jinin sanat:
”Tuo komistus on niin Doun tyyppiä kun Doun tyyppiä vain mies pystyy olemaan. Oletko huomannut, että juuri tuollaisia Dou katsoo huomaamattaan aina pidempään…”
Dou ei halunnut kuulla enempää, koska hän ei ollut koskaan huomannut katsovansa miehiä pidempään. Dorian sen sijaan tuntui huvittuvan vain tästä Doun sokeudesta omille luonnollisille vieteilleen.
Tollo, minäkin huomaan että sinä tsekkailet hänenlaisiaan miehiä. Hän on kyllä komea, täytyy myöntää. Jotenkin hän on myös minun makuani, vaikka yleensä pidän vähän poikamaisemmista ja sirommista miehistä. Olen siis apuna, jos syntyy mitään ongelmia. Dou kiitti hiljaa mutisten. Hän tunsi jo epävarmuuden tekevän tietään hänen tietoisuuteensa. Hän ei ollut iskenyt ketään Jumalten Rannan jälkeen. Kyllä hän oli joskus jäänyt keskustelemaan mielenkiintoisten ihmisten kanssa, muttei ollut lähestynyt pitkään aikaan ihmistä päätarkoituksenaan päästä tämän hyvälle puolelle. Juuri ennen kuin Dou saavutti baaritiskin hän tajusi kauhukseen, ettei ollut edes miettinyt minkäänlaista avauskommenttia tähän tapahtumaan. Mitä ihmettä hän sanoisi?
Dou seisahtui metrin päähän komeasta tummasta miehestä, joka jatkoi keskusteluaan mustaihoisen ystävänsä kanssa, joka ei itsekään ollut pahempi, Dou huomasi vilkaistessaan tätä sivusilmällä. Eivät kai nuo kaksi olleet yhdessä, Dou huomasi ajattelevansa kuumeisesti, hän ei ollut edes ajatellut sitä mahdollisuutta ennen kuin oli astunut baaritiskin ääreen. Mitä jos Dou haukkui varattua puuta? Dou vilkaisi jälleen kerran mieheen, joka nauroi nyt mustaihoisen ystävänsä vitsille. Nauru sopi miehelle täydellisesti ja teki tästä vain kuumemman tapauksen, Dou ajatteli punastuen kun tajusi tuijottavansa jälleen kerran miestä.
Baarimikko! Dorian muistutti avuliaasti Douta todellisuudesta. Dou kohotti katseensa käsistään vain nähdäkseen baarimikon, joka näytti ilmestyneen tyhjästä Doun eteen. Dou vilkaisi vielä kerran sivusilmällä komeaa miestä niin lähellä häntä ennen kun puhui baarimikolle, mahdollisimman voimakkaalla ja itsevarmalla äänellä:
”Corona, kiitos.”
En kai puhunut liian kovaan ääneen? Dou ajatteli kuumeisesti. Mitä jos vaikutan vain joltain eurotrashilta hänen silmissään nyt? Kuulostaa tyhmältä aksentteineen ja puhuu liian kovaa, juuri niin tyhmät eurooppalaiset tekee. Mitä jos hän pitää minua nyt junttina?
Dou, baarimikko, Dorian opasti jälleen avuliaasti Doun huomion suuntautumista. Dou huomasi jälleen jääneensä vilkuilemaan tummaa miestä ja käänsi katseensa salaman nopeasti baarimikkoon, joka odotti maksua Coronasta kärsivällisesti. Dou tunsi korviensa punehtuvan ojentaessaan rahaa miehelle. Miten pahasti hän enää voisi mokata ja osoittaa junteuttaan? Shenie ja Jin ainakin saisivat tästä hyvät naurut.
Dou kääntyi jo poistuakseen baaritiskiltä nöyryytettynä, mutta Dorian panin stopin hänen askelilleen juuri kun hän oli astumassa showstopperin ohi. Dorian suorastaan väänsi Doun katseen ylös maasta kohtaamaan miehen silmät. Tämä oli ilmeisesti huomannut Doun vilkaisut ja oli kääntynyt katsomaan Douta uteliaana. Doun sisään hiipi täysvaltainen paniikki tuon komean miehen edessä. Nyt Dou jälleen kerran muisti miksi häntä oli aina kutsuttu jäiseksi kun hän oli lähestynyt kiinnostuksensa kohteita. Doulla ei todellakaan ollut aivoissaan mitään muuta kuin tarve paeta tuon komean miehen edestä ennen kuin hän mokaisi itsensä uudestaan.
Mutta nyt yksi asia oli muuttunut niistä ajoista, jolloin Dou oli viimeksi lähtenyt pokailemaan miehiä ja naisia. Doulla oli mukanaan itsevarma Dorian, joka ei jäätynyt kuten Dou. Dorian hyökkäsi Doun tietoisuuteen ja hymyili komealle miehelle, tervehtien tätä pienellä pään nyökkäyksellä. Vielä ennen kuin Dorian antoi jalkojensa vaeltaa miehen ohi tämä antoi katseensa viipyillä vielä miehen kasvoilla.
Dorian antoi jälleen Doulle tilaa tämän vaeltaessa kohti Shenien ja Jinin pöytää, jotka olivat aivan kuin eivät olisikaan.
Dou istuessa alas kumpikin nainen loi tähän kysyvän katseen. Dou vain kohautti olkiaan, ottaen pitkän huikan Coronasta hakien rohkaisua.
”No?” Jin kysyi kärsimättömänä ja Shenie näytti jälleen yrittävän lukea Doun ajatuksia.
”Shenie, pois päästäni nyt heti. En tiedä. Dorian vähän ohjasi minua, jäädyin täydellisesti. En yksinkertaisesti keksinyt mitään sanottavaa. Ei tästä taida tulla mitään”, Dou selitti masentuneena. Tältä siis tuntui kun mahdollisuudet valuivat sormien lävitse.
”Minusta tuntuu, että sinä olet väärässä”, Jin sanoi vaimealla äänellä, mikä sai Doun kääntymään ympäri. Hän kohtasi heti jälleen tummanruskeat silmät, jotka olivat nyt jälleen kerran metrin päässä hänestä. Mies hymyili hänellä, sekä Shenielle ja Jinille kohteliaasti, mutta erityisesti Doulle, kuten Dorian huomautti tähän väliin. Ainakin yksi arvoitus siis oli selvä.
”Hei”, mies sanoi Doulle, joka hymyili miehelle heikosti.
”Hei vaan”, Dou vastasi mahdollisimman itsevarmasti ja rennosti, epäonnistuen surkeasti.
”En voinut olla tulematta kysymään, mistä olet kotoisin. Sinulla on hauskan kuuloinen aksentti”, mies sanoi Doulle, joka vilkaisi tätä kulmat koholla, mikä sai miehen heti selittämään:
”Tarkoitukseni ei ollut salakuunnella, mutta onnistuit sanomaan jopa ne kaksi sanaa: ”Corona kiitos”, sillä nuotilla, että kiinnostukseni heräsi”, mies sanoi, katsoen sitten pahoittelevasti Shenietä ja Jiniä, ”en todellakaan aikonut tunkeilla jos te…”
”Et sinä tunkeile. Olen kaikkialta Euroopasta”, Dou sanoi, saaden miehen kohauttamaan kulmiaan vuorostaan.
”Kaikkialta?”
”Niin. Olen syntynyt Iso-Britanniassa, sen jälkeen Itävallassa, Espanjassa ja Ranskassa”, Dou sanoi hymyillen, ”joten ei ihmekään jos aksenttini on hieman sekoitus kaikkea.”
”En ole todellakaan kuullut yhtäkään noin erityistä aksenttia aikoihin”, mies myönsi, saaden Doun punastumaan kevyesti.
”Olen muuten Nicky”, mies sanoi ojentaen tatuoidun kätensä Doulle, joka tarttui tähän heti:
”Minä olen Dou”, kultatukka vastasi hymyillen entistä leveämmin. Hetken hiljaisuus laskeutui, jonka Dou rikkoi jopa omaksi yllätyksekseen sanomalla:
”Haluaisitteko liittyä seuraasi kaverisi kanssa?”
Shenie että Jin katsoivat Douta kuin tämä olisi juuri puhunut heille sujuvaa mandariinikiinaa, mutta Nicky sen sijaan hymyili entistä leveämmin.
”Mielellämme. Menemmekö isompaan pöytään?”
”Hyvä idea”, Dou sanoi, nousten ylös ja kiittäen ylitsevuotavasti samalla mielessään Doriania, joka oli saanut tuon lauseen suorastaan tipahtamaan Doun huulilta tämän edes huomaamatta. Joskus oli mukavaa, että paras ystävä asui saman pääkopan sisällä. En voisi olla enempää samaa mieltä, Dorian yhtyi Doun ajatukseen.
”Te olette outoja”, Shenie kuiskasi Doulle (ja ilmeisesti myös Dorianille) kun he nousivat etsimään suurempaa pöytää seinän vierustalta, johon mahtuisivat myös Nicky ja tämän tummahipiäinen ystävä.
He istuivat kuuden istuttavaan pöytään kauimmaisessa nurkassa baarin ovesta ja vain hetkeä myöhemmin Nicky sekä tämän ystävä liittyivät heidän seuraansa. Nicky istui suoraan Doun viereen, hymyillen tälle aurinkoisesti pilke silmäkulmassa.
”Saanko esitellä, ystäväni Tobiaksen?” Nicky sanoi, viittoen mustan miehen puoleen, jolla oli pehmeäpiirteiset kasvot ja litteä nenä. Tobias toi mieleen mallin enemmän kuin Nicky, jota ei voinut missään tilanteessa rumaksi kuitenkaan sanoa. Tobiaksen silmät olivat kapean kissamaiset ja vartalon lihakset erittäin hyvin muodostuneet sekä kompaktit. Koko mies säteili ympärilleen karismaa kuin nouseva aurinko maata helliviä säteitään. Jopa Shenie, joka ei yleensä välittänyt maallisesta kauneudesta vilkaisi kahdesti Tobiasta. Jin taas ei edes irrottanut katsettaan tästä, vaan näytti jo yrittävän tahdon voimalla saada Tobiaksen riisumaan kauluspaitansa ja paljastamaan lihaksensa, joista vain varjo näkyi kankaan läpi.
”Kutsukaa minua vain Tobyksi, kuten kaikki muutkin”, Toby sanoi istuen Shenien ja Jin viereen, ”ja keitä te leidit olette?”
”Minä olen Shenie”, Shenie sanoi nopeasti, väistäen Jinin tieltä kun tämä hyökkäsi suorastaan Tobyn oikeaan käteen kiinni.
”Minä olen Jin”, Jin sanoi ja näytti hymyilevän koko ruumiillaan Tobylle, jolta tämä ei jäänyt huomaamatta.
”Oikein hauska tutustua”, Toby sanoi irrottamatta katsettaan Jinistä, joka liikahti muka levottomana tuolillaan naureskellen ujosti.
”Ilo on molemminpuolinen”, Jin kuhersi.
”Todellakin, ilo”, Toby sanoi vilkaisten huomaamattomasti Jinin vartaloa, joka oli varsin hyvin näytillä kireästä punaisesta mekosta huolimatta.
”Niin”, Jin sanoi, antaen katseensa vaeltaa Tobya pitkin myöskin.
”Voi herran jestas”, Shenie kuiskasi itsekseen ja otti pitkän huikan oluestaan.
”Niin Nicky, mitä sinä teet työksesi?” Shenie kysyi antaen Jinille ja Tobylle tilaa jatkaa toistensa ahmimista katseillaan.
”Sitä samaa mitä suuri osa juuri kauppakoulusta valmistuneet nuoret: olen aloitteleva konsultti Miamin yliopistossa”, Nicky sanoi saaden Doulta hyväksyvää nyökyttelyä.
”Varsin myöhäinen ikä valmistua”, Shenie huomautti ja Nicky myönsi tämän olevan oikeassa.
”Olen jo kuitenkin 29-vuotias, joten sinä olet oikeassa. Mutta minulla oli villi nuoruus, eikä silloin minulle jäänyt paljoakaan aikaa opiskelulle”, NIcky sanoi.
”Itse kullakin”, Dou sanoi, ansaiten jälleen Nickyltä leveän hymyn. Nicky ei tiennyt Doun historiaa, Dou ymmärsi samassa. Hän saattoi olla mitä tahansa, hänen ei tarvitsisi selitellä miehellä yhtikäs mitään. Ei mielisairaalaa, ei Jumalten Rantaa. Ei nisti-isää tai kahta kuollutta 19-vuotiasta Teinin sisarusta. Mitään pahaa ei tarvinnut olla olemassa, Dou saattaisi olla vain sitä, mitä halusi olla. Jollain oudolla tavalla Dou tunsi itsensä viimeinkin vapaaksi vuosien vastuusta ja Nickyn hyväuskoinen hymy näytti tuoneen sen mukanaan.
Tästä ilta jatkui varsin viihdyttävänä. Nicky jutteli mukavia Doun ja Shenien kanssa sillä välin kun Jin ja Toby ajelehtivat yhä syvemmälle supattaen käytyihin keskusteluihinsa. Näytti siltä, että Jin oli palannut nuoruutensa tuleen, tyttö näytti palvovan Tobya ja tältä saatua huomiota. Tunne näytti myös saavan vastakaikua, Toby ei kääntänyt katsettaan kertaakaan Jinistä, vaan näytti pitävän pientä ranskatarta taivaasta tipahtaneena enkelinä syntisen punaisessa mekossa. Pikkuhiljaa pari oli hivuttautunut koko illan ajan lähemmäs toisiaan. Tämä sama efekti oli tapahtunut myös toisella puolella pöytää, mikä alkoi siitä hetkestä, kun Nicky uskalsi viimein, tunnin seurustelun jälkeen asettaa kätensä Doun reidelle. Dou ei aluksi tiennyt mitä tehdä, mutta lopulta Dorianin ohjeiden mukaan (tässä kohtaa Dou mietti, mistä Dorian oli oppinut moiset temput) painoi reitensä Nickyn reittä vasten. Shenie oli kuin ei olisi huomaavinaankaan, vaan jatkoi juttua Miamin kulinaarisista keitaista. Nickyn silmäkulmaan ilmestyi pilke, mitä Dou, tolloudestaan huolimatta, ei voinut sivuttaa.
Viimein, vain vähän yli kahden yöllä, Shenie joutui valitettavasti muistuttamaan Miamin miehiin ihastuneita ystäviään vuokra-asunnon näytöstä, joka heitä odotti seuraavana päivänä.
”En haluaisi olla juhlien pilaaja, mutta huomenna kello kymmenen meidän kolmen pitää olla katsomassa asuntoa, joka on hyvän matkan päässä täältä. Haluan, että te kumpikin”, Shenie sanoi luodessaan merkittävän katseen sekä Douhun että Jiniin, ”olette täysissä mielen ja ruumiin voimissa ja valmiina arvostelemaan tulevan lukaalini soveliaisuutta.”
”Etkö selviäisi siitä yksinään?” Jin kysyi varsin harmistuneena. Hänellä oli ollut tälle yölle jo aivan muita suunnitelmia kuin rauhalliset yöunet.
”Jin, pahoittelen suunnattomasti joutuessani sanomaan tämän, mutta en. Muistathan, sinäkin tulet asumaan kämpässä? Minä olen se, jolla on työlupa, sinä taas olet se, joka haluaa välttyä hotellin kustannuksilta. Avara vuokrakämppä on siis juuri se, mitä me kumpikin tarvitsemme nyt”, Shenie muistutti Jiniä, joka ei selkeästi halunnut muistaa mitään järkevää tällä hetkellä, ei varsinkaan, kun Tobyn käsi oli jo hyvää matkaa edennyt Jinin reittä pitkin hameen helman paremmalle puolelle.
”Shenie….” Jin anoi kuin pieni tyttö, joka pyysi äidiltään tikkaria kaupassa.
”Voit sinä toki jäädä. Mutta ei ole minun vikani, jos se seurauksena nukut seuraavat viikot minun kämpässäni portaiden alla”, Shenie painotti, kohottaen sormensa. Dou tajusi Shenien olevan hintun humalassa, mutta antoi tälle tämän anteeksi. Doulla tai Jinillä ei ollut koko illan aikana paljoakaan aikaa naukkailla drinkkejään, Shenie taas oli yrittänyt viettää mahdollisimman paljon aikaa poissa pöydästä, jotta olisi voinut jättää rakastavaiset keskenään kuhertelemaan. Tämä oli tarkoittanut useita reissuja baaritiskille ja takaisin.
”Jin, mennään. Mutta Nicky ja Toby, onko mitenkään mahdollista, että näemme teitä vielä uudestaan?” Dou kysyi, alkoholista ja Nickyn hänen ympärilleen asettamasta kädestä itsevarmempana kuin normaalisti.
”Olisi todellakin hauskaa nähdä teidät uudestaan”, Toby sanoi hyvän tuulisena.
”Perjantaina on tämän baarin 3-vuotisjuhlat. Me olemme tulossa, samoin suuri joukko ystäviämme. Huonoksi tuuriksenne satuitte tänne juuri sellaisena päivänä, jolloin yksikään tuttavamme ei ole paikalla. Voisin vannoa, että tulette nauttimaan heidän seurastaan”, Nicky lupasi.
”Yleensä meidän ystäviämme on täällä useammin. Tiedättekös, baarimikko, Tom, on vanha kaverimme. Me kävimme samat koulut kun olimme pieniä. Meistä harva on päässyt täältä mihinkään ja yhteydet vanhoihin ystäviin ovat pysyneet hyvinä”, Toby selitti innokkaasti uusille ystävilleen. Tämän lähes viaton innostus levisi kuului joka sanassa ja Jin näytti olevan tästä hyvästä vielä enemmän haltioissaan uudesta tuttavuudestaan. Jin suorastaan imi sisäänsä Tobyn energiaa ja suoruutta kuin langan laiha emootiopesusieni. Tämän täytyi edustaa kaikkea, mitä Hugo ei ollut, Dou ajatteli. Dorian oli samaa mieltä, kuten Shenie, joka nyökytteli Doun ajatukselle. Dou ehti vilkaista Shenietä äkäisesti, kieltäen tätä ajatuksissaan jälleen kerran lukemasta mieltään ennen kuin Nicky jatkoi Tobyn juttua innostuneena:
”Niin. Harmi ettei hän voinut liittyä tänä iltana seuraan, liian paljon asiakkaita on ravannut viime tuntien aikana sisään ja ulos”, Nicky sanoi heilauttaen kättään baarimikko Tomille, joka vastasi tämän kädenheilautukseen hajamielisesti samalla kun ojensi tiskillä seisovalle naisparille heidän tilauksensa.
”Olisitte varmasti nauttineet vanhan Tomin seurasta. Hän on aina ollut se vitsin kertoja”, Toby sanoi naurua äänessään.
”Tämä taitaa olla teidän vakiobaarinne?” Jin kysyi kaksikolta, saaden vastaukseksi paljon nyökyttelyä Tobyn ja Nickyn.
”Kyllä vain. Samat naamat, tuttuja alaluokilta asti käyvät täällä. Uusia tuttavuuksia tulee aina mukaa, mutta porukka on jotenkuten pysynyt koossa. Mutta joka tapauksessa, kaikki ovat tulossa tänne perjantaina”, Toby sanoi.
”Tulkaa tekin. Bileet alkavat seitsemän aikaa. Tarjouksessa on juomia, talo täynnä ja eräs paikallinen hip-hop funk –bändi tulee soittamaan”, Nicky mainosti.
”Meidän on tultava”, Jin sanoi ennen kuin Dou tai Shenie ehtivät sanoa sanaakaan. He olivat samalla nousseet ylös ja jäivät nyt katsomaan hetkeksi Jiniä, jonka äänessä eivät olleet vähään aikaan kuulleet samantapaista päättäväisyyttä. Jin hymyili leveästi huomatessaan saaneensa pointtinsa menemään läpi.
Naureskellen iloinen porukka valui kadulle, missä kohtasi hetki, joka johti toisen osan ryhmää kääntyvän oikealle ja toisen vasemmalle.
”Hyvää yötä, nähdään perjantaina”, Jin sanoi, halaten Tobya ja antaen kätensä valua hieman liian alas tämän selkää pitkin kuin naimisissa olevan naisen kuuluisi antaa kätensä vaeltaa.
Dou en sijaan kääntyi hermostuneena Nickyn puoleen, joka osoittautui seisoessaan Douta hieman pidemmäksi ja oliltaan paljon leveämmäksi. Doun valtasi epävarmuus. Mitä hänen pitäisi tehdä nyt. Onneksi Nicky ratkaisi Doun pulman saman tien kietomalla käsivartensa tämän vyötärön ympärille. Nicky veti Doun itseään liki ennen kuin kultatukka tajusi edes ajatella, mitä seuraavaksi tapahtuisi.
”Saanko hyvän yön suukon?” Nicky kysyi katsoen valtavilla ruskeilla silmillään Douta kysyvästi. Dou ei ajatellut, tai ainakin yritti olla ajattelematta, kun hän ojensi päänsä ylöspäinä kohti Nickyä, jonka huulet pian laskeutuivatkin Doun omia vastaan.
Pusu oli loistava, Dou ei ollut pussannut ketään kuuteen vuoteen. Tämän takia hän myös oikeutti seuraavan tekonsa ujuttaessaan kielensä Nickyn huulten väliin, pyytäen näitä avautumaan hieman lisää. Hyvillään Nicky avasikin suunsa, päästäen Doun maistamaan tätä kunnolla.
Nicky maistui loistavalta, juuri sellaiselta kuin Dou oli kuvitellutkin. Lisäksi tämä osoittautui mitä uskomattomimmaksi suutelijaksi. Dou antoi itsensä vain olla tämän käsivarsilla ja nauttia miehestä, jonka kieli oli juuri hänen suussaan. Loistavaa, Dou ajatteli vastaten suudelmaan parhaallaan. Hellää, himokasta ja vaarallista. Juuri niin kuin asioiden kuuluikin olla Miamissa.
Dou olisi voinut jatkaa pidempäänkin, mutta tunsi samassa pienen tuulenvireen käyvän läpi hiuksiensa. Se oli tarpeeksi viileä, jotta se sai kummankin miehen ihon nousemaan kananlihalle ja samalla se myös pilasi hetken. Doun tiesi heti suudelmasta irrottuaan kääntyä katsomaan syyllistä, joka oli Jin. Tämä seisoi kädet ristissä Shenien vierellä, katsoen Douta kuten nainen, joka halusi pitää kaikki samalla linjalla. Hän ei ollut päässyt ensimmäistä pesää pidemmälle, joten hänen naisellisen oikeudentuntonta takia oli loogista, ettei Doukaan pääsisi sitä pidemmälle tänä iltana. Dou mulkaisi naista mutta kääntyi uudestaan Nickyn puoleen tämän nykäistessä Douta hihasta.
”Hei kuule, sinä olet todella mukava ja loistava suutelija”, Nicky sanoi, saaden Doun punastumaan. ”Ajattelin kysyä, että onkohan sinulla minkäänlaista puhelinnumeroa, josta sinut voisi tavoittaa?”
”Itse asiassa on”, Dou sanoi, kaivaen taskustaan prepaid -puhelimensa.
”Tiedän, että tämä on aikaista sanoa näin, mutta…”, Nicky vaihtoi hieman vaivautuneena painoa jalalta toiselle, ”olisi mukavaa kuulla sinusta useamminkin kuin vain silloin tällöin baarissa, kun törmäämme.”
”Ei yhtään liian aikaista. Enemmänkin tilanteeseen tarttumista”, Dou sanoi, ansaitsen näin vielä Nickyltä yhden pusun huulilleen.
”Hyvä että sinäkin ajattelet noin”, Nicky sanoi ja alkoi luetella puhelinnumeroaan, jonka Dou näpytteli Jiniltä lainaamansa puhelimen muistiin. Äsken Douta oli vielä ärsyttänyt Jin ja tämän lapsekas kateus, mutta nyt kun muisti tämän antaneen hänelle puhelimen, johon sai nyt tallennettua ihanan Nickyn numeron, kaikki Doun kauna Jiniä kohtaan oli tipotiessään.
He heiluttivat vielä viimeiset hyvästit kahdelle miehelle ja matkasivat kohti hotellia. Shenie sai kuunnella koko matkan Doun ja Jinin hehkutusta uusista löydöistään. Shenieltä meni jo ennen hotellihuoneen ovea hermo kaksikkoon ja kutsui näiden käytöstä erittäin teinimäiseksi. Shenie jopa kuvaili erittäin elävästi, miten itse oli käyttäytynyt samoin ensi-ihastuksensa kohdalla, ollessaan 15-vuotias. Dou tai Jin eivät vaivautuneet Shenien masentumaan Shenien kovista sanoista, vaan jatkoivat lirkuttelua keskenään. Shenie painui pehkuihin, muistuttaen kaksikkoa vielä kerran aikaisesta herätyksestä. Totta kai Jinin ja Doun piti mennä vielä avaamaan yksi pullollinen hotellihuoneen kuohuviiniä ja istua hotellihuoneen terassilla aamuun asti keskustellen Nickystä ja Tobysta. Kun Shenie aamulla tuli hakemaan kaksikkoa aamiaiselle kello kahdeksan maissa, nämä olivat vielä varsin hyvällä tuulella. Samaa ei voinut sanoa enää kahden tunnin päästä, kun Dou vahingossa nukahti seisaalleen Shenien asuntonäyttöön.

[snippy]

Dou oli onnensa kukkuloilla seuraavat pari päivää. Nicky ja Dou eivät lopettaneet tekstailemasta. Dou joutui käymään aina vähän väliä hakemassa prepaidiinsa lisää arvoa, koska ei vain voinut olla pitämättä Nickyyn koko ajan yhteyttä. Dou tekstasi syödessään, kylpiessään, katsoessaan televisiota, heräsi jopa keskellä yötä vastaamaan Nickyn tekstiviesteihin. Ja mitä enemmän tekstiviestejä lähti kännykästä toiseen, sitä varmempi Dou oli siitä, että Nicky oli parasta, mitä hänelle oli hetkeen käynyt.
Näin paljon Dou kertoi Jinille Nickystä perjantaiaamuna: Nickyn oikea nimi oli Nicholas Edlin ja tämä syntyi ja on elänyt suurimman osan aikaansa Miamissa. Tämä oli töissä Miamin yliopistossa, mistä oli myös valmistunut. Hän neuvoi yliopiston sijoituksia ottamaan oikean ja mahdollisimman tuottavan suunnan. Nickyllä oli kaksi veljeä, jotka kumpikin olivat tätä vanhempia ja äiti. Isän Nicky oli menettänyt jo yli kymmenen vuotta aikaisemmin auto-onnettomuudessa. Nicky pelasi koripalloa ja kävi kuntosalilla aina kun ehti. Hän kuunteli mielellään hip-hoppia ja latin funkya. Tämä oli joskus soittanut bändissä kitaraa, mutta otti musiikin enemmänkin harrastuksena. Nicky oli tajunnut olevansa homo varsin myöhään, vasta täytettyään kaksikymmentä vuotta. Tämä oli seurustellut sitä ennen monien tyttöjen kanssa, mutta oli antanut rivien välistä ymmärtää, että hänellä oli aina mennyt lujaa myös miesrintamalla. Nuorempana Nicky oli vain luullut miesseikkailujaan känniriehumiseksi. Vasta suhde erääseen maahanmuuttajaan, joka valitettavasti joutui lähtemään takaisin Meksikoon, avasi Nickyn silmät oman orientaationsa suhteen. Lisäksi tämä asui yksin pienessä asunnossa aivan yliopiston kupeessa, mikä oli valitettavasti Doun mielestä harmittavan pitkällä Shenien vuokrakämpästä, jonne kolmikko oli muuttanut pikavauhtia. Tomin baariin heillä oli kuitenkin yhtä pitkät matkat, joten Dou odotti, että Nicky tekstaisi Doulle juuri ennen lähtöään, niin he voisivat saapua baariin mahdollisimman saman aikaisesti.
”Hän on hauska, suora ja pirullisen hyvännäköinen”, Dou sanoi Jinille, kun makasi tämän patjalla Shenien puoliksi kalustetun vuokrakämpän lattialla. Jin suoristi juuri parhaillaan hiuksiaan suuren peilin edessä ristiasennossa istuen ja kuunteli hymyillen Doun jatkuvaa selitysvirtaa.
”Niin on. Mitä muuta?” Jin kysyi.
”Hän on hyvä suutelija”, Dou sanoi unelmoiva katse silmissään. Jin nauroi tähän kohtaan ja vilkaisi Douta olkansa yli.
”Sinä taidat olla ihastunut”, Jin härnäsi. Dou olisi heittänyt Jiniä tämän tyynyllä, mutta koska naisella oli käsissään kuuma suoristusrauta Dou ei toteuttanutkaan aikomustaan. Sen sijaan Dou tyytyi heittäytymään selälleen Jinin patjalle ja jatkamaan unelmointiaan kattoa kaihoisasti katsellen.
”Niin taidan olla. En ole ollut ihastunut niin pitkään aikaan. Nicky on niin raikas ja energinen. Hän saa minut tuntemaan oloni niin erityiseksi”, Dou sanoi.
”Ymmärrän kyllä. Minä olen ollut jo jonkin aikaa naimisissa, mutta Toby sai minut keskiviikkona tuntemaan oloni erityiseksi vuosiin. Se on todellakin ihastuttava tunne”, Jin myönsi, mutta heristi Douta suoristusraudalla kuin täti-ihminen konsanaan: ”mutta älä anna itsesi joutua tunteidesi sokaisemaksi. Et kaipaa pettymyksiä.”
”Ei Nicky ikinä voisi olla pettymys”, Dou sanoi, irrottamatta katsettaan katosta.
Valitettavasti Shenie sattui juuri tuolla hetkellä astelemaan huoneen ohi ja kuuli Doun viimeisimmät sanat.
”Muistan sinua Dou jälleen kerran: Minulla oli samanlaisia tuntemuksia miestä kohtaan ja puhuin hänestä täsmälleen samalla tavalla. Ai niin, olin silloin 15-vuotias”, Shenie sanoi pyyhältäen Jinin pienen huoneentapaisen ohi.
”Shenie, älä ole noin kyyninen!” Jin huusi tämän perään, saaden vastauksen jota saatteli useiden lentävien tavaroiden aiheuttama kolina:
”En ole kyyninen, olen realisti. Te käyttäydytte kuin kaksi rakastunutta alaikäistä”, Shenie huusi, ilmestyen jälleen ovensuuhun.
”Oletteko muuten nähneet kännykkääni? Minun pitää soittaa tärkeä työpuhelu.”
”Etsisin Doun kädestä”, Jin sanoi, keskittyen jälleen kerran hiuksiinsa. Shenien katse kääntyi salamana Doun käteen, jossa näkikin puhelimensa juuri ennen kuin Dou ehti piilottaa sen selkänsä taakse. Dou yritti sovittaa kasvoilleen anteeksipyytävää katsetta ja virnistää mahdollisimman poikamaisesti, mutta Shenietä ei hämätty. Nainen syöksyi suorastaan Doun kimppuun. He kävivät läpi pienen painimatsin, jota Jin kommentoi ainoastaan jos jommankumman jalka tai käsi osui liian lähelle hänen vielä lakkaa vailla olevaan juuri suoristettuja kutrejaan. Vasta kun Shenien onnistui komentaa kaikki Jinin appelsiinimehu, joka oli tätä ennen ollut lasissa naisen edessä Doun niskaan Dou päästi irti puhelimestaan. Shenie kävi läpi tekstiviestinsä samalla kun Dou yritti selvitä nöyryyttävästä hyökkäyksestä, jonka oli juuri läpikäynyt.
””Haluaisin olla sinun vieressäsi juuri nyt ☺, Shenie on jälleen todella tylsä ja puhuu vain työstään. Ikävä<3” En minä ole tylsä! ”Ihanaa että tapasin sinut, olet minun Miamini ☺” ”Nappasin puhelimen Shenieltä, en voi olla ajattelematta sinua hetkeäkään. Enkä voi olla kertomatta sitä sinulle<3” Dou, sinä olet vielä pahempi kuin kuvittelin!” Shenie sanoi närkästyneenä, lukiessaan läpi tekstiviestejään, jotka Dou oli juuri lähettänyt hänen puhelimestaan Nickylle.
”Vaivautuisitko kertomaan minulle, minkä ikäinen olitkaan?” Shenie jatkoi Doulle, joka näytti katoavan Jinin petivaatteiden sekaan.
”En jaksanut mennä lataamaan prepaidiini lisää arvoa, joten ajattelin, ettei sinua haittaisi”, Dou sanoi pienellä äänellä.
”Vai ajattelit sinä, ettei minua haittaisi?” Shenie kysyi painokkaasti ja huikkasi heti perään: ”Dorian, minä vaadin, ettet anna Doun enää käyttäytyä kuin alle viisitoistavuotias kakara. Vaadin, että jos hänen pieneen mieleensä edes pälkähtää varastaa puhelimeni, tai tietokoneeni, tai lähettää edes kyyhkykirjeen minun puluni mukana Nickylle, sinä puutut asiaan ja estät moisen edesvastuuttomuuden.”
”Minä olenkin miettinyt, miksei Dorian ole puuttunut sinun ja Nickyn suhteeseen millään tavalla”, Jin sanoi irrottamatta katsettaan peilistä vieläkään.
”Koska Dorian sattumalta kirjoitti ensimmäisen ääneen lukemistasi viesteistä”, Dou sanoi, saaden Shenien lähestulkoon repimään hiuksensa päästään.
”Et sinäkin, Dorian!” tämä ulvoi.
”Olen pahoillani”, Dorian sanoi liikutellen päätään suunnalta toiselle. Shenie ja Jin olivat jo oppineet näkemään milloin Dorian astui Doun yli ja oli puhuva ja elehtivä yksilö. Jollain tavalla häiritsevää, mutta jos sinulla vain sattuu olemaan ystävä, jolla on useampi persoonallisuus, on parasta olla myös hyvää pataa näiden muiden persoonien kanssa. Muuten draama oli väistämätöntä.
”Dorian, onko Nicky sinustakin suloisen kosminen mussukka?” Shenie kysyi katsoen syyttävästi Doriania, joka ryhtyi heti letittämään Doun suhteellisen pitkiksi kasvaneita hiuksia.
”Minusta hän on komea ja ansaitsee saada hieman flirttiä osakseen. En ole Doun ja Nickyn suhteen tiellä”, Dorian vastasi Shenielle punniten jokaisen sanansa tarkasti. Hän osasi pelätä vihaista Shenietä enemmän kuin Dou. Shenie kuitenkin sääteli suihkuveden lämpötilaa. Kerran aikaisemmin jo heidän reissullaan Jin oli mennyt suututtamaan Shenien ja tästä kostona Shenie oli muuttanut Jinin ollessa aamusuihkussa suihkuveden neljäasteiseksi kolmestakymmenestäseitsemästä alle kolmen sekunnin. Dorian muisti vielä Jinin kauhun kiljaisun ja miten kauhistunut nainen olikaan ollut, kun oli kömpinyt suihkusta kauhuissaan anomaan Shenietä palauttamaan suihkun lämpötilan jälleen normaalisti. Ihminen ei saanut pelleillä sen kanssa, joka hallitsi aamuherätyksesi laatua.
”Jaa-ha. Sinä kuitenkin katsot, ettei Dou mene liian nopeisiin johtopäätöksiin?” Shenie kysyi Dorianilta.
”Totta kai. Doun hyvinvointi on minulle erittäin tärkeää”, Dorian sanoi miltei loukkaantuneena Shenien epäilyistä. Shenie kohotti kätensä anteeksipyytävästi.
”Tarkoitan vain, että sinä olet aivan uusi näissä ihmissuhdehässäköissä. Sinulla on ikää alle kuusi vuotta, Dorian, pahoittelen etten nyt tiedä virallista päivää jolloin sinä ilmestyit olemaan osa Douta, ja suurimman osan siitä ajasta olet viettänyt Doun kanssa Au-Sants (?) :ssa. Dou taas on ollut aina varsin kömpelö mitä rakkauteen tulee”, Shenie sanoi.
”Älä epäile minua” Dorian sihahti loukattuna.
”Hyvä on. Mutta muistan sinua olemaan varovainen. Pahoittelen, jos loukkasin mieltäsi. Mutta kännykkääni et enää varasta? Eikä Doukaan?” Shenie tiukkasi Dorianilta.
”Sen vannon”, Dorian vakuutti ja hetken hiljaisuuden jälkeen jatkoi: ”Dou vannoo myös.”
”Minä kuulinkin saman”, Shenie sanoi ja poistui huoneesta näppäillen jo puhelintaan.
”Minusta on niin outoa, että te kolme, sinä, Dou ja Shenie käytte aina keskusteluja niin etten minä kuule. Ihan kuin Doun pääkoppa olisi tori, jonka juoruihin minulla ei ole sisäänpääsyä”, Jin valitti Dorianille.
”Minuakin vähän väliä karmaisee Shenien kyky. Häneltä ei ole salaisuuksia”, Dorian sanoi, ”anna kun autan sinua. Et näytä millään saavan suoraksi noita muutamia haituvia niskassasi!”
”Kiitos Dorian”, Jin sanoi iloisesti, antaen suoristusraudan Dorianille, ”no niin, mihin jäimmekään? Ai niin, ihastumiseen! Oletko sinä ihastunut Nickyyn?”
Dorian vilkaisi Jiniä peilin kautta, hymyillen tälle velmusti:
”Totta kai olen, aivan täydellisen kusessa! Mies on suorastaan taivaasta tipahtanut!”
”Minä olen samaa mieltä Tobysta!” Jin sanoi ilahtuneena.
Me todellakin muuten kuulostamme teineiltä, Dou huomautti Dorianille, joka vain nauroi ajatukselle. Totta kai he kuulostivat teineiltä. He vain sattuivat olemaan harvinaisen hyvin kehittyneitä teinejä.
Shenie istui kiduttavan pitkään huoneessa puhumassa tärkeää puheluaan. Sen takia he miltei myöhästyivät ja Jiniä ärsytti aivan suunnattomasti se, ettei hän päässyt edes kuuntelemaan Shenien puheluita, koska tämä puhui ne aina vedenpitävän hands freen avulla kylpyammeessa veden alla. Joskus Jiniä todella ärsytti se, että Shenie pystyi hengittämään veden alla jonkinlaisten kidussysteemiensä avulla, jotka oli piilotettu lisäosaksi hänen keuhkojaan. Jos tämä olisi puhunut tavallisesti ilma olisi kantanut Shenien sanat Jinin luokse. Mutta koska tämä puhui veden alla Jin kohtasi pelkkää hiljaisuutta. Vesi vaikeni hänen edessään. Tästä hän mainitsi muutamaan otteeseen Doulle tämänkin illan aikana, mutta Douta ei kiinnostanut Shenien yksityiset puhelut niinkään paljoa kuin se, minkä värisen t-paidan hän laittaisi farkkujensa kanssa. Doulta meni hermo vasta siinä vaiheessa, kun Shenie puhui toista tuntia puhelimeen, eikä päästänyt Douta käymään vessassa.
”Tuskaista! Ja miten tyypillistä! Hän on sen veden jumalatar!” Dorian ärähti kun Dou enää sietänyt vessahätäänsä, vaan laittoi Dorianin puolestaan kärsimään siitä.
”Miten niin?” Jin kysyi lakatessaan kynsiään.
”Veden mahtinaisena hän voi vaikka muuttaa oman virtsansa jälleen osaksi elimistöään tai jotain, joten Shenien ei ikinä tarvitse tuntea vessahätää samassa sfäärissä kuin me koemme sen! Joten nyt tuo tytön tylleröinen makaa kylpyammeessa, puhuu salaperäistä puheluaan jo toista tuntia, eikä edes tiedä, miten paljon me kärsimme! Häneltä puuttuu näkökulmaa!” Dorian pauhasi Jinille, joka vain rypisti kulmiaan.
”Oletko tosissasi? Eikö Sheniellä ikinä ole vessahätä?”
”Ohitit pääpointtini Jin! Pointtini on se, ettei tuo tytön hupakko osaa tulla ulos vessasta, koska hän kuvittelee, ettemme mekään kärsi nesteen pakon omaisesta purkautumistarpeesta niin kuin hän ei kärsi! Eli hän ei tule ikinä ulos”, Dorian ulisi epätoivoisena, ”minä halkean!”
”Mene ulos sitten, siellä odottaa sinua maailman suurin vessa.”
”Ja poliisi joka mieluusti kerää minut talteen julkisesta vilauttelusta. Ei tule kuuloonkaan Jin! Tiedätkö, mitä ne tekevät vankiloissa eurooppalaisille blondeille? Osaatko edes kuvitella?”
”En osaa, mutten kyllä uskokaan, että he laittavat sinut vankilaan julkisesta rakkosi tyhjentämisestä”, Jin sanoi huvittuneena.
”Me olemme Pohjois-Amerikassa. Täällä kaikki on mahdollista”, Dorian sihahti hampaiden välistä, suunnaten kohti keittiötä.
”Yök, aiotko sinä todellakin kusta pesualtaaseen?” Jin huusi Dorianin perään kauhistuneena.
”Miehen on tehtävä, mitä miehen on tehtävä!” Dorian huusi uhmakkaasti. Ilmeisesti Shenie oli juuri tuolla hetkellä noussut kylpyammeesta ja kuuli kaksi viimeistä Jinin repliikkiä. Kun märkä ja vihainen Shenie syöksyi keittiötä kohden vessasta salamaa nopeammin, kiljuen mennessään ”uskallatkin!” Jinin oli pakko jättää hetkeksi kynsien lakkaaminen kesken ja siirtyä katsomaan tulevaa maan ja veden yhteenottoa. Kuka sanoi, että elämä oli tylsää?

(täysin turha kohtaus tuo edellinen, mutta hei, kello on yli kolme. Ja mun pitää herätä kuuden tunnein päästä. Mitä muuta voin tehdä kuin tyhmiä kohtauksia?)

• Perjantain tullessa Dou epäilee, mutta Jin vaatii nähdä Tobyn uudestaan (lempi leiskahtaa) eikä Sheniellä tai Doulla ole mitään vastaansanottavaa kun Jin vetoaa hedelmöityshoitoonsa. Lopulta lähtevät baariin perjantai-iltana.
• Törmäävät heti sisään tultuaan Tobyyn, joka on enemmän kuin iloinen tavatessaan Jinin jälleen kerran. Kaksikko lähtee heti kuhertelemaan nurkkaan ja Dou ja Shenie hylätään heti
Monen tunnin kuluttua kolmikko seisoi jälleen Tomin baarin edessä. Dou oli lähettänyt Nickylle viestin sillä sekunnilla kun he olivat astuneet ulos Shenien ovesta, mutta vastaukseksi oli tullut valittelu pienestä myöhästymisestä. Tomin baariin lampsi sisään hitaasti lisää väkeä. Nuorta ja tyylikästä, Dou huomasi heti. Kukaan ei ollut yli kolmenkymmenenviiden, kaikki olivat hyvin menestyviä, tyylikkäitä ja näyttivät tuntevan toisensa. Dou huomasi epäilevänsä. Oliko tämä idea todellakin hyvä? Pitäisikö heidän mennä tuonne? Doun sama vanha ujous otti hänestä jälleen kerran vallan ja vaati häntä perääntymään. Oliko hän valmis tähän?
Dou vaihtoi epäillen painoaan jalalta toiselle kuin mies, jota juuri pyydettiin astumaan nälkäisen tiikerin kanssa samaan häkkiin hirvenlihafrakkiin pukeutuneena. Dou oli vältellyt ihmisiä syystä monta vuotta, eikä hän ollut enää niin varma kuin vartti sitten siitä, että pystyisi unohtamaan kaikki kauhunsa ja pelkonsa, jotka olivat vieneet vuosia hänen elämästään. Tämä oli paluu normaaliuteen, Dou ajatteli, mutta pystyisikö hän ottamaan tuota askelta?
”Ajatelkaa”, Jin sanoi yllättäen unelmoivalla äänellä, ”että me voisimme olla nuo ihmiset.”
Dou häkeltyi Jinin kommenttia ja unohti heti synkät mietteensä.
”Kuinka niin?”
”Katsokaa nyt heitä. He kaikki näyttävät menestyviltä ihmisiltä, joilla on kunnon työt. Ei kuten minulla on aviomieheni, joka maksaa minun elätykseni ja siinä sivussa sinunkin, Dou, jos ei haittaa että sanon näin. Lisäksi heillä on asunnot, normaalit asunnot jotka he omistavat tai joita he vuokraavat”, Jin sanoi.
”Ei kuten me”, Shenie jatkoi ymmärtävästi, ”kuten minä, jolla ei ole ollut pysyvää osoitetta sitten sen jälkeen kun täytin 17, tai kuten Dou, jonka tämän hetkinen osoite on hullujen huone Pariisissa.”
Dou hymähti tajutessaan, mitä tytöt tarkoittivat puheillaan.
”Niinpä. Ja heillä on poika- ja tyttöystävät. Vaimot ja aviomiehet, jotka rakastavat heitä. Ei kuten sinä Shenie, joka hyvä että ehdit pysyä päivää yhdessä kaupungissa niin että tunnet sieltä muutaman. Tai kuten sinä, Jin. Tai kuten minä, joka ei ole ihmistä nähnyt vuosiin”, Dou jatkoi.
”He tulevat tänne pitämään hauskaa ystäviensä kanssa, joilla ei ole erikoisia voimia, kykyjä lukea ajatuksia tai jakautuneita persoonallisuuksia”, Shenie sanoi unelmoivasti hänkin nyt.
”Ei pahoja muistoja”, Dou sanoi.
”Eikä suuria pimeitä salaisuuksia”, Shenie jatkoi surullisena.
”Miettikää, jos me olisimme kuten he?” Jin kysyi ja kolmikko oli hetken hiljaa. Kukin tahollaan mietti tätä jonkin aikaa, mutta lopulta Jinin itse oli pakko rikkoa hiljaisuus kikatuksellaan.
”En minä ainakaan osaa kuvitella sitä”, Jin sanoi ojentaen tulta Shenielle, jonka oli huomannut kohottaneen tupakan huulilleen.
”Kiitos, Jin. En minäkään. Ei kukaan osaa kuvitella elämää, jota ei ole koskaan elänytkään.”
”Oletteko varmoja, että haluatte mennä tuonne?” Dou kysyi viimein kysymyksen, jota oli ajatellut ennen kun Jin oli saanut heidät haikeaan mielentilaan. Jin loi terävän katseen Douhun, mikä sai miltei aikaiseksi tämän housuistaan hyppäämisen. Katse oli yksi niistä, joilla Jin sai myrskytuulen ulvomaan oman pillinsä mukaan. Eikä yksikään mies järjissään rupea hyppimään naisen nokille, jolla on hallussaan sellaisen katseen tuoma voima, jos mieli pysyä järjissään sekä ruumiinsa voimissa vielä seuraavaan aamuun asti.
”Minun on nähtävä Toby”, Jin sanoi uhkaavalla äänellä, ”minä haluan kokeilla sitä ”normaaliutta” ja Toby on minun keinoni kokeilla sitä. Dou, me menemme Tomin baariin ja sinä pidät mielessäsi suloisen Nickysi. Juot drinkkejä, naureskelet ja pidät hauskaa. Turruta pääsi, jos Dorian pääsee ajattelemaan liikaa puolestasi. Tai sitten ota Dorian ajattelemaan vähän puolestasi. Tänään me olemme normaaleja.”
”Aikamoinen puhe, Jin”, Shenie huomautti imien tupakkaansa.
”Kiitos, Shenie”, Jin sanoi edes katsomatta naista, vaan keskitti koko intensiivisen katseensa Douhun, jonka tahtoa yritti juuri musertaa sen avulla.
**
”Ai mitkä ”Bileet, joissa pidetään hauskaa yhdessä”?” Dou kysyi vilkuillen Jinin perään, joka oli kietonut käsivartensa Tobyn lantion ympärille heidän suunnatessa baaritiskille toisiinsa kietoutuneina. Shenie kohautti olkiaan, hänelle heidän hylkäämisensä ei ollut tullut niin suurena yllätyksenä kuin Doulle.
”Hän on naimisissa, mitä muuta oletit?” Shenie kysyi
”Eikö sen pitäisi juuri olla toistepäin? Meidän pitäisi pokailla miehiä ja naisia, ei Jinin”, Dou huomautti.
”Naimisiin meneminen on oiva syy unohtaa moraali”, Shenie huomautti. Dou ei ymmärtänyt: Dou on tollo. Shenie vain kohautti uudestaan olkiaan ja päätti käydä hakemassa heille Coronat.
**
• Nick ilmestyy baariin ja Shenie ja Dou liittäytyvät jälleen tämän seuraan (Jin kiireinen) Hengaavat baarissa pari tuntia, pitävät hauskaa, tutustuvat lisää Nickin kavereihin. Vaihtavat saman tien numeroita (Dou saa silmän iskun numeron kanssa) Dou on ihan taivaissa.
**

[snippy]

”Luulin olevani ruma! Mutta hän palvoo minua vieläkin ja kutsuu minua komeaksi, Shenie, miten ihanaa!” Dou intoilee Shenielle, tämän ollessa ulkona Shenien tupakkaseurana. He olivat vetäytyneet syrjemmälle keskustelemaan rauhassa, Dou oli suorastaan onnessaan komealta Nickiltä saamastaan huomiosta jälleen kerran. Shenie ei voinut olla hymyilemättä, Dou suorastaan hehkui onnea.
”Unohditko olleesi joskus malli?” Shenie kysyi huvittuneena imien savua keuhkoihinsa.
”Hei, olin kuusi vuotta suljetun osaston kansikuvapoika. Siellä ei kauheasti peiliin vilkuilla”, Dou muistuttaa, ”puhumattakaan ne kuteet. Olin suorastaan sairaanloisen seksikäs.”
”Heh heh eh”, Shenie kommentoi pudistellen päätään. Samassa Shenie tuli vilkaisseeksi Doun olan yli kohti baarin ovea tuhannen kerran ja näki ensikertaa jotain, mikä kiinnitti hänen huomionsa. Shenie oli vilkuillut ovea, jotta huomaisi jos rakkaudesta sekaisin oleva Jin häipyisi Tobyn kanssa jonnekin ilmoittamatta Shenielle ja Doulle mitään. Nyt Shenie kuitenkin näki keskenään vilkkaasti puhelevan pariskunnan, joka juuri astui sisään Tomin baariin.
”Ei kai…?” Shenie sanoi itsekseen huomatessaan pariskunnan toisen osapuolessa olevan jotain hätkähdyttävän tuttua. Dou kääntyi ympäri katsomaan Shenien katseen suuntaan, mutta pariskunta oli ehtinyt astua ovesta sisään ja kadota näkyvistä.
”Mikä tuli Shenie? Aivan kuin olisit nähnyt aaveen”, Dou vitsaili, mikä sai Shenien pudistelemaan päätään ja vetämään pitkän henkäyksen tupakastaan.
”Kuvittelin varmasti, se profiili vain vaikutti tutulta… Mutta erehdyin. Ihan väärän väriset hiukset”, Shenie sanoi ja vaihtoi puheenaiheen takaisin Nickyyn. Kun tupakat oli imetty loppuun ilmoinen kaksikko päätti jälleen kerran lähteä tilaamaan lisää juotavaa, edelliset Coronat olivat jo loppuneet hyvä tovi sitten.
Kaksikko suuntasi baaritiskille ja Dou päätti tarjota tämän kierroksen. Sillä välin Shenie jäi vilkuilemaan laiskasti juhlaväkeä, huomaten Jinin, jonka katse oli ensikertaa illan aikana irronnut Tobysta. Tämä katsoi silmä kovana huoneen toiselle laidalle, jossa seisoi iloinen porukka, joka jutteli kovaan ääneen keskenään. Pariskunta, jonka Shenie oli juuri nähnyt astuvan sisään, lukeutui tuohon ryhmään ja he halasivat juuri tuttujaan. He tuntuivat olevan varsin suosittuja, minkä saattoi arvata kaikkien huomion kääntymisestä heihin. Kaikki näyttivät haluavan tervehtiä näitä kahta, näiden joukossa näytti olevan myös Nicky. Ilmeisesti myös Jin oli tämän takia kääntynyt katsomaan heitä. Shenie kuitenkin rypisti kulmiaan, Jinin ilme ei kertonut tarinaa neutraalista suhtautumisesta tuntemattomaan pariskuntaan, vaan se oli intensiivinen ja kova katse, jollaista ei edes Jinin kasvoilla usein nähnyt. Jin oli täydessä hälytystilassa, Shenie tajusi sillä sekunnilla ja katsoi nyt itsekin tarkemmin pariskuntaa.
Naista hän ei tuntenut, tummahiuksinen nainen ei ollut tuttu Shenielle, siitä hän oli varma. Tämä näytti keneltä tahansa laihalta hurmaavalta koulutetulta naiselta. Mutta tuo lyhyeksi kynityn mustan tukan omaava mies, joka oli pitkä ja hoikka… Jotain siinä eleessä, jolla tämä kääntyi juuri viittaamaan ruskeahiuksiselle naiselleen hakevansa heille kahdelle juotavaa oli jotain erittäin tuttua. Mies erosi porukasta ja vaelsi hitaasti kohti baaritiskiä naisensa hymy selässään. Tätä ennen ei Shenie ollut nähnyt miehen kasvoja kunnolla, mutta nyt kun tummatukkainen mies astui baaritiskin ääreen ja sen yllä roikkuvien lamppujen valoon, Shenien silmät laajenivat. Shenie vilkaisi myös Jiniä, jonka suun hän näki aukenevan epäuskosta. Siinä hän seisoi kuolleesta nousseena: Wang.
Wang puhutteli juuri vierellään seisovaa miestä monisanaisesti ja taputti miestä selkään tämän poistuessa baaritiskiltä tuopit kummassakin kädessään. Nick huudahti iloisesti tuntemattoman nimen, jota Shenie ei tunnistanut suunnatessaan kohti Wangia, jonka kanssa vaihtoi muutaman sanan ennen kuin jatkoi matkaansa kohti miesten huonetta. Wang siinä, vain kolmen ihmisen päässä Sheniestä ja Dousta. Shenie pudisteli päätään uskomatta tätä todelliseksi tai todella tapahtuvaksi. Hän tai Jin eivät olleet uskoneet Douta mutta nyt Wang oli tuossa, eikä huomannut heitä, ei edes osannut etsiä heitä ymmärrettävästi väkijoukosta.
Mutta hänen täytyi olla varma. Shenie vaiensi oman mielensä ja sulki silmänsä, keskittyen kuuntelemaan ympärillä olevien ihmisten ajatuksia. Niin paljon meteliä, satoja himokkaita, harkitsevia, outoja ajatuksia, mutta kyllä, hän kuuli Wangin ajatusten äänen niiden kaikkien keskeltä, miten tämä harkitsi drinkkiä, jonka ostaa naiselle, jonka nimi näytti olevan Chantel. Shenie ei enää epäröinyt, vaan oli varma miehen henkilöllisyydestä, ajatusten ääni oli jotain, mitä ihminen ei voinut muuttaa. Shenie nyökkäsi Jinille, joka nyökkäsi naiselle takaisin. Kyllä, hän oli myös varma siitä, että heidän etsimänsä kuollut mies seisoi juuri baaritiskillä tilaamassa olutta.
Shenie taputti Doun olkaa, saadakseen tämän huomion. Dou kääntyi tämän puoleen, mutta ennen kuin Shenie sai sanaakaan suustaan Dou äkkäsi paikan, joka oli juuri vapautunut lähempänä Tomin kassakonetta.
”Hei, tuosta saa varmasti juoman nopeammin”, tämä huudahti ja livahti Shenien ohi ennen kuin tämä ehti sanoa sanaakaan. Dou käveli aivan Wangin viereen, jääden seisomaan tämän selän taakse odottamaan tilausvuoroaan. Shenie ei pystynyt tekemään mitään muuta kuin nostamaan kätensä kauhuissaan suunsa eteen ja vilkuilemaan silmät suurina Jiniä, joka oli jo ponkaissut penkistä ylös, unohtaen Tobyn olemassa olon täydellisesti. Nyt Jin raivasi tietään kohti baaritiskiä leuka pystyssä.
Tummahiuksinen mies tilasi juomat, oluen ja mojiton, heittäen Tomille vielä hieman läppää. Maksettuaan mies kääntyi ympäri etsimään katseellaan vaimoaan, mutta sen sijaan hänen katseensa lukittui kultaisiin silmiin, jotka olivat vain puolen metrin päässä itsestään.
Kuusi vuotta. Kaikki äänet katosivat kaksikon ympäriltä ja hetki jähmettyi. Dou tuijotti Wangia silmiin, eivätkä edes miesten sydämet lyöneet sillä hetkellä. Näytti siltä että nämä olisivat astuneet ajan ja paikan ulkopuolelle. Hetki oli kuitenkin ohi yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin. Vihreät silmät laajenivat epäinhimillisestä kauhusta, joka niihin hiipi koko tilanteen hahmottuessa koko komeudessaan ja kokonaisuudessaan hänelle.
”Wang…?” Dou kysyi epäuskoisena, jolloin loitsu murtui lopullisesti. Wang peruutti päin baaritiskiä, kasvot täysin valkoisina kammosta ja epäuskosta.
”Dou?” Wang kysyi pienellä äänellä täysin ajattelematta. Hän ei näyttänyt aivan uskovan Doun olevan todellinen vaan hallusinaatio, joten tämä pudisteli päätään hetken aikaa puolelta toiselle, kohdaten sitten uudestaan Doun horjumattoman katseen. Varmistuttuaan siitä, että Dou oli oikea, Wang etsi tukea baaritiskistä kummallakin kädellään jalkojensa pettäessä hänen altaan.
”Olet värjännyt hiuksesi”, Dou huomautti tyhjällä sävyttömällä äänellä, saaden Wangin aukomaan suutaan epäuskoisena, tietämättä mitä vastata. Wangiin ilmestyi yhtäkkiä eloa, kun tämä yritti kiertää Doun yhdellä pitkällä harppauksella, mutta Jinin kynnet porautuivat hänen käsivarteensa, repäisten tämän jälleen Doun eteen ennen kuin mies ehti ottaa puoltakaan askelta.
”Älä edes kuvittele”, Jin sihahti vihaisesti hampaidensa välistä. Jinin ilmestyminen sai sen vähänkin värin, joka oli jäljellä Wangin kasvoilla katoamaan. Shenie heilautti kättään kun Wang äkkäsi tämänkin.
”Hei, pitkästä aikaa”, Shenie sanoi tilanteeseen nähden aivan liian rennosti.
”Ethyon”, kuului yhtäkkiä kysyvä naisääni, ”onko kaikki hyvin? Keitä nämä ovat?”
Tummahiuksinen nainen astui heidän väliinsä, vilkuillen epäuskoisena kolmikkoa. Wangin kauhistuneeseen ilmeeseen eksyi nyt myös aimo annos paniikkia, eikä tämä näyttänyt olevan missään määrin puhekykyinen vieläkään, aukoi vain suutaan kuin kala ilman että ääntä tuli ulos.
”Ai Ethyon?!” Dou kysyi korottaen hieman ääntään, mutta taikoen yhtäkkiä kasvoilleen parhaan hurmurin ilmeensä. Nainen vilkuili nyt Douta erittäin epäluuloisena, tarttuen Ethyonin vasempaan käteen. Nainen ei ollut huomannut Jinin otetta miehen oikeasta käsivarresta, johon Jinin pitkät kynnet olivat kipeästi porautuneet.
”Ethyon, tunnetko heidät?”
”En”, Wang vastasi samaa aikaa kun Doun huulilta karkasi:
”Kyllä.”
”Ai”, Chantel sanoi, irrottamatta epäluuloista katsettaan Dousta. Ethyoniksi kutsuttu Wang katsoi Douta silmiin ja samassa henkinen linkki aukesi kaikkien vuosien jälkeen heidän välillään ja Dou kuuli mielessään kuin tulvana Wangin sanat:
Hän ei tiedä.
”Anteeksi, en esitellyt itseäni, olen Dou Dalton ja tässä ovat ystäväni Shenie ja Jin. Olemme Miamissa pienellä lomalla ja et voi uskoa, millainen yllätys oli kun törmäsimme Ethyoniin täällä! Siitä on jo kuusi vuotta kun tapasimme viimeksi. Eikö niin vanha kuoma, sehän taisi olla kuusi vuotta sitten vanhalla mantereella, vai mitä sanot, Ethyon?” Dou kysyi myrkkyä ääni tihkuen varsinkin viimeisen sanan kohdalla, silti hymyillen koko puheensa läpi kuin taivaan enkeli. Hätääntynyt Ethyon/Wang kykeni hyvä että nyökyttelemään Doun sanoille. Jin seisoi yhä ilkeän näköisenä hänen toisella puolellaan ja Shenie esti toiselta puolelta hänen jokaisen pakoyrityksensä, joten Ethyon/Wangille ei käänyt muutakaan vaihtoehtoa.
”Ai kun mukavaa, Ethyon ei ikinä puhu vanhoista ystävistään!” Chantel sanoi iloisena tajutessaan olevansa tekemisissä Ethyonin tuttavien kanssa, ”en ole ikinä tavannut hänen vanhoja ystäviään. Anteeksi epäkohteliaisuuteni, mieheni ei vain yleensä reagoi näin ihmisiin. Minä olen Chantel Da Costa, Ethyonin vaimo. Hauska tavata teidät kaikki.”
”Ai vaimo?” Jin kysyi tuijottaen Ethyonia kuin olisi halunnut skalpeerata tämän katseellaan. Chantel katsoi kummastuneena Jinin reaktiota, mitä Dou selitti sanoin:
”Ou, Ethyonilla ja Jinillä oli joskus sutinaa, mutta voit uskoa, se on jo menneisyyttä. Ei ole silti kiva kuulla, että entinen rakastettusi on mennyt naimisiin”, Dou sanoi leppoisalla äänellä, katsoen Ethyonia syvälle silmiin ammentaakseen tähän mahdollisimman paljon syyllisyyden tunnetta. Se näytti tepsivän. Ethyon näytti siltä, että tämä haluaisi vajota maan alle, muttei voinut olla irrottamatta katsettaan Dousta.
”Ai jaa. Mitä kautta te tunnette toisenne?” Chantel kysyi mahdollisimman iloisesti Doulta.
”Kasvoimme samassa kaupungissa, mutta elämä heitti meidät erilleen. Ja kuolema, jollain tavalla. Ikäviä asioita”, Dou sanoi ja näki miten Ethyon värähti. Dou iski puukkoja tämän torsoon minkä kerkesi, eikä mies voinut puolustautua millään tavalla. Oliko hänellä muka siihen oikeuttakaan?
”Voi kun mukavaa”, Chantel sanoi hymyillen, ”kuinka kauan aiotte olla kaupungissa?”
”Emme tiedä, vielä hyvän tovin”, Shenie puuttui nyt puheeseen, ”meillä on Ethyonin kanssa paljon kiinniotettavaa.”
”Haluaisitteko tulla lounaalle joskus luoksemme?” Chantel kysyi, mikä sai viimeinkin kalpean Ethyonin katsomaan vaimoaan kauhusta vääristynyt katse kasvoillaan. Mies näytti siltä, että hän oli juuri saanut kuulla joutuvansa lounastamamaan itse kuoleman kanssa. Ennen kun tämä ehti sanoa sanaakaan vastahankaan Jin sanoi tippa syanidia äänessään:
”Se olisi ihanaa.”
Ethyon kääntyi nyt Jinin puoleen, joka hymyili kuin piraija koko hammasrivistöllään. Chantel taputti miehensä käsivartta hymyillen tälle ja sanoi kolmikolle:
”Te voitte jutella nyt, en halua häiritä teitä yhtään enempää. Teillä on varmasti paljon puhuttavaa.”
”Todellakin”, Dou vahvisti, tarttuen nyt Ethyonia käsivarresta napakalla otteella, samalla kun hymyili aurinkoisesti Chantelille, ”lupaamme palauttaa miehesi sinulle myöhemmin. Voimme myöhemmin soitella siitä lounaasta. Oli ilo tavata.”
”Oli ilo tavata teidätkin”, Chantel sanoi, jättäen kolmikon ja miehensä jokseenkin huolestuneena. Aviomies ei näyttänyt olevan tästä yhtään iloinen, vaan yritti kovasti karata vaimonsa perään, muttei Doun kova ote antanut periksi. Sen sijaan Dou veti Ethyonin kuin räsynuken kylkeään vasten ja sihahti tämän korvaan:
”Nyt et enää karkaa mihinkään. Meillä todellakin on paljon puhuttavaa.”
Ethyon hyväksyi kohtalonsa varsin nopeasti siinä vaiheessa, kun vilkaista kummankin vangitsijansa olemuksia. Hän ei tuntunut unohtaneet kolmikon niin sanottuja ”ekstravoimia” jotka myös tekivät näistä nopeampia ja vahvempia kuin normaaleista ihmisistä. Lisäksi Jin ja Dou näyttivät olevan kumpikin sitä mieltä, että olisivat vain onnellisia, jos Ethyon yrittäisi karata, niin he pääsisivät oikein kunnolla möyhentämään tämän. Ethyonillä ei ollut siis mahdollisuuttakaan enää livahtaa karkuun, vaan nöyrästi antoi Doun ja Jinin taluttaa itsensä ulos baarista, joskin hieman jalkojaan laahaten. Shenie asteli perässä, napaten vielä mukaansa Chantelille tarkoitetun mojiton. Tästä tulisi niin tulinen tappelu, että virvoke olisi varmasti poikaa. Tämän jälkeen Shenie tanssahteli kolmikon perässä ulos baarista.
”Eikö tuolla päin ole se rantabulevardi?” Jin kysyi, vilkaisten Ethyonia kysyvästi heidän astuessaan pimeään Miamin yöhön, ”sen pitäisi ymmärrykseni mukaan olla varsin hylätty näin yöaikaan.”
Ethyon nyökytteli, selkeästi kykenemättä vieläkään sanomaan sanaakaan. Dou ja Jin lähtivät yhtä matkaa kohti rantabulevardia, hiljaisuuden vallitessa. Shenie käveli perässä ryypiskellen mojitoaan.
Jin oli ollut oikeassa, pimeä ranta oli varsin tyhjä, vain muutama lenkkeilijä ja juhlija näkyi yön pimeydessä rannalla heidän lisäkseen. He astelivat hiekalle lähellä veden rajaa, kauas rantabulevardin vilskeestä. Viimein Jin ja Dou tyrkkäsivät Ethyonin irti otteestaan, jääden seisomaan tämän eteen kädet ristissä. Ethyon näytti surkealta, tämä ei näyttänyt voivan uskoa kohtaloaan.
”Voisitko selittää?” Dou kysyi kiukkuisena, vaivautumatta enää näyttämään iloiselta.
”Minä todellakin haluaisin kuulla että mitä helvettiä”, Jin sähähti.
”Minäkin olen utelias, Wang. Vai Ethyon? Ostitko itsellesi uuden identiteetin vai? Hiuksetkin ovat uudet, niin mustat ja lyhyet. Mitä on tapahtunut? Kuusi vuotta ja sinä olet aivan eri ihminen. Miten tämä saattoi käydä?” Shenie kysyi. Ethyon avasi suunsa, mutta ääntäkään ei näyttänyt tulevan ulos. Tämä yritti saada sanoja muodostumaan, muttei mitään tullut ulos. Dou ja Jin odottivat, mutta hiljaisuus vain jatkui.
”Kuusi vuotta! Kuusi vuotta hirveää tuskaa ja kärsimystä ja nyt sinä et saa sanaakaan ulos kurkustasi!” Jin kirkaisi kuin korppikotka raivosta.
”Minä soitin veljellesi, sinun vanhempasi hautasivat sinut! Minkä ruumiin he hautasivat? Mitä, Wang? Mitä tämä on?” Dou huusi nyt jo kovaan ääneen. Ethyon pudisteli päätään ja kohotti kätensä odottamisen merkiksi, yrittäen selkeästi koota jonkinlaista selitystä, muttei Dou halunnut enää rauhoittua, saati odottaa minuuttiakaan pidempään. Tätä hän oli jo odottanut kuusi vuotta.
”TAJUATKO MITÄ VITTUA TEIT SILLOIN?” Dou huusi astuen uhkaavasti jo askeleen eteenpäin jo kohti Ethyonia, joka perääntyi selkä kyyryssä tämän edessä, ”miten paljon sinä tuhosit vain oman itsekkyytesi takia? Muistatko viimeisimmän keskustelumme? OLETKO JO UNOHTANUT SIINÄ MISSÄ ME OLEMME JOUTUNEET ELÄMÄÄN SEN UUDESTAAN JA UUDESTAAN?”
Dou astui jälleen askeleen Ethyonia kohti, kasvot raivosta vääristyneinä ja lihakset jännittyneinä. Ethyon näytti nyt hermostuvan todenteolla ja otti pidempiä askelia taaksepäin, kohti vesirajaa. Dou oli vihainen, hän ei eläessään ollut niin vihainen. Maasta luikertelivat käärmemäisen nopeasti liikkuvat rantaköynnöskasvit, jotka takertuivat Wangin jalkoihin, estäen tätä ottamasta enää askeltakaan mihinkään suuntaan. Ethyon horjahti, mutta tajusi tilanteen nopeasti vilkaistessaan jalkoihinsa, jotka oli nyt sidottu maahan täydellisesti. Pelko Ethyonin kasvoilla oli pimeää ja kaikkivoipaa, kun hän kääntyi kohtaamaan jälleen Doun, joka asteli tätä kohti pitkin harppauksin.
”UUDESTAAN JA UUDESTAAN?!?” Dou karjui kohottaen jo nyrkkinsä lyödäkseen Ethyonia, jonka jaloista alkoi jo loppua verenkierto kasvien kuristuessa yhä tiukemmin hänen nilkkojensa, sääriensä ja reisiensä ympärille. Näytti siltä, että ne olivat myös ainoat, jotka pitivät miestä pystyssä ja tämän kasvot vääristyivät jo kivusta.
Dou. Dorianin ääni kaikui samassa Doun päässä, pysäyttäen tämän nyrkin puolessa välissä iskua, onko hän todellakin tuon arvoinen? Täällä on ihmisiä, me olemme julkisella paikalla. Et halua joutua selliin, koppiin, uudestaan hänen takiaan. Rauhoitu.
Dou mutisi kiukkuisena itsekseen, mutta myönsi mielessään Dorianin olevan oikeassa. Hän ei halunnut enää yhteenkään koppiin, jos hän saattoi vaikuttaa siihen. Dou antoi käsiensä painua ja aueta nyrkistä, johon ne olivat puristuneet. Samalla kasvit irrottivat otteensa Ethyonin jaloista, antaen tälle mahdollisuuden liikkua. Dou ei voinut kuitenkaan antaa koko jutun mennä, vaan yllätti Ethyonin potkaisemalla tätä lyhyeltä etäisyydeltä vatsaan kaikin voimin, saaden tämän kaatumaan ulvahtaen rantaveteen koko pituudeltaan. Ethyon jäi haukkomaan happea märkänä rantahiekkaan, pidellen vatsaansa.
”Tuo helpotti”, Dou huomautti, tuntien Dorianin pudistelevan päätään sisällään.
”Ethyon”, Shenie komensi, ”nouse ylös.”
Nöyränä Ethyon nousi, valittamatta kipua ääneen, pidellen vain kummallakin kädellään vatsaansa. Shenie ojensi tälle kätensä ja veti tämän pois rantaviivasta, kuivalle hiekalle. Hetkeksi hiljaisuus laskeutui jälleen, kunnes Shenie puhui taas, mutta nyt rauhallisemmalla äänellä:
”Kuka sinä olet nykyisin?”
”Olen Ethyon Da Costa, Chantel Da Costan aviomies ja Frey Da Costan isä. 28-vuotias toimistotyöntekijä, jolla on asuntolainaa ja säästän juuri rahaa parempaan autoon”, Ethyon sanoi viimein ääni vapisten. Hänen äänensä oli sama, Dou tajusi huumaantuneena, hän oli kuullut tuon äänen niin monta kertaa unissaan. Nyt se puhui hänelle jälleen, nuo samat silmät, jotka nyt kylläkin välttelivät hänen katsettaan.
”Ostitko Ethyonin henkilöpaperit?” Shenie kysyi, ”kun lähdit lipettiin Barcelonasta?”
”En”, Ehtyon sanoi hiljaa, laskien katseensa rantahiekkaan, ”en ostanut tätä uutta identiteettiä. Se enemmänkin… tuli luokseni.”
”Kenen ruumis on haudassasi? Ethyonin? Sen alkuperäisen?” Jin kysyi ja Ehtyon nyökytteli surkeana, kykenemättä valehtelemaan. Hänellä ei ollut enää yhtäkään ässää hihassaan.
”Niin monta kysymystä ja niin vähän aikaa…” Shenie sanoi astuen Ethyonin eteen. Kaksikko katsoi toisiaan silmiin sanomatta sanaakaan. Lopulta Ethyonin ruumis näytti kokevan valtaisan sähköshokin ja tämä peruutti kauas Sheniestä kummallakin kädellään päätään pidellen.
”Älä!” tämä ulvahti ja katsoi Shenietä vauhko katse silmissään. Shenie näytti myös hämmästyneeltä, ensi kertaa koko episodin aikana. Hän otti askeleen taaksepäin ja katsoi Ethyonia tarkasti, kuin etsien tästä jotain, mitä ei ollut ennen nähnyt.
”Miten sinä tuon teit?” Shenie kysyi naisen tapaan, joka oli juuri löytänyt Coco Chanelin itsensä laatiman julkaisemattoman malliston kaavat, kuten Jin myöhemmin kuvasi Doulle Shenien äänen väriä.
Ethyon ei katsonut Shenietä, piteli vain päätään ja tämän hartiat tärisivät hervottomina.
”Sanokaa, että tämä on paha uni”, Ethyon sanoi lopulta suunnaten sanansa kaikille kolmelle. Ethyon yritti nyt pitää jo päänsä pystyssä, mutta Doun ilkeä katse sai tämän jälleen painumaan.
”Minä haluaisin, että sinun olemassaolosi olisi pelkkä paha uni”, Jin sanoi vihaisena, ”minä haluaisin niin tappaa sinut, tiedätkö?”
Ethyonin kasvot hyvä että näkyivät pimeydessä, mutta Dou näki niiden ilmeen ja tunnisti sen tämän kaikkein kovimmaksi. Doulla ei kuitenkaan ollut aikomustakaan antaa Ethyonille mahdollisuutta kovettaa itseään tilanteen ulkopuolelle, kuten tämä aina oli tehnyt. Dou nappasi Ethyonia kauluksesta kiinni harpattuaan muutamalla askeleella tämän eteen. Ethyon yritti vääntää väkipakolla Doun sormet irti kauluksestaan, mutta hän olisi yhtä hyvin voinut yrittää murskata kiveä höyhenellä. Dou antoi kuristusotteensa voimistua, niin että väänsi Ethyonin pois tasapainosta jälleen kerran. Lopulta Ethyon lähestulkoon roikkui Doun otteessa, haukkoen henkeä.
”Wang, Ethyon, kuka sinä ikinä lienetkään, katso silmiin miestä jonka sinä tuhosit. Minä vihaan sinua. En ole eläessäni vihannut ketään niin paljon kuin sinua. Minä haluaisin katsoa, kuinka Jin tappaa sinut ja rukoilisin häntä tekemään sen mahdollisimman hitaasti. Minä vihaan sinua enemmän kuin isääni, Wang. Kaikki mitä sinä sanoit, kaikki mitä sinä teit… ja nyt vielä tämä. Sinä olet psykopaatti, olet sairas koinsyömä paskiainen”, Dou sanoi raivoissaan. Hän oli suunnitellut tätä hetkeä niin kauan. Hänellä oli niin paljon sanottavaa, mutta niin vähän aikaa. Tämän viimeisimmän hän huomasi siitä, että Ethyon alkoi jo paniikinomaisesti takomaan Doun käsivartta. Jokaisen lauseen aikana käden liike oli heikentynyt vähän ja nyt miehen suusta irtosi kurlaava ääni, joka muuttui pieneksi vinkunaksi.
”Dou. Sinä tapat hänet itse jos et päästä irti”, Shenie sanoi täysin rauhallisella äänellä. Tämä vaikutti olevan ainoa, joka oli saanut hetken horjunnasta huolimatta pidettyä päänsä kylmänä koko tämän oudon tapahtumaketjun aikana. Kuin salama olisi iskenyt, Dou päästi otteensa irti Ethyonin kauluksesta, antaakseen tämän vetää henkeä. Niin mies tekikin, vaikkakin samalla lyyhistyi eteenpäin suoraan Doun käsivarsille. Tämän jalat pettivät alta, ties monettako kertaa tämän vuorokauden aikana. Dou piteli vastentahtoisesti Ethyonia pystyssä kun tämä yski ja haukkoi henkeään.
Meni monta minuuttia, ennen kuin Ethyon sai itsensä koottua jotenkuten ja suoristauduttua Doun käsivarsilta jälleen omille tolpilleen. Hänen seisontansa vaikutti yhä erittäin huteralta, eikä ihmekään. Tämän ruumis oli ottanut enemmän iskuja vastaan viimeisen puolen tunnin sisällä kuin aikoihin.
”Toivoisin…” Ethyon sai viimeinkin suustaan ulos ensimmäisen kunnon sanan, mitä seurasi useampi, joskin hitaassa tahdissa:
”Toivoisin että saatamme puhua tästä kuin sivistyneet ihmiset konsanaan.”
”Mitä tuo nyt on tarkoittavinaan?” Dou äyskäytti kädet puuskassa.
”Tarkoitan sitä, ettei kukaan teistä yritä kuristaa minua, potkia minua, raadella minua, kaivaa aivojani ulos lusikalla tai muulla tavalla yritä saada minua päiviltäni. Muuten vastaukset kysymyksiinne menevät mukanani”, Ethyon sanoi. Dou olisi voinut vannoa, että nuo vihreät kavaliksi koetut silmät vilkaisivat tuolla hetkellä Shenien suuntaan. Dou ei irrottanut katsettaan Ethyonista, joten ei nähnyt Shenien reaktiota, katsoi vain pilkallisesti Ethyonia edessään.
”Vastaus kaikista suurimpaan kysymykseen on jo saanut vastauksensa”, Dou sanoi, ”sinä olet siinä edessäni – edessämme – ja täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Tiesitkö sinä, ettei sellaista pitäisi tapahtua sen jälkeen enää kun jossain seisoo hautakivi, jossa lukee nimesi?”
”Wang-Ro Tein kuoli 28.6.2007, Dou”, Ethyon sanoi vakaalla, harkitsevalla äänellä, ”ja jos ymmärrät mitä tarkoitan, toivon että hän pysyy kuolleena.”
”Mitä tuo nyt on tarkoittavinaan?” Dou sanoi ärtyneenä, astuen jälleen uhmakkaasti askeleen eteenpäin, jolloin Ethyon nosti kummankin kätensä ylös, kämmenet Douta kohti. Dou näki ensi kertaa Ethyonin olemuksessa jotain sellaista, mitä ei koskaan ollut näkynyt Wangissa: nöyryyttä.
Muistot palasivat ja polttivat Douta raivollaan. Kaikki ne vihaisina sanotut sanat, jotka olivat seuranneet Douta kaikki vuodet huoneesta toiseen, päivästä seuraavaan. Wangin ääni, vuorotellen pilkallisena, vihaisena ja halveksivana, oli kaikkien niiden sanojen takana, jotka olivat murskanneet Doun täydellisesti.
"En lopeta, minulla ei ole enää muuta päämäärää, enkä tarvitse mitään muuta kuin sen, mitä olen nyt hakemassa. Ja se tarkoittaa suomeksi käännettynä, etten enää halua sinun sekaantuvan mihinkään. Käyt hermoilleni, sinä ja pyhyytesi."
"En kestä enää naamaasi. Älä enää koskaan puutu asioihini, älä koskaan lausu nimeäni. Unohda että koskaan tunsit minut, sillä niin minäkin aion tehdä sinun suhteesi."
"Mene... vain... pois..."
"Älä koske!"
"Oli jo aikakin."
"... aika on kulunut loppuun."
Koskaan ei kuitenkaan missään mitä Ethyon oli sanonut tai ollut sitä samaa sävyä kuin nyt. Oliko todellakin tämä Ethyon niin erilainen kuin Wang? Dou horjui vihassaan ensikertaa. Mitä jos Wang olikin kuollut? Dou halusi nähdä Wangin kärsivän. Mutta ansaitsisiko Ethyon Wangin kohtaloa?
Ethyon ei ole kuten minä. Dou, Ethyon ja Wang eivät ole kaksi eri henkilöä kuten minä ja sinä. Hän on sama mies vieläkin, Dorian muistutti kylmästi. Jos mahdollista, Dorian oli vielä halveksivampi kuin Dou.
”Dou… Tiedän ettet sinä halua kuulla, enkä taida ansaitakaan oikeutta yrittää selittää”, Ethyon sanoi väsyneellä äänellä, ”mutta minä haluaisin yrittää.”
”Minäkin haluaisin tietää, mitä oikeasti tapahtui sinä yönä, kun sinä virallisesti kuolit. Sinulla ei ikinä ole ollut puhtaat jauhot pussissa, mutta mies, joka piiloutuu kuten sinä olet piiloutunut on paha ja tehnyt paljon pahaa. Etkö olekin?” Jin kysyi. Ethyon veti syvään henkeä ja sanoi:
”Jos voisin muuttaa mennyttä…”
”Vaan et pysty.”
”En pystykään. Rukoilen teitä kuitenkin, älkää kertoko Chantelille mitään. Hänen takiaan. Ja Freyn. Itsestäni en välitä, mutta ne kaksi eivät ansaitse kärsiä”, Ethyon sanoi surkeana, ”rukoilen vaikka polvillani. Mutta älkää antako perheeni kärsiä.”
”Jos sinä tietäisit…” Jin sanoi inhoten. Jin katsoi Ethyonia kuin torakkaa, joka oli ilmestynyt Jinin aamiaiselle rukoilemaan palaa leivästä. Shenie tarttui Jiniä olkapäähän, vetäen tätä kohti rantabulevardia.
”Tule.”
”Shenie, mitä sinä…”
”Doun ja Ethyonin on saatava olla hetki yksin.”
Jin antoi vastentahtoisesti periksi ja seurasi Shenietä katsomatta taakseen. Dou ja Ethyon olivat nyt kahdestaan rannalla. Tuuli kävi mereltä kovana ja viileänä. Kaupunki horjui heidän silmäkulmassaan ja taivaalla olisi saattanut näkyä tähtiä, ellei kaupungin valot olisi syöneet niitä kaikkia. Dou katsoi Ethyonia, joka ei liikahtanutkaan.
”Ethyon… Wang… En ole vielä valmis kuulemaan mitä silloin tapahtui, kuka kuoli ja miten”, Dou sanoi viimein, hieroen ohimoitaan, ”mutta haluan tietää miksi.”
”Miksikö?” Ethyon toisti kolkkona kaikuna.
”Niin, Wang. Miksi?”
”Koska…”, Ethyon näytti kaivelevan muistojaan ja palaavan siihen päivään, ”koska… Ajattelin voivani pelastaa sinut niin. Voisin vapauttaa sinut, Jinin ja Shenien.”
”Ei Wang, ei se ollut sen takia.”
”Oli.”
”Eikä ollut, älä leiki typerää. Äläkä luule, että minä olisin enää niin typerä, että uskoisin sinun valheesi taas kerran. Minä en tee samaa virhettä enää.”
”Minä en-”
”Kyllä sinä valehtelet. Itsellesi vai minulle? Nyt on aika päättää ainakin se”, Dou sanoi, kuullen jo äänensä värisevän. Vihan tuoma adrenaliini alkoi haihtua hänen ruumiistaan ja hänen itsevarmuutensa horjui. Hän ei enää halunnutkaan olla Ethyonin edessä, vaikka oli kuvitellut kaikki nämä vuodet, että tämä oli juuri sitä mitä hän halusi. Selitys. Nyt se pelotti Douta enemmän kuin mikään muu.
”Minä kuvittelin, että pelastin sinut, Jinin ja Shenien. Ajattelin, että olisin jonkinlainen marttyyri, jos kuolisin puolestanne”, Ethyon puhui.
”Et sinä pelastanut meitä. Sinä pelastit itsesi. Sano se, Wang. Myönnä totuus.”
Ethyon oli hiljaa, katsoi jonnekin meren taakse syvälle muistoihinsa. Dou ei sanonut sanaakaan, oli vain hiljaa. Dou itse asiassa huomasi arvostavansa sitä, että Ethyon joutui miettimään vastaustaan. Lopulta tämä kääntyi Doun puoleen. Varjot peittivät tämän kasvot ja miehen ääni oli väritön kun hän sanoi:
”Minä pelastin itseni.”
”Sinä todellakin olet Ethyon”, Dou sanoi ärtyneenä, kääntyen pois. Puhelin piippaus pelasti Doun, tämä kaivoi sen taskustaan tärisevin käsin ja näki soittajan olevan Nicky. Dou kääntyi huvittuneena Ethyonin puoleen.
”Nicky. Sinä et edes tiedä, kuka hän on, mutta hän varmaan kaipaa minua. Hän on parempi mies kuin sinä, tiedätkö?”
”Minäkin…”, Ethyon aloitti, mutta vaikeni kesken lauseen hetkeksi, mutta jatkoikin sitä kysymyksellä: ”Nicholas Eldin?”
”Mitä?” Dou kysyi katsoen tätä ihmeissään, yhä soiva puhelin kädessään.
”Hän on Chantelin ystävä. He työskentelevät samassa paikassa. Minäkin tunnen hänet.”
”Surkeaa”, Dou sanoi ja vastasi puhelimeen kireällä äänellä.
”Nicky? Hei, anteeksi, törmäsin vanhaan tuttuun ja meillä oli hieman selviteltävää väleissämme.”
”3072 Bird Avenue, Coconut Grove”, Ethyon sanoi hiljaa astuessaan Doun ohi, ”huomenna ja sunnuntaina olemme kotona. Tulkaa silloin.”
Dou jäi katsomaan Ethyon perään tämän kävellessä kohti rantaa. Dou seurasi tämän askelia eikä oikein tiennyt, mitä tehdä. Nicky pälpätti juuri hänen korvaansa miten kovasti hän kaipasikaan Douta. Dou ei saanut sanaa suustaan, vaan katsoi vain Ethyonin perään, joka etääntyi ja etääntyi kohti rantabulevardia, jonka neonvalot saivat tämän hahmon muuttuman epäselväksi. Deja vú, Dou tajusi äkkiä. Tämä oli hänen painajaisensa, jonka Dou oli nähnyt kaksi viikkoa ennen kuin oli lähtenyt Miamiin. Mitä kauemmas hän nyt kulkee, sitä pienemmällä todennäköisyydellä tulen ikinä tietämään koko totuutta.
Älä! Dorian ulvahti, mutta Dou oli jo tehnyt päätöksensä.
”Hei Nicky, sopiiko että soitan sinulle huomenna? Minun täytyy hoitaa yksi juttu mahdollisimman pian”, Dou sanoi ja hyvä että antoi Nickylle aikaa sanoa hyvästit ennen iski jo punaista luuria.
”Ethyon!” Dou huusi ääni kevyesti särkyen, muttei mies pysähtynyt, vaan jatkoi kulkuaan hiekan poikki kohti rantakatua pää kumarassa.
”Ei pahus”, Dou manasi itsekseen ja huusi nyt lujempaa: ”Ethyon!”
Ethyon ei näyttänyt vieläkään näyttänyt kuulevan, tai haluavan kuulla, vaan jatkoi itsepintaisesti kävelyään. Dou tunsi kiukkunsa kuohahtavan jo ties kuinka monennen kerran tämän illan aikana ja huitaisi kädellään kohti taivasta, vääntäen sormensa samalla vastaamaan haluamaansa efektiä.
Jälleen kerran jo Ethyonille tutuksi käyneet rantakasvirihmastot syöksähtivät eteen kohinan saattelemina hiekasta, takertuen tämän vasemman nilkan ympärille. Ethyon ehti päästää epämääräisen älähdyksen ja karjaisun väliltä olevan äänen ennen kun kaatui naama edellä hiekkaan. Dou hymyili itsekseen ja hölkkäsi kevyesti miehen luokse, joka syljeskeli juuri suustaan hiekkaa ja hieroi silmiään.
”En voi väittää, ettenkö ansaitsisi tällaista kohtelua, mutta kuinka monta kertaa aiot toistaa tämän toimenpiteen?” Ethyon kysyi viitaten varteensa, joka oli jälleen horisontaalisessa asennossa Doun jalkojen juuressa. Hieno kauluspaita oli repeytynyt kauluksesta, oli meren suolasta märkä ja hiekasta likainen, eikä viimeisin kaatuminen ollut parantanut tilannetta yhtään.
”Niin monta kertaa kuin on näen tarpeelliseksi”, Dou sanoi huomaten hymyilevänsä. Tästä seurasi pieni epämiellyttävä hiljainen hetki, jolloin kumpikin, sekä Ethyon että Dou tajusivat, että viimeiset kaksi kommenttia olivat itse asiassa muistuttaneet pelottavan paljon heidän keskinäistä rupatteluaan aikaa ennen Jumalten Rantaa. Hiljaisuuden aikana Ethyon punnersi itsensä ylös ja viittasi jalkaansa, vaatien näin Douta irrottamaan rihmansa nilkastaan.
”Nyt kun olen jälleen jaloillani… miksi sinä pysäytit minut? Et kai yritä tappaa minua jälleen?” Ethyon kysyi varuillaan. Dou pudisteli päätään ja veti syvään henkeä, nyt tai ei koskaan.
”Haluan kuulla nyt, mitä tapahtui sinä iltana. Nyt heti.”
”Sinä iltana, kun hotelli romahti?”
”Juuri se.”
Ethyon näytti haluavan paeta enemmän kuin vähään aikaan. Tämän katse kääntyi kaipaavasti kohti rantabulevardia ja tämän kasvoille kohosi vaivaantunut ilme. Ilmeisesti mies oli pistänyt tuon päivän niin kauas menneisyyteensä kuin oli vain mahdollista, eikä ollut vaivautunut avaamaan mielensä aarrearkkua tuon päivän muistamista varten vuosiin.
”Minun on tiedettävä, Ethyon”, Dou sanoi painokkaasti, tarttuen Ethyonin käsivarteen. Tämä ele näytti johdattavan sähköiskun Ethyonin ruumiin läpi.
”Minun on tiedettävä, Wang.”
Hiljaisuus venyi vielä hetken, ennen kuin Ethyon pudisteli päätään ja istui alas niille sijoilleen rantahiekalle, ristien jalkansa alleen. Dou istui tämän viereen, hyvän matkan päähän, ilmaisten näin Ethyonille, ettei tämä ollut vielä antanut anteeksi.
”Sinä et halua kuulla”, Ethyon sanoi lopulta, ”sinä iltana minä tein asioita, jotka ovat niin kauheita, että sinä tulet vihaamaan minua vielä enemmän kun kerron ne sinulle.”
”Älä päätä enää puolestani mitä minä haluan kuulla ja mitä minä en halua kuulla. Olet jo tehnyt tuhosi, nyt millään muulla ei ole merkitystä paitsi totuudella. Ilman sitä en lähde tältä rannalta.”
”Mitä jos kieltäydyn kertomasta?” Ethyon kysyi kireällä äänellä.
”Sitten menen poliisin puheille. Heitä varmasti kiinnostaa tarinasi yhtä paljon kuin minua.”
Ethyon kääntyi kauhistuneena Doun puoleen kuin kobran pureman saaneena.
”Et sinä voisi tehdä sitä!” Ethyon sihahti hampaidensa välistä silmät suurina. Koko miehen olemus oli muuttunut yhdeksi lähes kaksimetriseksi hälytykseksi. Dou ei tuntenut edes huonon omantunnon viiltoa rinnassaan nähdessään sanojensa aiheuttaman reaktion hedelmät.
”Kokeile”, Dou sanoi haastavasti, varoen päästämästä ääneensä pienintäkään värinää tai epävarmuutta. Kyseessä oli tahtojen taisto. Dou tunsi jälleen kerran vihan nousevan aaltona sisällään, Ethyonin julkeus oli raivostuttavaa. Miten tämä kuvitteli, että kaiken tämän jälkeen hänellä olisi yhtään neuvotteluvaraa? Ethyon taas näytti käyvän läpi mielessään kaikkia mahdollisia juonia, miten luikerrella ulos tästä tilanteesta. Näytti kuitenkin siltä, ettei loppujen lopuksi miehen päähän tullut yhtäkään toteutuskelpoista.
”Hyvä on”, Ethyon sanoi viimein, aivan kuin olisi lukenut Doun ajatukset, ”olkoon tämä synninpäästö.”
”Anna kun minä aloitan. Sinä olit Shin kanssa huoneessa?” Dou kysyi, jolloin Ethyon nyökytteli vastentahtoisesti. Oli selvää, ettei hän kannattanut laisinkaan Doun uteliaisuutta. Mutta miehen oli tehtävä, mitä oli tehtävä.
”Kyllä.”
”Ja sinä tapoit hänet”, Dou sanoi, saaden jälleen kerran nyökyttelyä vastaukseksi. Tämän verran Dou oli arvannut jo kuusi vuotta sitten, nähdessään Shin ruumiin punaisen huoneen lattialla. Shin oli täytynyt kuolla, Dou ajatteli, Ethyon ei ollut tehnyt mitään väärää.
”Mitä sinä sitten teit?”
”Minä lähdin hotellista ja soitin eräälle tutulleni. Hän oli minulle velkaa. Pyysin häntä hakemaan minut puistosta, jonka nimeä enää muista. Läheltä hotellia.”
”Me pelastimme sillä välin ihmishenkiä ja sinä soittelit puheluita. Ihanaa.”
”Älä ole sarkastinen. Haluatko että kerron vai en? Tämä ei ole minulle mitenkään miellyttävää.”
”En toivonutkaan sen olevan.”
”Jaa-ha. Jos sallit minun kuitenkin jatkaa? Hyvä. Sovimme että hänen velkansa ovat anteeksi annettuja, jos hän auttaa minua katoamaan. Hän suostui. Sen jälkeen meidän piti etsiä oikea uhri…” Ethyon puhui urheasti, mutta viimeisen lauseen loppua myöten hänen äänensä katosi. Dou katsoi tätä silmä kovana, vaatien tätä sen jälkeen käden heilautuksella jatkamaan. Ethyon näytti joutuvan keräämään kaikki voimansa, jotta saattoi jatkaa kertomustaan. Hänen äänensä oli hiljainen, lähes kuiskaus, kun sen yön tapahtumat palasivat heidän luokseen.
”Löysimme oikeanlaisen. Niinpä kolkkasimme hänet ja ajoimme hänet pois. Minä uhrin autolla, apurini omallaan. Sitten… apurini kävi ostamassa viinaa ja me pakotimme sen pojan juomaan sen kaiken. Hän ei voinut vastustella. Pian hän jo oikeastaan sammuikin. Sen jälkeen menin ryöstämään auton.”
”Sen hienon vanhan auton, josta ”ruumiisi” löytyi vai? Muistan nähneeni videokuvaa siitä. Kävelit varsin moneen valvontakameraan. Myös huoltoasemalla, jonne seuraavaksi suuntasit.”
”Se oli tarkoitus. Me ajoimme auton rautatielle, siihen radanylitykseen. Me laitoimme vaihteen kolmoselle, työnsimme auton alas mäkeä niin, että se osui junaan. Se meni ihan liian hyvin. Samoin tulipalo… se syttyi heti. En voinut uskoa tuuriani.”
”Ja se poika, jonka juotitte humalaan…?”
”Oli sisällä siinä autossa.”
”Oliko hän elossa kun…”
”…Oli.”
”Hyi helvetti”, Dou sanoi, kohottaen kätensä suulleen, katsoen järkyttyneenä Ethyonia, joka ei katsonut häntä silmiin. Dou oli ajatellut, että jotain kauheaa oli tapahtunut. Muttei hänelle ollut tullut mieleenkään, että Ethyon olisi polttanut elävältä jonkun viattoman pojan vain päästäkseen pakoon Douta ja virkavaltaa. Dou tunsi olonsa pahoinvoivaksi, hän halusi oksentaa. Hiljaisuus laskeutui heidän välilleen kun Dou sulatteli kuulemaansa.
”Jatka”, Dou komensi lopulta, suoristaen selkäänsä. Ethyon vilkaisi tätä huolestuneena ja kohotti kätensä taputtaakseen Douta olalle.
”Oletko aivan varma, että haluat minun –”
”Älä koske minuun”, Dou sanoi kylmällä äänellä voimistaen vahingossa sanojaan vetämällä itsensä pois Ethyonin käden alta. Loukkaantuneena Ethyon veti kätensä takaisin. Dou tajusi käyttäneensä täsmälleen samoja sanoja, jotka Ethyon oli sanonut hänelle juuri sen jälkeen, kun Dou oli parantanut hänet. Mutta Ethyon ansaitsi nuo sanat, mies oli mieleltään sairas.
”Jatka. Minä haluan kuulla”, Dou komensi ja vastentahtoisesti Ethyon jatkoikin:
”Poika kuoli. Olin jättänyt paikalle todisteita. Minusta ei ollut hammastietoja, tiesin sen. Olin pitänyt siitä huolen jo nuorena, tiedätkö? Kaiken varalta. Kite oli siivouttanut Jumalten Rannan täydellisesti. Sieltä ei tulisi dna:ni. Sitä ei ollut missään, ei edes poliisilla. Niin kukaan ei voinut varmistua siitä, kuka palanut ruumis oli.”
”Alkuperäinen Ethyon Da Costa.”
”Kyllä. Lähetin viestin hänen vanhemmilleen, sanoin etten enää palaisi. Että heidän oli turha etsiä minua. Tämän jälkeen leikkasin ja värjäsin hiukseni eräässä baarissa, jossa kävin ennen piikittämässä ja hakemassa heroiinia”, Ethyon sanoi. Nyt oli Doun vuoro värähtää. Hänen mielensä oli poistanut muistot siitä, miten pahasti huumekoukussa Ethyon, tai noihin aikoihin Wang, oli ollut. Nyt tämä puhui asiasta kuin menneen talven lumista. Dou kuitenkin muisti. Huumeet olivat aina vieneet häneltä hänen rakkaimpansa, joten miten hän saattoi unohtaa niiden merkityksen tämänkin kriisin syntymiseen?
”Tapasin apurini. Hiljensin hänet ja jatkoin matkaani lentokentälle –”
”Miten sinä oikein hiljensit hänet?” Dou kysyi, jolloin Ethyon katsoi tätä pitkään silmiin täysin ilmeettömänä. Dou käänsi päänsä pois ja oli jälleen kerran oksentaa. Kuinka monta ihmistä Ethyon oli tuona yönä saattanut kylmäksi? Douta karmaisi, hän ei enää todellakaan tiennyt, oliko hän oikeasti koskaan edes tuntenut miestä nimeltään Wang Tein? Yhä kauheampia asioita näytti paljastuvan tämän luonteesta. Oliko ollut todellakaan viisasta tavata tätä uudestaan? Mitä jos Dorian olikin oikeassa?
Mutta Doun oli silti tiedettävä totuus.
”Sitten sinä vain ostit lentoliput tänne?” Dou kysyi mahdollisimman urhealla äänellä.
”Kyllä. Mutta lensin Meksikoon pian sen jälkeen ja olin siellä pari kolme kuukautta. Tapasin siellä myös Chantelin. Rakastuimme heti. Ei kestänyt kauaakaan, kun hän oli raskaana ja me päätimme ottaa riskin”, Ethyon sanoi hiekalle jalkojensa alla.
”Menitte naimisiin?”
”Menimme. Puerto Ricossa. Sen jälkeen sain USA:n kansalaisuuden. Olen kaikki nämä vuodet viettänyt siihen, että minut on mahdoton tavoittaa Euroopasta käsin. Minua on mahdoton jäljittää. Siksi minä kysynkin nyt sinulta, miten löysit minut?”
”Sinä… sanoit nimeni viisi viikkoa sitten.”
”Niin yksinkertaista?” Ethyon sanoi ja nauroi, ensikertaa koko heidän kohtaamisensa aikana. Doun niskakarvat nousivat pystyyn tämän kuullessa tuon kolkon naurun, joka oli hänen muistoistaan liiankin tuttu.
”Niin…” Dou sanoi ja kirosi mielessään. Ethyon oli murskannut hänen itsevarmuutensa yhdellä naurulla. Käsittämätöntä!
”Nyt kun mainitset asiasta niin kyllä, sanoin nimesi. Tomille, muistaakseni.”
”Miksi?”
”En muista.”
Dou tunsi olonsa loukatuksi, muttei sanonut mitään. Se hetki oli merkannut hänelle aivan käsittämättömän paljon, eikä se näyttänyt merkinneen Ethyonille yhtikäs mitään. Ethyonille Dou oli kuin puoli tuntematon pikkuserkku, joka mainittiin keskusteluissa, jonka nimeä ei kenenkään oleteta muistavan. Doun puhelin piippasi juuri sopivasti katkaisemaan epämiellyttävän hiljaisuuden. Viesti Nickyltä. Ethyon vilkaisi Doun olan yli tekstiviestiä ja naurahti nähdessään viestin lähettäjän.
”Nicky, Dou, todellako?”
”Ethyon, minä deittaan ketä haluan. Sinä olit kuollut kuusi vuotta. On ihme, etten ilmoita sinua kolmesta murhasta poliisille. Sinulla ei todellakaan ole oikeutta arvostella sitä, kenet minä tapaan ja kenet en”, Dou muistutti Ethyonia, joka puolustautui heti:
”En minä sitä. Ajattelin vain sanoa, että olet valinnut hyvin. Hän on hyvä mies.”
Dou jäi katsomaan Ethyonia pitkään, etsien tästä valhetta, edes pientä sellaista. Mitään ei kuitenkaan löytynyt, vaan tämä näytti tarkoittavan sanojaan.
”Sinä et valehtele.”
”Yllättynyt?” Ethyon kysyi kuivalla äänellä. Dou kohdisti katseensa käsiinsä, jotka olivat puristautuneet hänen rintaa vasten vedettyjen polviensa ympärille. Hän olisi kuin ei huomaisikaan sitä tummaa pilveä, joka oli juuri noussut hänen alitajunnastaan. Ensimmäinen merkki siitä, että hän voi pahoin vavisutti hänen ruumistaan.
”En tiedä, onko fiksua, että minä olen taas lähelläsi.”
”Dou, tuo on viisain asia, jonka olet sanonut aikoihin. Ja tarkoitan, todellakin aikoihin”, Ethyon sanoi nousten seisomaan. Dou seurasi tämän esimerkkiä täysin turtana.
”Mutta jos päätät jäädä Miamiin…”, Ethyon aloitti, epäröi hetken ja jatkoi sitten lausettaan: ”Olisin erittäin iloinen, jos tapaisit poikani.”
Dou ei ollut tajunnut aluksi, että Ethyonilla oli lapsi. Ethyon lähti pois, käveli hitaasti sanomatta hyvästejä. Dou jäi katsomaan kaupunkia, jonka varjoon Ethyon käveli. Dou näki tuon painajaismaisen näyn jälleen kerran edessään, sen miten se sulautui taivaaseen oranssinpunertavana usvana joka söi tähdet. Doun jalat pettivät alta, ne eivät enää kantaneet. Hän oli jälleen kerran täällä.
Äänet katosivat hänen korvistaan, kaupunki etääntyi hänen luotaan kun huonon olon sairas aalto löi yli hänen ruumiinsa. Lihakset tuntuivat menettävän kaiken pitonsa, hän ei jaksanut pitää niitä kurissa, vaan kuin puolikypsät spagetit konsanaan hänen jalkansa pettivät ruumiin painon alla. Hiekka tuntui kovalta, kun Doun kasvot iskeytyivät sitä vasten. Liian heikkona nousemaan, liian haluttomana edes hengittämään hän vain makasi siinä, lihakset krampaten ja kyyneleet poskillaan. Muttei Dou tuntenut mitään, eikä aistinut mitään. Kaikki oli hiljaista.
Kun vain olet valmis, pehmeä ääni kuului hänen päänsä sisältä, jostain syvempää. Se oli lempeä, se tuntui hyväilevän häntä.
”En halua…” Dou yritti sanoa ääneen, mutta hänen sanansa tulivat ulos pelkkänä uikutuksena, ”en halua…”
Dou, voit mennä nukkumaan. Voit mennä pois, ääni sanoi, nyt vähän lähempää, jostain aivan tajunnan rajapinnan tuolta puolen, minä suojelen sinua. Minä vien sinut kotiin.
”En halua…” Dou yritti vielä kerran, mutta ääni sai hänen lauseensa loppumaan puhuen hänen suullaan:
”Dou, sinun pitää levätä. Olet väsynyt.”
”En… ei saa… mennä…”
”Sinä olet väsynyt, rakas Douni. Kun olet valmis, tiedät mitä tehdä. Minä laulan sinut uneen, haluatko niin?”
”En halua… ei saa…”
”Nuku rakas. Sinä olet väsynyt, mielesi on väsynyt. Minä laulan, kuuletko, ääneni on jo vahva: Iltaisin, kun pilvet mailleen vaipuu, aurinkokin laskee puiden taa. Kukkastenkin varret uneen taipuu, hiljainen ja kaunis on taas maa…”
Dou vajosi hitaasti alaspäin, niin hitaasti, ettei se tuntunut todelliselta. Kädet työnsivät häntä yhä syvemmälle maahan, joka oli hänen hautansa ja lepopaikkansa hänen oman mielensä onkaloissa. Ainoa paikka, jossa hän sai olla rauhassa edes hetken.
En halua tämän päätyvän kuten viimeksi.
Dou oli poissa.

[snippy]

”Onko tämä viisasta?” Shenie kysyi puhelimeen. Hän käveli juuri hermostuneena edes takaisin pienen kylpyhuoneensa kellertävää kaakelilattiaa jo kahdettatoista minuuttia. Ensimmäiset viisi hän oli kävellyt edes takaisin, miettien uskaltaisiko nostaa puhelinta käteensä vai ei. Seuraavat kaksi hän oli miettinyt, uskaltaisiko hän näppäillä numeron, johon aikoi juuri soittaa. Seuraavat viisi minuuttia hän oli miettinyt, uskaltaisiko painaa vihreätä luuria. Kun hän viimein oli uskaltanut, ei hän ollut ehtinyt odottaa edes kahta täyttä tuuttausta, ennen kuin toisesta päästä toiselta puolelta maailmaa jo vastattiin.
Nyt Shenie tunsi tehneensä virheen.
”Sinä et saa palkkiotasi siitä, että mietit mikä on viisasta, Sheng-Hui”, ratiseva ääni vastasi hänen kysymykseensä pitkän paussin jälkeen.
”Älä sano -!” Shenie aloitti korottaen ääntään, mutta pakotti itsensä vaikenemaan muistaessaan Jinin nukkuvan viereisessä huoneessa. Muutaman pitkän hengenvedon jälkeen Shenie viimeinkin kykeni jatkamaan matalalla, joskin kireällä äänellä:
”Minulla on tehtävä. Minun on valittava, mikä on viisain keino saada se tehtyä. Minusta tämä ei ole paras mahdollinen menettelytapa.”
”Sheng-Hui.”
Langalla koitti jälleen kerran pitkä hiljaisuus, kumpikaan ei sanonut mitään. Nainen oli harpponut niin pitkään, ettei edes huomannut enää liikkuvansa. Shenie katsoi vessan pieneen peiliin harhautuessaan sen eteen, nähden sivusilmällä hermostuneen, hikoilevan naisen, jolla oli tummat silmänaluset. Näytti siltä, ettei nainen peilissä ollut nukkunut pitkään aikaan, eikä aikonutkaan nukkua vielä moneen tuntiin.
”Täytyy olla olemassa parempi suunnitelma”, Shenie sanoi viimein kireällä äänellä, pyrkien kuiskaamaan, ”he eivät ole vielä tarpeeksi vahvoja.”
”Et sinäkään ollut.”
”En niin, sinä itsekäs paskiainen. Mutta minä olin erilainen.”
”Etkä ollut. Te kaikki olette samanlaisia. Pysy suunnitelmassa. Vaihda puhelinta. Tätä voidaan jo kuunnella”, ratiseva ääni sanoi rauhallisesti Shenien korvaan.
”Minulla on ollut tämä puhelin viikon!” Shenie tiuskaisi, peittäen nopeasti kädellään suunsa huomatessaan jälleen puhuvansa liian lujaa.
”Siitä huolimatta. Rauhoitu. Sinulla on vielä tehtävää. Oletteko löytäneet jo Samanthan?”
”Emme”, Shenie sanoi vilkaisten uudestaan peiliin. Hirvittävä näky tuijotti häntä takaisin sieltä.
”Sinun pitäisin kiirettä. Saa Miranda ja Charlotte tekemään jotain asian eteen.”
”Heitä ei tarvitse sotkea tähän”, Shenie ärähti puhelimeen puristaen sitä kuin olisi halunnut murskata Nokiansa.
”Heidät tarvitsee. Ellet sinä lopeta näitä puheluita ja ala tekemään enemmän töitä.”
Shenie oli hetken aikaa hiljaa, yrittäen koota erilleen luisuneita ajatuksiaan. Hänen täytyisi nyt pysyä koossa ja kyetä ajattelemaan järkevästi. Hänen vain täytyi.
”Ymmärrän”, Shenie sanoi viimeinkin niin rauhallisesti kuin vain kykeni, ”mutta minulla on sinulle jotain kerrottavaa.”
”Odotan.”
”Luuletko, että soitan sinulle huvikseni? Näin kaksi gorillaasi.”
”Tiedät, että he seuraavat sinua.”
”Käske heidän lopettaa.”
”Miksi?”
”Koska heitä seurataan.”
”Mistä tiedät?”
”He kutsuvat minua vain huvikseen tytöksi, joka änkee nenänsä muiden asioihin”, Shenie sanoi viittaavansa mahdollisimman hienotunteisesti omiin telepaattisiin taitoihinsa ollen samalla tarpeeksi sarkastinen. Hän ei halunnut, että kukaan, joka saattaisi kuunnella linjaa saisi selville, että hän osasi lukea ihmisten ajatuksia kuin meklari New York Timesia. Fanaattisesti ja yhtäkään riviä väliin jättämättä.
”Sinä olet todellakin nenäkäs”, rätisevä ääni sanoi, kuulostaen rätinästä huolimatta hyväksyvältä, ”laitan viestiä eläintarhaan.”
”Hyvä”, Shenie sanoi. Hän ei voisi riskeerata mitään. Jos se tarkoittaisikin tässä tapauksessa elämää ilman häntä suojelevia kaiken kestäviä gorilloja, joilla oli .338 äänenvaimenninkierteellä varustettua kivääriä johon meni 5 patruunaa vakiovarustuksena urheilukassissaan ja Kimber –merkkiset käsiaseet takin alle piilotettuina kummallakin. Kyllä, Shenie tunsi nuo miehet ja niin kauan kuin hänellä olisi mitään syytä roikottaa kaksikkoa mukanaan pitämässä hänen puolestaan silmää vastaantulijan aikomuksista Shenie pitäisi nämä kaksi mukanaan. Hän tiesi näiden kahden olevan tehokkaampia tappajia tarpeen tullen kuin se kaksikko, jonka kanssa hän nykyisin aikansa vietti. Mutta nyt Shenie ei voinut ottaa riskejä, joten hänen olisi pärjättävä ilman tappajagorilloja. Näistä ei kuitenkaan voinut olla nimittäin koskaan täysin varma, kenen piikkiin he tappoivat. Dou tai Jin eivät ainakaan kääntyisi Shenietä vastaan, Shenie yritti lohduttautua ajatuksella, mikä tuntui tällä hetkellä varsin kolkolta.
”Sheng-Hui…” ääni aloitti uudestaan linjan toisessa päässä.
”Mitä?” Shenie kysyi hermostuneena, vilkaisten ovea. Hän oli puhunut jo nyt pidempään kuin oli suunnitellut.
”Löydä Samantha. Aika loppuu. Laita Miranda koville.”
”Minä pidän kiirettä, lupaan –”
”Sinun aikasi loppuu.”
Shenie oli hetken hiljaa, keräten jälleen kerran voimiaan seuraavaan lauseeseen:
”Minä olen jo käytännössä löytänyt hänet. Kärsivällisyyttä.”
”Olet lähempänä kuin minä olin kuuteen vuoteen, se on totta”, rahiseva ääni, joka kuulosti lähestulkoon pehmeältä vastasi, ”mutta älä anna odotukseni pidentyä enempää. Aika–”
”Minä tiedän, lakkaa hokemasta. Minun pitää nyt mennä”, Shenie sanoi ja lopetti puhelun odottamatta enää vastausta. Meni vielä viisi minuuttia, ennen kuin hän saattoi lopettaa edestakaisin kävelyn vessassa, puhelin tiukasti sormien väliin puristettuna. Hänen hengityksensä oli liian nopeaa ja sydän löi liikaa. Tämä kaikki oli niin väärin, Shenie ajatteli, laskien lopulta puhelimensa lavuaarin reunalle.
Hänen kohottaessaan katseensa Shenie kohtasi peilistä oman katseensa. Se oli väsynyt. Syvän siniset silmät olivat täynnä lyödyn naisen tuimaa päättäväisyyttä, mutta kasvot joihin nuo silmät kuuluivat olivat kuin monta plastiikkakirurgista operaatiota läpikäyneelle naiselle: Kasvot kuuluivat selvästi nuorelle naiselle, mutta niiden läpi kuulsi monen tuskaisen vuoden jättämät arvet ja huoli huomisesta, joka saattaisi olla vanhalle naiselle viimeinen. Hymy ei ollut jättänyt ryppyjä kasvoihin, koska naisella ei ollut syytä hymyillä, ei ole ollut moneen vuoteen. Niin sileät, niin täydelliset. Niin harmaat, niin lohduttomat.
Mutta jossain on virta, joka vie minua eteenpäin, Shenie sanoi koskettaessaan kylmää lasia. Asunto oli hiljainen, Shenie oli niin syvällä omissa ajatuksissaan, ettei hänen tajuntansa vaeltanut, se oli jumissa hänen omassa mielessään. Kaikki oli hiljaa.
Viimein, monen kuluneen minuutin jälkeen Shenie viimeinkin sai kerättyä tarpeeksi paljon voimaa, jotta saattaisi astella keittiöön miettimään seuraavaa liikettään. Hän oli valehdellut naiselle, jonka kanssa oli puhunut puhelimessa. Hän oli jo löytänyt Samanthan, muttei hän halunnut vielä pilata kaikkea. Hän halusi antaa Mirandalle mahdollisuuden kohdata pelkonsa ja muuttua jälleen kerran ihmiseksi. Samantha voisi pelastaa Mirandan, Shenie tiesi, vaikkei ollut varma oliko kriisin osapuolilla itsellään havaintoakaan tästä faktasta. Mutta he huomaisivat vielä, Shenie rukoili kaataessaan kylmää kahvia pannusta mukiinsa. Nimittäin jos eivät huomaisi, tämän maan päällä vaeltaisi ainakin yksi sielu vähemmän vailla mahdollisuuttakaan valoisampaan huomiseen.
”Samantha… tee oikein. He tarvitsevat sinua. Minä tarvitsen sinua. Hän tarvitsee sinua. Hän tappaa itsensä hitaasti ilman sinua”, Shenie huomasi sanovansa kahvipannulle. Shenie istui alas tietokoneen ääreen, jonka näytöllä juoksi käärme näytönsäästäjänä. Hänen oli aika tehdä työtä.

Shenien sormet ryhtyivät takomaan raivokkaasti tietokoneen näppäimiä, eikä tämä kiinnittänyt enää huomiota ympäristöönsä. Jos hän olisi kiinnittänyt, hän olisi huomannut valppaan mielen kanssaan samassa huoneistossa. Jin tuijotti seinää patjansa vierellä ja kuunteli Shenien sormien rytmikästä rummutusta aivan kuin olisi ollut tietokoneen sisällä.
Shenie on todella hermostunut. Muuten hän olisi huomannut minun olevan hereillä, Jin ajatteli kääntyessään selälleen. Miten hän pystyykään olemaan noin huolimaton? Shenie oli aina ennen puhunut kylpyammeessa veden alla, jottei ilma kantaisi hänen ääntään Jinin korviin. Kukaan ei voinut puhua salaa kun tuulen valtiatar oli kahden kilometrin säteellä. Ilma kuljetti hänen luokseen kaiken. Jos Shenieltä ei voinut piilottaa ajatuksia, ei Jiniltä voinut piilottaa ääneen lausuttuja sanoja. Miten typerää Shenieltä unohtaa moinen.
Miksi meistä tuli yhtäkkiä Sinkkuelämää –sarjan hahmoja? Jin kysyi itseltään. Samantha oli varmasti Ethyon, Mirandan täytyi olla Dou ja Charlotten piti olla Jin. Kenen kanssa Shenie oli puhunut? Hän oli kuullut toisenkin naisen, kai se oli nainen, sanat myös, muttei ollut saanut selville, kuka tämä oli ollut. Linja oli rätissyt aivan liikaa… mutta tavassa, jolla tuo tuntematon nainen oli puhunut oli jotain äärimmäisen tuttua. Kuin kaukainen ääni menneisyydestä. Tuo tapa painottaa espanjalaisittain englantilaisia sanoja ja lyhyet lauseet jotka suorastaan tippuivat myrkkynä puhujan suusta, niin tuttua mutta silti aivan mahdottomia asettaa yhteen minkään tiettyjen kasvojen kanssa.
Miksi Shenie halusi salata sen kenen kanssa puhui? Mitä puhelinnainen halusi Ethyonista? Miten nainen oli saanut Shenien niin hermostuneeksi ja kierrettyä niin hyvin pikkusormensa ympärille? Työskentelikö Shenie vastoin tahtoaan tuolle naiselle? Tämä kaikki kuulosti aivan liian tutulta ja jo kertaalleen eletyltä. Jin tunsi samojen kylmien väreiden juoksevan selkärankaansa pitkin, jotka olivat ennen värittäneet hänen muistojaan Jumalten Rannasta.
Jin päätti, ettei nyt katsoisi sivusta, vaan estäisi virheitä tapahtumasta. Hänellä oli paha aavistus tästä kaikesta. Ethyon ei enää ollut sama henkilö kuin Wang oli ollut, kuten Shenie oli vannottanut Jinille heidän palatessaan Shenien asunnolle. Siitä huolimatta Jin ei saanut karistettua tunnetta, ettei se ollut koko totuus. Ei kukaan voinut muuttua täydellisesti, ei edes Ethyonin kaltainen sosiopaattikameleontti. Ja Wang oli aina tuonut mukanaan luonteenomaisesti ongelmia. Jin ei yhtään yllättyisi vaikkei tuollainen piirre olisi ikinä kadonnut miehestä. Doun läheisyys oli aina tuntunut tämän tarinoiden mukaan lisäävän Wangin ongelma-alttiutta. Nyt tuo voimapari oli jälleen kerran yhdessä ja Jin pelkäsi tämän johtavan valtaviin ongelmiin, kuten aina ennenkin. Eivät he sitä tahallaan tehneet, heillä vain oli huono vaikutus toisiinsa. Ainoa toivo olisi, etteivät he enää tulisikaan toimeen. Tavallaan Jin huomasi toivovansa sitä. Rannan tapahtumat olivat vahvistaneet hänen toivoaan. Saattaisi olla, ettei Dou enää sietäisi Ethyonin silmille hyppimistä.
Mutta mitä jos Shenie jatkaisikin siitä, mihin Wang oli aikanaan jäänyt.
Miksi se puhelinnainen jahtasi Ethyonia? Tämä oli tavallinen, toisin kuin Shenie, Dou ja Jin itse. Tavallaan oli ymmärrettävää jos uusi Shi nousisi, Jin ei pitänyt sitä mahdottomana. Silloin he olisivat tulilinjalla, mutta kuka haluaisi mitään Ethyonin tapaisesta normaalista, tylsästä ihmisestä, joka oli kuten miljoona muutakin nuorta miestä? Shenie, Dou ja Jin olivat yksiä miljoonassa. Mutta silti Sheniekin oli reagoinut oudosti Ethyoniin rannalla… jotain oli tapahtumassa, ja se haiskahti ongelmilta.
Jin päätti toimia nyt oikein. Hän ei enää antaisi kaiken pahan tapahtua silmiensä edessä ilman että hän sietäisi sen. Jin oli kärsinyt tarpeeksi koska oli vain kulkenut virran mukana. Nyt oli aika uida vastavirtaan.
Samassa ovi kävi ja Dou astui sisään. Hetken oli hiljaista, ennen kuin Jin kuuli miten Dou otti kengät jalastaan ja ripusti takkinsa naulaan. Kevein askelin tämä käveli keittiöön Jinin ja Doun yhteisen makuuhuoneen ohi. Vesihana meni päälle, lasi kilahti. Vesihanan sammuessa Dou puhui viimein Shenielle, joka ei ollut lakannut kirjoittamasta tietokoneellaan vaikka Dou oli astunut keittiöön.
”Onko Jin jo nukkumassa?”
”On. Tupakkaa on parvekkeen pöydällä. Ajatuksistasi päätellen tarvitset nikotiinia nyt”, Shenie vastasi.
”Kiitos.”
”Ei mitään. Onko Dou kunnossa?”
Jiniltä meni hetki muistaa, että Doulla oli todellakin toinen persoonallisuus jota kaikki kutsuivat Dorianiksi. Jin itse ei ollut koskaan tavannut Doriania, vaikka tiesi tämän olevan olemassa. Dou ei ollut nähnyt koskaan tarpeelliseksi esitellä Doriania Jinille. Tämä oli ensimmäinen kerta kun Jin edes tiesi Dorianin olevan äänessä ja Doun olevan poissa. Ihmekös kun Doun askeleet olivat kuulostaneet niin vierailta, näköjään Dorianilla oli jotain muutakin omaa kuin puhetyylinsä.
”Hän on hämillään ja peloissaan. Wangin tapaaminen säikäytti hänet kunnolla.”
”Ethyonin. Wang kuoli.”
”Eikä kuollut, Shenie, älä ole typerä. Ei kukaan voi tappaa itseään ja kävellä seuraavana päivänä kulmakuppilaan ostamaan donitsia. Itsemurha ei toimi niin.”
”Sinä et ymmärrä Dorian. Wang on uskoakseni poissa. Kutsu häntä Ethyoniksi, hän ei halua enää tulla kutsutuksi syntymänimellään.”
”Minä en ymmärrä. Te kaikki suhtaudutte häneen kuin johonkin suureen ja hienoon yli-ihmiseen. Minä haluaisin soittaa poliisit ja antaa sille paskiaiselle sen mitä hän ansaitsee. Te kohtelette häntä paremmin kuin hän ansaitsisi.”
”Saatat olla oikeassa. Mutta Dou ei halua sitä.”
”Ei niin. Enkä voi ymmärtää miksi ei halua. Hänen jos jonkun pitäisi toivoa Wangille – älä sano mitään, hän on Wang, vaikka kuinka pyristelisitte pakoon totuutta. Hänen pitäisi toivoa Wangille vain ikuista kidutusta helvetissä. Hänen kaikista ihmisistä eniten.”
”Sinä et tuntenut Wangia silloin kun hän oli Doun kanssa. Tulet vielä yllättymään. Minä taas yllätyn, jos käy niin kuin sinä oletat: Ethyon jättäisi Doun kärsimään ja ajattelisi vain itseään. Usko minua kun sanon, etten usko Ethyonin olevan kykenevä sellaiseen.”
”Sinä olet ajatustenlukija, tiedän sen, muttet sinäkään tiedä kaikkea. Ihmiset ovat petollisia ja Wang on petollisin kaikista. Minä vihaan häntä siitä hyvästä mitä hän teki. Ja aion myös kertoa tämän hänelle.”
”Dou ei anna sinun soittaa poliisille.”
”…Ei annakaan. Mikä ärsyttää minua aivan suunnattomasti. Dou ei voi olla niin typerä, että uskoisi Wangissa olevan jotain hyvää.”
”Hänessä on paljon hyvää.”
”Saanko luvan nauraa?”
”Odota vain, sinä näet vielä.”
”Saa nähdä mitä tulen näkemään. Mutta jos se paskiainen vielä kerrankin satuttaa Douta millään tavalla…”
”Hän saa kärsiä. Usko pois, me kaikki olemme samassa veneessä. Minäkin haluan satuttaa häntä jos hän uskaltaa vielä kerrankin tehdä mitään yhtä typerää mihin todisti olevansa kykenevä Jumalten Rannassa. Ethyon tietää tämän myös itsekin.”
”Mistä tiedät, ettei hän vain katoa yöhön tänään kuten hän teki viimeksikin?”
”En tiedäkään. En…”
”Hetkinen. Sinä et tiedä?”
”En ole jumala, en tiedä kaikkea.”
”Shenie, sinä olet ajatusten lukija. Sinä tiedät tasan tarkkaan, mitä ihmisten pään sisällä liikkuu. Jos Wang edes ajatteli maanpakoon lähtöä rannalla, sinä tietäisit… oh.”
”Dorian, mene vain tupakalle.”
”Sinä et pystynyt lukemaan hänen mieltään. Minä seurasin tilannetta rannalla ja näin miten hän huusi ”ei” kun sinä yritit sitä. Olen ymmärtänyt Doun ajatuksista, että Wang on aivan tavallinen. Miksi hän pystyi estämään sinua lukemasta ajatuksiaan, vaikkei edes Dou tai Jin siihen pysty?”
”En tiedä, Dorian, en todellakaan tiedä.”
”Hänhän on tavallinen?”
”On.”
”Mielenkiintoista. Mutten enää yllättyisi vaikka se kusipää voisi muuttua vaikka jääkarhuksi. Se mies näyttää pystyvän vaikka millaisiin temppuihin. Mutta minua hän ei saa kiedottua verkkoonsa. Dou voi olla ansassa, mutta minä en suostu sen miehen räsynukeksi.”
”Hyvä niin.”
”Tarvitsen nyt todellakin sen tupakan.”
”Mene ja polta se.”
Parvekkeen ovi kävi ja vain sekunteja myöhemmin Jin kuuli stendarin kilahduksen ja Shenien sormien jälleen hakkaavan näppäimistöä. Tämä oli antanut jotain valoa asiaan, Jin ajatteli itsekseen. Oliko Ethyonilla sittenkin jotain erikoisvoimia äärimmäisen vittumaisuutensa lisäksi? Ajatus oli karmaiseva.
Omaksi ihmeekseen Jin huomasi ajelehtivansa uneen. Kaiken tämän jälkeen hän kuvitteli olevansa kykenemätön nukkumaan, mutta päivän raskaus näköjään pakotti hänen luomensa kiinni kuin omasta tahdostaan. Unet joita hän näki olivat levottomia ja vihamielisiä.

[snippy]

Kahta päiväää myöhemmin Dou löysi itsensä seisomasta keltaisen talon edestä. Se oli kaunis ja viihtyisä, suhteellisen hyvällä alueella. Täällä asui nuorta ja tyylikästä väkeä. Pihaan pääsi ajamaan ja moni asunto ympäröi pihatietä. Palmuja kasvoi pihan ympärillä. Päivä oli kaunis kuin synti ja aurinko paistoi kuin viimeistä päivää. Ihan liian kaunista, Dou olisi mieluummin kestänyt vaikka ukkosta tai masentavaa sadetta, nyt aurinko tuntui vain pilkalliselta.
Hän oli pukeutunut hienoihin vaatteisiin, samoin kuin Shenie ja Jin. He kaikki kolme näyttivät todella hyvältä. Nicky oli suostunut stailaamaan Doun ja heillä oli ollut todella hauskaa kun he olivat valinneet vaatteita Doulle. Tyylikkäät farkut ja kauluspaita, kaulassa koru joka muistutti tiikerin silmää. Jin oli jälleen pukeutunut mustaan, aivan kuin olisi hautajaisiin menossa, Shenie taas vaikutti sateenkaarelta keltaisine mekkoineen, vihreän huivinsa kanssa ja punaisine avokkaineen. Käsivarsillaan Sheniellä oli kaunis kimppu kukkia, jotka Dou oli kasvattanut nopeasti pelargoniaruukkuun kerättäviksi ennen heidän lähtöään. Vierekkäin nämä kaksi naista vaikuttivat suorastaan koomisilta. Jostain kumman syystä Doun mieleen tuli depressio ja mania. Dou ravisteli päätään, hän oli viettänyt aivan liian pitkän aikaa pöpilässä.
Shenie oli soittanut Chantelille eilen ja he olivat sopineet lounastapaamisen tälle päivälle. Tänään oli sunnuntai, täydellinen päivä lounaalle ystävien luona. Shenie muistutti heitä vielä kerran hyvästä käytöksestä ja sen tärkeydestä. Dou ymmärsi kyllä miksi Shenie muistutti heitä tästä. Jin näytti aivan myrskyn merkiltä ja Dou oli niin hermostunut, että olisi voinut kiivetä palmuun millä hetkellä hyvänsä. Tämän teki vielä huvittavammaksi se, että kaikki Ethyonin pihan palmut olivat suorastaan tarjoutuneet tulla kiivettäviksi Doulle. Kyky puhua kasveille oli joskus raivostuttava, ainakin silloin kun ne halusivat miellyttää Douta. Nyt palmut vain antoivat huonoja ideoita Doulle.
Jin astui päättäväisesti eteenpäin, kiiveten lyhyet portaat asunnon numero 4 ovelle. Shenie ja Dou seurasivat sanaakaan sanomatta tätä. Ovikello päästi kauniin helähdyksen ja sisältä kuului heti kiirehtiviä askelia. Chantel avasi oven hymyillen leveästi kolmikolle.
Dou oli hämmästynyt huomatessaan nyt ensikertaa siron naisen silmiinpistävän kauneuden. Tämän tummat kiharat hiukset olivat siistillä nutturalla ja tämä oli pukeutunut tyylikkäästi kuin nuori äiti vain kykeni. Naisella oli korkeat poskipäät, hymyilevät silmät ja pitkät sormet. Nainen suorastaan henki hyvyyttä ja rauhallisuutta. Ensimmäisellä tapaamisellaan Doulla ei ollut aikaa kiinnittää mitään huomiota Chantel Da Costan olemukselle, koska hän oli ollut niin keskittynyt Ethyoniin. Juuri tuollaisen naisen kanssa Dou oli aina kuvitellut Wangin menevän naimisiin. Jonkun, joka pelkällä hellyydellään ja herkkyydellään onnistuisi lumoamaan pahan pojan. Dou tunsi epämiellyttävän muljahduksen vatsassaan, jonka pakotti unoholaan tervehtiessään Chantelia tämän kättä puristaen.
”Hei! Sinun täytyy olla Dou, Shenie kertoi teidän nimenne puhelimessa. Hauska nähdä sinutkin uudestaan, Jin. Tulkaa sisään”, Chantel pyysi, viitaten kädellään kohti avaraa ja vaaleaa talon sisustaa.
Dou astui siistiin pieneen eteiseen. Talo oli avara ja kaksikerroksinen. Sisältä se oli sinertävän keltainen, seinillä riippui taidetta ja sohva oli kirkuvan valkoinen. Puinen pöytä oli olohuoneen nurkassa ja suuri plasmatelevisio vei lähestulkoon puolet sohvaa vastapäätä olevasta seinästä. Dou käveli peremmälle ja vilkaisi yläkertaan, jossa täytyi sijaita makuuhuoneet ja työhuoneet. Takapihaa ei ollut, vain pieni terassin tapainen, joka aukesi ruokapöydän takana. Keittiöstä kuului kirous Ethyonin äänellä.
”Anteeksi, näyttää siltä että Ethyon jälleen polttanut sormensa. Olkaa kuin kotonanne, minun täytyy kiirehtiä pelastamaan hänet”, Chantel sanoi pahoittelevasti ja viiletti ovesta katsottuna portaikon takana oikealla sijaitsevaan keittiöön.
”Teillä on kaunis asunto”, Shenie sanoi ihailevasti katsellen ympäriinsä. Ethyon ilmestyi keittiöstä, kättään ilmassa heilutellen, jonka oli ilmeisesti polttanut. Jälleen kerran Doun vatsaa käänsi. Mustat lyhyet hiukset oli kammattu taakse niin että miehen kasvojen luusto korostui. Tällä oli päällään valkoinen kauluspaita ja suorat khakihousut. Wang ei ikinä ollut pukeutunut noin vähäeleisesti, vaan oli aina pyrkinyt korostamaan itseään, Dou huomasi ajattelevansa.
Dou ei kuitenkaan ollut ainoa, jonka vatsa näytti muljahtavan Ethyonin ilmeestä päätellen. Tämä mittaili kolmikkoa katseellaan aivan kuin olisi yrittänyt arvioida tulivatko nämä tuhoamaan hänen hienon puhtaan kotinsa. Hetken hiljaisuuden jälkeen Shenie jatkoi sinnikkäästi:
”Oletteko asuneet täällä kauan?”
”Emme kovin kauaa. Ostimme tämän talon viime vuonna”, Ethyon vastasi tälle.
”Sen takia sinulla on asuntolainaa”, Jin sanoi hämmästyneenä, aivan kuin ei olisi tottunut ajatukseen, ettei jollakulla ollut suoraan varaa ostaa asuntoa ottamatta lainaa. Ethyon nyökytteli, viitaten kolmikkoa tulemaan mukanaan olohuoneeseen.
”Frey!” Ethyon huusi yläkertaan, ”tule tapaamaan vieraita!”
Juuri kun Shenie ja Jin istuivat sohvalle yläkerrasta kuului hipsuttavia askeleita kun pieni poika käveli alakertaan. Dou seisoi mykistyneenä pienen häntä hyvä että lantion korkuisen pojan edessä, joka vilkuili vieraita epäilevästi.
Poika oli ilmetty isänsä. Freyksi kutsutun pojan hiukset olivat syvän punaiset, tummemmat kuin Ethyonin ja hieman laineikkaammat valuessa pojan kapeille olille. Tämän kasvot olivat aivan kuin Ethyonin olivat olleet kun Dou oli ensikertaa tavannut tämän Bernissä. Pieni poika vaikutti ujolta ja yritti heti piiloutua isänsä selän taakse kun tämä otti skumppapullon, joka oli ollut jäähtymässä jäissä. Dou tuijotti kaksikkoa kykemättä sanomaan sanaakaan. Ruskeat silmät, jotka tuijottivat häntä tiiviisti, olivat täsmälleen samanlaiset kuin Ethyonin, mantelin muotoiset ja äärimmäisen älykkäät. Dou tunsi voimakkaan déjà vu:n hyökyvän ylitseen. Hän muisti puun, johon hän ja Ethyon olivat kiivenneet sinä päivänä, kun Ethyon oli päättänyt ansaita Doun kunnioituksen. Heidän ensimmäinen yhteinen seikkailunsa, jonka aikana heistä oli tullut ystäviä. Silloin Dou oli katsonut alaspäin kiivetessään oksia ja nähnyt saman hämmennyksen ja piilotetun pelon Ethyonin katseessa tämän kiivetessä Doun perässä. Nyt Dou katsoi samanlaisia silmiä jälleen kerran alaspäin, tuntien samanlaista hämmästystä pienen pojan lujasta katseesta, jonka tämä näytti luovan syvälle hänen sieluunsa.
”Frey, älä ole epäkohtelias”, Ethyon nuhteli poikaa, joka vieläkin piilotteli hänen selkänsä takana, ”sano hei vieraillemme. He ovat tulleet Euroopasta asti tapaamaan meitä.”
Poika astui epäillen Doun eteen samalla kun Dou otti vastaan Ethyonin ojentaman shampanjalasin. Kun heidän sormensa koskivat ja katseensa kohtasivat Dou näki Ethyonin rukoilevan tätä olemaan lempeä lapselle. Dou nyökkäsi polvistuen pienen pojan eteen.
”Hei, minä olen Dou”, Dou sanoi ojentaen värisevän kätensä pojalle. Poika tarttui epäröiden Doun käteen.
”Minä olen Frey. Oletko isän ystävä?”
”Olin hänen paras ystävänsä”, Dou sanoi hymyillen pojalle, joka katsoi tätä vakavana.
”Ei isillä ole parhaita ystäviä. Hän sanoo kaikkien olevan saman arvoisia”, poika sanoi vakavana.
”Sanooko hän? Mitä muuta hän sanoo?” Dou kysyi huvittuneena.
”Hän sanoo että blondit ovat typeriä.”
”Frey!” Ethyon älähti. Dou katsoi hämmästyneenä poikaa aivan uusin silmin. Tämä näköjään oli perinyt isänsä teräväkielisyyden.
”Anteeksi”, Frey sanoi tajuten heti sanojensa merkityksen.
”Ei se mitään Frey. Kuinka vanha sinä olet?” Dou kysyi huvittuneena.
”Viisi, minulla oli juuri syntymäpäivä.”
”Onneksi olkoon Frey.”
”Syntymäpäiväni meni jo, ei sinun tarvitse enää onnitella. Seuraavaan on vielä pitkä aika. Sinä taidat olla todellakin hieman tyhmä.”
”Frey!” Ethyon parahti jälleen, nyt astuen poikansa viereen ja katsoen tätä ärtyneenä alaspäin, ”muista käytöstavat.”
”Anteeksi”, Frey sanoi tuijottaen nyt katuvana sisäkenkiään.
”Minä en ole typerä. Ajattelin vain, miten onnekasta on olla viisi. Se on hyvä ikä. Siksi minä onnittelin sinua.”
Pojan kasvoille näytti valuvan ymmärrys ja tämä nyökytteli vakavana, aivan kuin punnitsisi Doun sanoja. Lopulta poika näytti olevan Doun kanssa samaa mieltä ilmeestä päätellen: viisi oli hyvä ikä.
”Käytkö sinä koulua?” Dou kysyi tietämättä miksi jatkoi pojalle höpötystä.
”En vielä, olen kyllä esikoulussa. Aloitan koulun seuraavana vuonna, mutta osaan jo lukea. Isi ja äiti eivät silti anna minun jättää väliin ensimmäistä luokkaa”, Frey sanoi jokseenkin kaunaisena, vilkaisten isäänsä, joka vain kohautti olkiaan.
”Sinä et osaa vielä laskea. On monia asioita jotka opitaan koulussa. Jos sinä osaat yhden, ei tarkoita, että voisit jättää muut välistä.”
”Mutta minä voin opetella laskemaankin itse!”
”Varmasti voit.”
”Miksi sitten en voi hypätä suoraan ensimmäisen luokan yli?”
”Ensimmäinen luokka voi olla kiva”, Dou sanoi Freylle, joka näytti erittäin epäilevältä.
”Eikä. Muut lapset on ihan pönttöjä. Ne ei osaa mitään.”
”Sinä olet muita fiksumpi”, Shenie puuttui puheeseen yllättäen, ”ja huomaan että aiot joka tapauksessa jättää yhden luokka-asteen väliin. Eikö vain, että täällä aloitetaan koulu kuusivuotiaina?”
”Kyllä”, Chantel sanoi ilmestyessään keittiöstä, käsissään kattila, jonka hän asetti jo katetulle pöydälle. Salaattia ja erilaisia tapaksen tapaisia kylmiä alkupaloja oli jo aseteltu pöydälle.
”Frey todellakin jättää toisen asteen esikoulun väliin. Kahden luokka-asteen yli hyppääminen on kuitenkin aivan liikaa. Jin, voitko ihan hyvin? Olet todella kalpea”, Chantel sanoi huolestuneena.
”Ei, kaikki hyvin…” Jin sanoi. Nainen tuijotti mykistyneenä lasta ja antoi katseensa vaeltaa isän ja pojan välillä. Isän ja pojan yhdennäköisyys oli selkeästi aivan liikaa tälle, samoin kuin ajatus siitä, että joku oli edes antanut Ethyonille oikeuden lisääntyä jossain välissä. Hän näytti siltä kuin Luciferin poika olisi juuri esitelty hänelle.
Ethyon vaihtoi vaivaantuneena jalkaa Jinin katseen edessä ja Shenie näytti potkaisevan kevyesti Jiniä, jonka vieressä istui. Lumous särkyi ja Jinin kasvoille ilmestyi kohtelias maski kun tämä sanoi:
”Tämä shampanja on todella hyvää.”
”Kiitos”, Chantel sanoi tyytyväisenä, ”olkaa hyvät ja istukaa pöytään.”
Chantel ja Ethyon istuivat vastakkain, samoin Jin ja Shenie. Dou ja Frey puolestaan istuivat pöydän kummassakin päässä. Koko alkuruoan ajan Frey tuijotti tiiviisti Douta, aivan kuin tämä olisi jokin mystinen yksisarvinen, joka oli tupsahtanut taikametsästä heidän kotiinsa. Shenie rupatteli mukavia Chantelille ja Jin pääsi myös vauhtiin. Doulla oli hieman vaikeuksia small talkin kanssa, hän ei ollut tottunut sellaiseen. Lisäksi häntä hämmästytti koko tilanne.
Ethyon näytti suorastaan palvovan Chantelia ja loi vaimoonsa helliä katseita aina vähän väliä. Tämän ei edes tarvinnut avata suutaan kun Ethyon nousi jo ja nouti keittiöstä mitä nainen näytti juuri ajatelleen pyytää tätä tuomaan, koska hän istui lähempänä keittiötä. Chantel oli täydellinen emäntä ja kaksikko toimi täydellisessä symbioosissa. Käskyjä ei vaihdettu vaan koko ruokailu vaikutti hyvin harjoitellulta näytelmältä. Viini ei koskaan loppunut lasista ja jokainen ruoka maistui loistavalta. Ruoka oli ihmeellinen onnistunut sekoitus ranskalaista ja espanjalaista keittiötä. Chantelin sanojen mukaan Ethyon osallistui kokkaamiseen enemmän kuin miehet yleensä ja oli taivaallinen apu keittiössä. Ethyon vitsaili tiskikoneen osuutta asiaan. Freykin näytti osallistuvan vitseihin näpäkästi. Dousta alkoi tuntumaan orvolta ja hylätyltä. Aivan kuin hän oli vieraana täydellisessä amerikkalaisessa perhepotreitissa.
Dou tunsi outoa vihaa ja kateutta. Miten oli mahdollista, että Ethyon oli saanut tämän kaiken ja pystyi toimimaan niin luontevasti tässä ympäristössä, joka oli kaiken järjen mukaan tälle aivan vieras? Ei saatana sentään, viimeksi kun Dou oli miehen nähnyt tämä oli viiltänyt omat ranteensa auki ja oli edustanut kaikkea sitä, mikä vain voi mennä nuoren miehen elämässä väärin! Oliko tämä täydellinen aviomies ja isä muka sama ihminen, joka oli myynyt huumeita alaikäisille ja viettänyt aikaansa Euroopan vaarallisimpien rikollisten kanssa? Miten oli mahdollista, että tuo mies istui kumpaankin maailmaan niin täydellisesti? Se tuntui niin väärältä. Kaikkein eniten Douta näytti kalvavan kateus: hänen piti kaikkien odotusten mukaan olla se, joka saavutti tämän ”yhteiskunnan autuuden” ennen Ethyonia. Ethyonista piti tulla rikollinen, lainsuojaton kusipää joka oli vankilakierteessä. Miksi Dousta oli tullut se vankilakierteessä oleva menneisyyden vanki?
Ethyonia näytti häiritsevän Doun riemuksi kuitenkin vähän hänen läsnäolonsa. Vähän väliä tämä vilkuili Douta, joka yritti olla tuijottamatta mustahiuksista miestä kaikin voimin. Vaati monta lasillista ja jälkiruokaan asti ehtimisen ennen kuin Ethyon antoi itselleen luvan kunnolla rentoutua. Kun Ethyon rauhoittui Dou huomasi itsekin hengittävänsä vapaammin. Tilanne ei enää tuntunut niin ahdistavalta, vaikka se olikin aivan käsittämättömän epäluonnollinen.
Jin myöskin näytti olevan samaa mieltä Doun kanssa. Tämä näytti myös olevan hieman ihmeissään täydellisesti toimivasta avioliitosta, jonka näki edessään. Jin näytti sahaavan katsettaan Ethyonin ja Chantelin välillä ja kiinnitti huomiota jokaiseen hellyydenosoitukseen näiden kahden välillä.
”Kauanko te olette olleet naimisissa?” Jin kysyi viimein kun Ethyon antoi kevyen suukon vaimolleen poskelle tämän kaataessa lisää valkoviiniä miehensä lasiin.
”Viisi ja puoli vuotta. Odotin jo Freyta kun me menimme naimisiin”, Chantel vastasi hymyillen lempeästi Ethyonille täyttäessään Shenien lasia, joka istui tämän vieressä, ”olihan se nopeaa toimintaa. Isäni ei millään tahtonut hyväksyä sitä, että menin naimisiin kun olin tuntenut Ethyonin vasta puoli vuotta. Hän ei ollut edes tavannut Ethyonia kun sai kutsun häihin Puerto Ricoon. Olin silloin opettamassa Meksikossa yliopistolla. Hänelle hääkutsu tuli täytenä shokkina.”
”Hän ei ole vieläkään oikein selvinnyt shokista, vaikka yrittääkin näytellä selvinneensä. Appiukko osaa olla aikamoinen jäärä: hän jaksaa vieläkin kysellä Chantelilta, onko tämä varma ettei tehnyt elämänsä virhettä kun päätti naida Meksikosta löytämänsä espanjalaisen”, Ethyon sanoi hymyillen viekkaasti vaimolleen.
”Jos se oli virhe, se oli elämäni paras”, Chantel sanoi luoden rakastavan katseen mieheensä täyttäessään Jinin lasia. Ethyon vastasi hymyyn ja Jin näytti entistä hämmentyneemmältä.
”Miten te oikeastaan tapasitte?”
”Baarissa”, Frey sanoi yllättäen, ”isi sanoo, että äiti tuli ympäripäissään pyytämään häntä tanssimaan salsaa kanssaan. Isi sanoo, ettei hän voinut kieltäytyä, mutta joutui pitelemään äidin hiuksia myöhemmin kun tämä oksensi baarin taakse.”
”Ethy! Miksi olet mennyt kertomaan pojallemme tuollaisia?” Chantel kysyi mukamas kauhistuneena katsoen miestään, joka kohautti olkiaan muka vihaisena.
”Olit kaunein oksentava nainen jonka olen ikinä nähnyt, kerroin senkin Freylle”, Ethyon sanoi puolustukseksi, ”enkä minä nyt voi valehdella pojalle.”
”Yksi, minä olen ranskalainen, eivätkä ranskalaiset koskaan oksenna. Kaksi, jos minä oksennan, sen täytyy johtua jostain aivan muusta kuin alkoholista”, Chantel sanoi kiven kovasti, mikä sai Ethyoinin pyöräyttämään silmiään.
”Isäsikin sanoi häissämme noin kun yllätin hänet oksentamasta seitsemättä tequilashottia miestenvessassa.”
”Joiko isäni todellakin niin paljon häissämme?” Chantel kysyi yllättyneenä, ”luulin hänen lähteneen kävelylle.”
”Kyllä se kävelyn mittakaavan täytti, koska hän teki niin monta kaarretta matkalla vessaan”, Ethyon myötäili, saaden Chantelin kikattamaan tyttömäisesti käteensä.
”Kuulostaa hyviltä häiltä”, Shenie sanoi nauraen ja Ethyon nyökytteli.
”Niistä ei tequila loppunut, totta”, Ethyon myönsi.
”Ei tuollaisia puheita poikamme edessä”, Chantel sanoi leikkisästi, ”en halua hänen uskovan, että meidän liittomme alkoi pelkän alkoholin siivittämänä.”
”Minä tiedän että aikuiset juovat alkoholia äiti”, Frey sanoi loukkaantuneena, aivan kuin hänen älykkyyttään olisi juuri loukattu, ”ja alkoholi saa oksentamaan. Isikin oksensi kun tuli perjantaina kotiin.”
Ethyon muuttui ensikertaa sujuvaksi muuttuneen keskustelun aikana jäykäksi ja kiinnitti kaiken huomionsa lautaseensa. Dou oli aivan varma, ettei Ethyon ollut rannalta lähtönsä jälkeen juonut annostakaan alkoholia, vaan oli oksentanut varmasti aivan muista syistä.
”Isälläsi oli vain huono olo. Shenie, mitä sinä teet työksesi?” Chantel sanoi vaihtaen keskustelunaihetta ranskalaisella sulavuudella, jota Dou oli usein todistanut Jinin harjoittavan. Keskustelu kääntyi Shenien työstä ja sitä kautta valokuvaukseen, mistä riittikin puhetta, varsinkin kun Jin paljasti Shenien myös suostutelleen hänetkin harrastamaan valokuvausta.
Illan mittaa Doulle selvisi monia asioita Chantelista. Tämä oli kahdenkymmenenkuuden ja opetti yliopistolla nuoresta iästään huolimatta. Tämä oli ilmeisesti erikoistunut muinaiskiinan tutkimukseen ja luki sekä puhui sujuvasti kiinaa. Tämä oli muuttanut perheineen jo nuorena USA:han ja oli käynyt koulunsa täällä. Hän vähätteli älykkyyttään, mutta Dou ymmärsi tämän olevan äärimmäisen viisas. Naisesta suorastaan huokui kirjaviisautta. Tällä oli muutama sisar ja Chantel harrasti joogaa ja kuntonyrkkeilyä. Tämä oli ilmeisesti joogannut jo pitkään ja oli erittäin urheilullinen muutenkin. Nainen oli suorastaan täydellinen, Dou huomasi ajattelevansa, tästä ei näyttänyt löytyvän yhtäkään vikaa. Lisäksi tämä näytti olevan täydellinen vastakohta Dousta.
He viettivät pitkän päivän rupatellen mukavia. Chantel näytti pitävän erittäin paljon heistä kaikista kolmesta ja Chantelista oli lähestulkoon mahdoton olla pitämättä. Vasta illan koittaessa he viimeinkin pääsivät ulko-ovelle asti ja Dou huomasi olevansa pahoillaan siitä, että tapaamisen piti olla ohi.
”Olisi ilo tulla kuuntelemaan jotain luentoasi”, Shenie sanoi Chantelille oviaukosta kun suuteli naista poskelle, kuten ranskassa oli tapana.
”Tule toki. Sinä vaihdoit numeroasi, kuulin? Saisinko uuden, voin vaikka soittaa sinulle tiistain luennostani. Se koskee muinaisjumalia varhaisimpien dynastioiden aikana”, Chantel sanoi ja Shenien silmissä näytti syttyvän jotain.
”Olen erittäin kiinnostunut aiheesta. Tässä on uusi numeroni”, Shenie sanoi raapustaen sen paperille, jonka Chantel oli kaivanut jostain esille.
”Mukava kuulla. Jin, sinäkin voit tulla jos haluat”, Chantel sanoi kääntyen suutelemaan Jiniä poskelle.
”Voisin tullakin.”
”Minulla on silloin vapaapäivä, voin pysyä kotona ja katsoa Freyn perään. Hänellä on nyt loma, joten jonkun täytyy aina olla kotona”, Ethyon sanoi sekoittaen pojan hiuksia, joka oli ilmestynyt jälleen jostain isänsä reiteen kiinni.
”Dou voisi vaikka tulla silloin tänne seuraksesi. Olisi ikävää, jos hänen täytyisi istua yksin asunnollani”, Shenie sanoi vilkaisten Douta, joka heti avasi suunsa vastalauseisiin, jotka Chantel tyrehdytti vastaamalla tätä nopeammin:
”Loistava idea. Nähdään tiistaiaamuna siis. Dou, Ethyon ja Frey jäävät yksin kymmenestä eteenpäin. Voit tulla katsomaan kummankin mieheni perään”, Chantel sanoi leikkisästi. Ethyon katsoi pitkään Douta kulmiensa alta, sanomatta mitään. Tämä antoi selkeästi Doun tehdä päätökset siitä, miten paljon aikaa tämä halusi viettää kanssaan.
Dou epäröi hetken, katsoen Shenietä vihaisena. Mistä tuo idea oli naisen mieleen ilmestynyt? Aivan käsittämätöntä, taas kerran häntä heiteltiin kuin puolityhjää hiekkasäkkiä ilman että hänen mielipidettään kysyttiin. Mitä Shenie nyt suunnitteli hänen päänsä menoksi? Dorian myös esitti hiljaisen hämmästyksensä, mutta kolmen naisen vakaan katseen alla Doun oli annettava periksi ilman taistelua.
”Hyvä on.”
Ethyon näytti hätkähtävän nopeaa suostumista, muttei sanonut yhtään mitään. Nyt vasta Dou huomasi tämän napittaneet paidan kauluksensa ylös asti kiinni, jotteivät mustelmat tämän kaulassa näkyneet, jotka vain silloin tällöin vilahtivat hänen kauluksensa aukosta. Niiden oli täytynyt ilmestyä Doun kuristuksen takia. Mitenköhän Ethyon oli selittänyt ne vaimolleen?
Dou ojensi kätensä ja kätteli Ethyonia jäykästi ja tämä tarttui ojennettuun käteen epäröiden. Kättely oli nopea, aivan kuin he olisivat pelänneet toisen sormien olevan myrkyssä uitetut.
Oven sulkeutuessa heidän perässään Shenie huokaisi helpotuksesta.
”Se meni hyvin.”
Matka Shenien asunnolle oli hiljainen, kaikki kolme olivat vaipuneet syvälle ajatuksiinsa. Viimein, vasta kun ovi heidän perässään sulkeutui Jin puhkesi puhumaan:
”Onko mahdollista, että Ethyon on jedi?”
Shenie ja Dou tuijottivat Jiniä pitkään. Tämä oli juuri päästänyt suustaan itselleen niin epätyypillisen lauseen, ettei kumpikaan keksinyt mitään vastattavaa. Seuraavaksi Jin varmaan sanoisi olevansa kiinnostunut skientologiasta, alkavansa pukeutua kukkakuoseihin ja uskoisi turkisten olevan väärin eläinten oikeuksia vastaan.
”En näe mitään muuta mahdollisuutta kuin… miksi ne nyt niitä kutsuvatkaan, ”jedi mind trick”, minkä Ethyon avulla olisi saanut Chantelin tapaisen hienostuneen ranskattaren uskomaan että olisi hyvä idea mennä Ethyonin kanssa naimisiin alle puolen vuoden tuntemisen jälkeen”, Jin selitti käsiään ilmassa heilutellen, ”minä tunsin Guyn kaksi vuotta, eikä minusta siltikään hänen kanssaan naimisiin meno ollut hyvä idea alkuvaiheessakaan.”
”Te ranskattaret näytätte olevan nopeita joka tapauksessa naimisiin menossa” , Shenie huomautti, ”olen aika varma, ettei Ethyon ole jedi. Chantel vain otti riskin, joka näköjään kannatti.”
”He ovat niin onnellisia”, Jin sanoi kykenemättä selkeästi edes uskomaan, että hänen sanansa olivat totta. Dou pudisteli päätään avatessaan jääkaapin ja napaten sieltä oluen. Hän oli juonut jo paljon viiniä Chantelin ja Ethyonin asunnolla, mutta hän ei saanut karistettua tunnetta, että hän tarvitsi paljon lisää selvitäkseen henkisestä jälkipyykistä, jonka tämä päivä oli hänelle aiheuttanut. Jin viittoi häntä heti ojentamaan itselleen oluen. Vain Shenie kieltäytyi, hänen täytyisi työskennellä huomenna.
”Tiedän. Todella outoa”, Dou sanoi istuen sohvalle ja sytytti tupakan. Shenie nosti kauhistuttavan metelin ja ajoi Doun ja Jinin parvekkeelle polttamaan ja ryypiskelemään.
”Aivan käsittämätöntä”, Jin vahvisti kun istui muovituolille Doun viereen.
”Wang meni naimisiin ja hankki lapsen ja asuntolainan”, Dou sanoi järkyttyneenä.
”Ja on onnellinen.”
”Voi vittu.”
”Veit sanat suustani.”
”Elämälle sen kaikessa epätodellisuudessaan”, Dou sanoi kohottaen oluensa ja Jin kilisti tätä.
Loppuyötä myöden kumpikin heistä oli jälleen kerran humalassa. Muuta selviytymiskeinoa he eivät enää keksineet.

[snippy]

Tiistai koitti aivan liian aikaisin. Dou löysi itsensä seisomasta yksin Ethyonin ja Chantelin kodin ulkopuolelta kädet hikoillen. Hän seisoi pitkään oven takana, tietämättä mitä tehdä. Hän oli juuri ojentamassa kättään pimpottaakseen ovikelloa kun Ethyon avasi oven.
”Hei Dou!”
”WAAAAH!” Dou karjaisi säikähdyksestä hypäten ilmaan. Ethyon näytti myös säikähtävän ja loikkasi pitkän askeleen taaksepäin.
”Mistä hyvästä tuo oli?!” Ethyon älähti, ”sain miltei sydänkohtauksen.”
”Sinäkö? Mitä menet availemaan ovia ennen kuin kukaan on edes koputtanut!” Dou huusi takaisin. Hetken aikaa he kumpikin hengittivät raskaasti tuijottaen toisiaan. Dou naurahti lopulta ja heilautti kätensä hermostuneena hiuksiinsa.
”Huhhuh. Hyvä aloitus, vai mitä?”
Ethyon pakotti hymyn huulilleen ja antoi Doulle tilaa astua sisään.
”Ei yksi parhaimmistani. Olet etuajassa”, Ethyon huomautti Doun astuessa hänen ohitseen sisään. Dou hymähti, muttei sanonut mitään. Totta kai, Ethyon oli varmasti aistinut Doun läheisyyden ja tullut sen takia avaamaan oven. Ethyon näytti antavan heidän välisen linkin olla täysin auki ja näköjään se toimi myös toisin päin, kuten ennenkin. Ainakin yksi asia näytti olevan entisellään siis.
”Frey haluaa pelata shakkia kanssasi”, Ethyon huomautti heti aluksi.
”Osaako hän?” Dou kysyi järkyttyneenä. Hän tiesi lapsen olevan erittäin fiksu ikäisekseen, mutta shakki meni yli hänen ymmärryksensä.
”Ei, mutta hän yrittää kovasti. Hän näki eräässä televisiosarjassa, Criminal Mindsissa miten yksi nuori fiksu poika pelasi shakkia vanhemman miehen kanssa. Sen jälkeen hän haastanut jokaisen tapaamansa ihmisen pelaamaan shakkia kanssaan”, Ethyon selitti heidän kävellessään keittiöön, ”hän on vielä yläkerrassa, mutta syöksyy minä hetkenä hyvänsä shakkilaudan kanssa alas. Oletko jo syönyt?”
”Söin. Mutta kahvia voin ottaa.”
Ethyon vaikutti erittäin jäykältä kaataessaan kahvia Doulle. Dou istui pöydän ääreen ja katseli miestä tarkasti. Ethyon näytti olevan hyvässä kunnossa, vaikkei ollutkaan enää niin lihaksikas kuin Jumalten Rannassa. Tämä oli pukeutunut rennosti, mutta jälleen kerran äärimmäisen yksinkertaisesti. Jokainen ele jonka hän teki oli harkittu ja kaikki ylimääräinen oli riisuttu pois. Tämä vaikutti aivan eri ihmiseltä, ei enää siltä teatraaliselta nuorelta mieheltä, joka saattoi tehdä ylimääräisiä liikkeitä vain siitä riemusta, että sai kaikki muut hämilleen. Lisäksi Ethyon näytti pitävän jatkuvasti väliä Douhun aivan kuin tämä kantaisi jotain vaarallista tautia, Dou tajusi. Edes sunnuntaisella lounaalla hän ei ollut antanut itsensä ajautua lähelle Douta kuin vain äärimmäisen pakon edessä. Ennen Ethyon ei ollut muuta tehnytkään kuin ajautunut Doun lähelle.
”Juotko vieläkin kahvisi maidolla ja sokerilla?” Ethyon kysyi ja Dou vastasi myöntävästi. Kun Ethyon istui tätä vastapäätä Dou huomasi tämän kahvin olevan mustaa. Näköjään tämä ei juonut edes kahviaan kuten hän oli ennen sen juonut, runsaalla maidolla. Miten täydellisesti Ethyon oli muuttunut?
Hiljaisuus laskeutui heidän välilleen. Pitkään he vain tuijottivat kahvikuppejaan eivätkä sanoneet sanaakaan. Kumpikaan ei tiennyt mitä sanoa tai mistä aloittaa. Viimein hiljaisuus kävi niin painostavaksi, että Ethyonin oli pakko sanoa jotain, koska Dou näyttänyt lainkaan halukkaalta aloittamaan puhumista:
”Miten Nickyn kanssa menee?”
”Hyvin. Olin hänen luonaan eilen. Hän on erittäin mukava”, Dou sanoi tökerösti. Ethyon nyökytteli myöntävästi.
”Hän on erittäin mukava.”
Hiljaisuus laskeutui jälleen kerran. Vaivautuneena Dou liikutteli kuppiaan pöydällä, tuijotellen tauluja seinillä. Hiljaisuus muuttui valtavaksi massaksi heidän välillään. Se kasvoi itsekseen ja muuttui miltei ylimääräiseksi jäseneksi olemattomassa keskustelussa.
Viimein Dou joutui murtumaan sen edessä:
”Chantel lähti autolla töihin?”
”Kyllä. Mutta se hajoaa käsiin. Tarvitsemme uuden.”
”Niin sinä sanoitkin silloin rannalla.”
”Niin, rannalla…” Ethyon sanoi ääni vaipuen jälleen kerran hiljaisuuteen. Hiljaisuus oli jo valtava ja Dou voisi vaikka vannoa tuntevansa sen sanovan: Mitä muuta sinä olet puuhaillut viime aikoina?
”Onko Sheniellä mukava kämppä?”
”On.”
”Mukavaa.”
”Niin on”, Dou sanoi ja hiljaisuus oli jälleen kerran keskustelun aktiivisin osapuoli. Dou ryhtyi jo vakaasti harkitsemaan ovesta kirkuen ulos juoksemista ja tämän kaiken huonoksi ideaksi julistamista kun Frey syöksyi alakertaan shakkilauta kainalossaan.
”Dou, pelaisitko shakkia kanssani?” Frey kysyi pikkuvanhalla äänellä. Dou hymyili leveästi vakavalle lapselle.
”Tietysti.”
”Hyvä, minä haen tietokoneeni. Teen töitä sillä välin kun te pelaatte”, Ethyon sanoi ja nousi pöydästä nopeasti, antaen tilaa pojalleen, joka valtasi heti isänsä tuolin. Puuhakkaasti poika alkoi järjestämään nappuloita laudalle isän kadotessa yläkertaan.
”Sinä olet valkoiset, koska olet vaalea. Minä olen mustat”, Frey sanoi katsoen Douta kysyvästi ja tämä nyökytteli.
”Sopii hyvin.”
Ethyon palasi nopeasti yläkerrasta, ilmeisen huolestuneena siitä, että Dou saattaisi tehdä hänen pojalleen jotain sillä välin kun hän oli poissa. Ethyon asettui sohvalle kun kaksikko pöydän ääressä keskittyi peliin täysin. Pitkän hiljaisuuden jälkeen, jonka aikana Frey siirteli epämääräisesti omien sääntöjensä mukaan nappuloita pelilaudalla, joskus kaksikin kertaa saman vuoron aikana Ethyon teki työtä ja Dou myötäili Freyn peliä parhaansa mukaan.
”Sinä hävisit”, Frey julisti puolen tunnin päästä.
”Miten niin?” Dou kysyi hämmentyneenä, katsoen lautaa. Peli ei ollut lähelläkään mattia, ei edes shakkia.
”Koska sinun kuninkaasi on nurkassa. Joten se kaatuu. Sinä hävisit”, Frey selitti kuin typerykselle. Dou nosti kätensä ylös, päättäen olla edes väittelemättä pojan kanssa.
”Hyvä on.”
”Mitä tehdään seuraavaksi?” Frey kysyi innostuneena.
”En tiedä. Onko sinulla muita pelejä?” Dou kysyi.
”Voidaan pelata play stationia.”
”Ette voi, minä teen töitä tässä”, Ethyon sanoi kohottamatta katsettaan tietokoneensa näytöstä. Dou vilkaisi isoa televisiota tämän edessä ja poikaa, jonka kasvoille oli noussut hapan ilme. Tästä tulisi väittely.
”Mutta isi!”
”Ei.”
”Dou on vieras, joten hänen pitää pelata play stationia.”
”Ei.”
”En ole pelannut aikoihin.”
”Ei.”
”Sinä teet aina töitä, on minun vuoroni istua sohvalla ja pelata!”
”Ei.”
”Mutta isi.”
”Ei.”
”Dou sano jotain!”
”Ethyon, Frey näyttää haluavan-”
”Ei.”
”Doukin haluaa pelata isi, etkö näe. Miksi me ei voida –”
”Ei.”
”Tämä on epäreilua!”
”Ei.”
”ONPAS!” Frey huusi turhautuneena. Ethyon ei ollut nostanut katsettaan kertaakaan väittelyn aikana.
”Et varmasti arvaa mitä aion sanoa seuraavaksi”, Ethyon sanoi.
”Kyllä?” Frey arvasi rohkeasti pikkupojan päättäväisyydellä.
”Väärä arvaus.”
”Isi!”
”Ei.”
”Hmph.”
”Ei.”
”En sanonut mitään isi!” Frey sanoi turhautuneena, mutta näytti antavan periksi ja katsoi toivottomana Douta.
”Meidän pitää kai sitten leikkiä autoilla. Play Station saattaa kyllä olla aika monimutkainen sinulle, kun et shakissakaan pärjännyt kauhean hyvin.”
Dou katsoi poikaa suu auki. Pitikö lapsi häntä todellakin idioottina? Näytti pahasti siltä. Dou oli juuri kääntymässä Ethyonin puoleen ja vaatimassa tätä korjaamaan tilanteen kun pieni käsi tarttui häntä hihasta ja veti häntä vaativasti kohti lelukoppaa sohvan vieressä.
”Sinä saat keltaisen auton. Minä en pidä siitä”, Frey sanoi yhtä vakavana kuin ennenkin. Dou rypisti kulmiaan. Hän oli varma, että pojassa oli jotain vikaa koska tämä oli niin ylimielinen.
Ehkä isänpuoleiset geenit? Dorian arvasi vaimealla äänellä Doun pään sisällä. Dou käski tätä päättäväisesti olla hiljaa siirtyessään lelukopan ääreen. Päivä kului lopulta autojen parissa. Dou päätti lähteä ennen kello kolmea, välttääkseen yhdenkin leikin vielä lapsen kanssa. Pieni poika oli kohdellut häntä oudosti koko ajan. Tavallaan poika näytti pitävän hänestä, mutta silti näytti joskus suhtautuvan tähän kuin Dou olisi kaukana hänen alapuolellaan älyllisesti.
”Seuraavalla viikolla samaa aikaa?” Ethyon sanoi juuri kun Dou oli lähdössä.
”Mitä?”
”Silloin Chantelilla on sama luento ja Shenie sekä Jin saattavat haluta osallistua sille. Tuletko silloin?” Ethyon kysyi miltei arasti. Dou hämmästyi enemmän arkuutta kuin Ethyonin sanoja. Hämmentyneenä hän ei osannut tehdä muuta kuin myöntyä.

[snippy]

* Doun ja Nickyn ihkusöpö viikonloppu yhdessä, mitä en ehdottomasti jaksa kirjoittaa nyt. Joskus myöhemmin jos on tarvetta. Todellakin ne on tosi läheisiä ja muuttuvat koko ajan läheisemmiksi.

Liekit kohosivat korkealle Doun ympärillä. Shenie oli jossain hänen lähellään Dou tiesi yrittäessään voittaa luonnollista paniikkiaan joka johtui tulen läheisyydestä. Huone oli suuri, tai ainakin se tuntui siltä kun hän juoksi sen halki niin nopeasti kuin pystyi. Liekit söivät hänen ihoaan ja hän tunsi ihonsa kuoriutuvan pois. Shenie kirkui, ilma muuttui sekunniksi kosteaksi Doun ympärillä kun Shenien räjäyttämä vesiputki syöksyi liekkeihin. Vesi höyrystyi nopeasti ja muuttui tukahduttavan kuumaksi vesihöyryksi, joka kärvensi Doun keuhkoja. Doun aivot kirkuivat häntä perääntymään, lähtemään tästä helvetin huoneesta. Hänen täytyi kuitenkin löytää jotain ensin, ennen kuin hän saisi antaa itselleen luvan luottaa vietteihinsä ja paeta.
Huoneen rajoja oli mahdotonta hahmottaa. Savu oli sumeaa ja se hohti keltaisena ja punaisena. Liekit söivät seiniä ja irrallista tavaraa, jota lojui pitkin lattioita. Eivät ne olleetkaan tavaroita, Dou tajusi kauhuissaan ja ymmärsi miksi Shenie oli huutanut. Ne olivat ruumiita jotka paloivat ilmiliekeissä ja jotkut niistä yrittivät vielä nousta ylös! Dou huomasi myös huutavansa. Hänen silti täytyi löytää jotain, mutta aika oli loppumaisillaan.
Liekit kohosivat yhä korkeammalle ja Dou näki jo niiden terävät reunat. Viimeinenkin ruumis, joka oli hetki sitten nykinyt lattialla jäi jo paikalleen. Mitä useamman liike pysähtyi, sitä korkeammiksi liekit kasvoivat. Dou kestäisi vielä hetken, mutta pian nuo liekit söisivät hänetkin kuin bambun oksan. Nyt hänellä oli kiire. Paniikki hiipi hänen tajuntaansa kun sekunnit juoksivat hänen askeliensa tahtiin, mutta hän otti liian monta askelta, pian sekunnit loppuisivat.
Shenie jäi jälkeen, yritti saada liekit sammumaan vedellä, mutta kuin öljy jokainen hänen yrityksensä sai liekit vain kasvamaan korkeammiksi.
”Tämä on toivotonta!” Jinin ääni kuului jostain kaukaa oopperamaisena kaikuna, joka pauhasi jopa liekkien huudon yli, ”Dou, meidän on lähdettävä!”
”Dou!” Shenien ääni huusi jostain hänen selkänsä puolelta savuverhon takaa. Shenien ääni katosi yskintään kun savun tappava häkä tunkeutui hänen keuhkoihinsa. Happea ei pian olisi lainkaan…
Dou juoksi ja juoksi, aika olisi pian loppu, eikä hän vieläkään ollut löytänyt mitä oli etsimässä. Hänen keuhkonsa huusivat ilmaa ja iho paloi jo. Aikaa ei ollut enää paljoa.
Silloin, savun seassa näkyi liikettä, aivan maan tasossa. Dou syöksyi polvilleen ruumiin viereen ja repi sen käsivarsilleen. Tummat puolipitkät hiukset ja tatuoitu käsivarsi, kyllä, hän elää! Dou ajatteli voitonriemuisesti. En menettänyt häntä kuten menetin Wangin, minä voitin! Hän katsoi tummaa miestä ja tunsi onnen kyynelien valuvan poskilleen, mutta sitten ruumiin pää kääntyi ja –
- se oli täysin palanut. Toinen puoli kasvoista oli täysin palanut kareelle, silmää tai korvaa ei enää ollut. Poskiluu paistoi hiiltyneenä palaneen lihan läpi. Tumman ruskea silmä tuijotti lähes ympäri kääntyneenä Douta ja toinen kuoppa, jossa oli jotain plasmaa muistuttavaa valkoisen tummaa ainetta. Miten kauhistunut ilme noiden kasvojen vasemmalla puolella olikaan. Miten kuollut tuo lämmin ruumis olikaan Doun käsivarsilla. Dou oli myöhästynyt sekunnilla tai kahdella.
Dou ei voinut estää huutoa irtoamasta kurkustaan. Huuto muuttui yskimiseksi kun savu hänen ympärillään muuttui sakeammaksi. Hän oli taas menettänyt tulelle tärkeän ihmisen. Dou kohotti katseensa ja näki edessään karmaisevan näyn. Hänen edessään, vain muutaman metrin päässä oli ruumis ilmiliekeissä. Se paloi niin voimakkaasti, että liekit muuttuivat sinisiksi. Ruumiista ei ollut jäljellä mitään muuta kuin luut, jotka nekin näyttivät palavan pian pois. Ruumiin yllä istui hahmo polvillaan, täsmälleen samassa asennossa kuin Dou tällä hetkellä, täydellisenä peilikuvana. Hahmo piteli palavaa luurankoa käsissään ja näytti itkevän. Dou tajusi kauhukseen tuntevansa myös tuon luurangon. Joskus sekin oli ollut lihaa, luuta ja verta. Joskus sekin oli nauranut ja pilaillut. Joskus Doukin oli pidellyt tuota luurankoa samalla lailla kuin tuo hänen peilikuvansa piteli sitä nyt. Mutta silloin tuo luuranko oli tapellut vastaan. Saman lailla kuin ruumis Doun käsivarsilla nyt, ei tuokaan enää koskaan tappelisi vastaan. Dou kuuli sanat savun läpi miten hahmo hänen edessään nyyhkytti:
”Herää, herää, ole kiltti, herää, anteeksi, olen pahoillani, herää, se oli vain leikki, herää anteeksi, ole kiltti…”
Dou oli jo nousemassa ylös ja syöksymässä kohti tuota hahmoa joka hoki epätoivoista mantraansa. Hänen oli pelastettava tuo surullinen olento, joka ei osannut päästää irti. Dou tiesi tämän kaiken olevan epätoivoisen rukoilijan syytä, mutta tämä oli viaton. Dou tiesi tämän, joten hänen oli pelastettava ainakin hänet. Kaikki muut olivat jo kuolleet.
Dou miltei kosketti jo hahmoa kun käsi tarttui hänen olkaansa ja repäisi häntä lujaa taaksepäin. Dou huusi ja rimpuili, mutta metallinen käsi hänen olallaan piti. Hänet vedettiin pois kahden kuolleen ja yhden elävän luota väkivalloin ja Dou pystyi vain katsomaan avuttomana kuinka liekit söivät jo rukoilijan vaatteita…
”Dou!”
”Ei!”
”Dou!”
Dou avasi silmänsä säpsähtäen. Hän makasi sängyllään Shenien asunnossa. Jin istui hänen vieressään sängyllä ja piteli Douta olkapäistä, antaen pitkien kynsiensä tunkeutua syvälle Doun paljaiden olkien ihoon. Tämän kauniita kasvoja leimasi huoli. Dou tajusi olevansa aivan hien peitossa ja olevansa pahasti sotkussa liinavaatteisiin. Hänen hengityksensä oli nopeaa ja lihakset tuntuivat kramppaavan.
Shenie ilmestyi ovensuuhun silmät suurina ja näpsäisi huoneeseen valon päälle. Painajainen, josta Dou oli herännyt juuri katosi sillä hetkellä. Oli tiistai-aamu ja auringon ensisäteet näkyivät jo verhojen välistä, mutta aamun täytyi silti olla todella aikainen.
”Mitä täällä tapahtuu?” Shenie kysyi kauhistuneena, katsoen Douta ja Jiniä, ”heräsin kauheaan huutoon.”
”Niin, Dou, mitä täällä tapahtuu?” Jin tiukkasi Doulta, josta vihdoinkin päästi irti. Dou veti polvensa rintaansa vasten ja yritti saada hengityksensä tasaantumaan.
”Näin painajaista”, Dou sanoi viimein.
”Mitä unessa tapahtui? Heräsin siihen että sinä ulvoit kuin viimeistä päivää ja heittelehdit sängyllä kuin olisit ollut jonkin kohtauksen kourissa”, Jin sanoi. Shenie kiirehti hakemaan Doulle vesilasia ja palasikin juuri sopivasti siihen kun Dou pystyi vihdoinkin alkaa kertomaan unestaan:
”Se oli jokin huone tai varasto, jossa oli todella suuri tulipalo. Sinä yritit sammuttaa sitä, Shenie, muttet onnistunut, liekit vain kasvoivat. Jin, sinäkin oli olit siellä, mutta tavallaan jossain muualla. Lattia oli täynnä… palavia ruumiita”, Dou sanoi ja värähti, juoden pitkän kulauksen vettä. Painajainen oli tuntunut aivan käsittämättömän todelliselta, sen ajatteleminenkin toi muiston siitä hirveästä kauhusta tuoreena hänen mieleensä.
”Mitä muuta unessa tapahtui?” Shenie kysyi. Jin katsoi tätä hieman hämmentyneenä ja Shenie selitti:
”Dou saattaa kyetä näkemään tulevaisuutta unissaan. Meillä on erilaisia voimia, jotka ilmestyvät pikkuhiljaa. Saman lailla kuin sinun kykysi hahmottaa suuntaa taaksepäin ja minun ajatusten luku -kykyni. Olen jonkin verran lukenut entisten… meidän laistemme kyvyistä ja yleensä kasvien, eläinten ja ihmisten kanssa voimakkaassa yhteydessä olevien voimien yhteydessä esiintyy kykyä nähdä tulevaisuuteen. Tämä saattaa olla tulevaisuus, jonka Dou juuri näki painajaisessaan. Ja minä ainakin haluan tietää miltä se näyttää, jos se on paha. Ehkä voimme estää sen.”
”Se vaikuttaa karmaisevalta, jos Doun huutoihin on luottamista”, Jin sanoi haudan vakavana, vaikuttaen jo itsekin hieman pelokkaalta. Dou oli hämmästynein kaikista. Pystyikö hän muka näkemään tulevaisuuteen? Samassa Dou muisti nähneensä painajaisen Ethyonista, rannasta ja kaupungin profiilista. Ainakin osittain tuo painajainen oli jo käynyt toteen… tarkemmin ajateltuna ei ollut käynyt, koska Dou oli muuttanut sitä. Dou ei ikinä ollut tietoinen tästä puolesta hänen voimiaan, eikä hän rehellisyyden nimissä tiennyt oliko hän mitenkään riemuissaan siitä.
”Jatka, Dou. Jos siis pystyt”, Shenie lisäsi vielä.
”Juoksin huoneen halki ja etsin jotain… jota kuta. Lattia oli täynnä palavia ruumiita. Löysinkin mitä etsin lopulta. Se oli Nicky, mutta hän oli jo -” Doun ääni särkyi kun hän muisti karmaisevan kuvan Nickyn palaneista kasvoista. Shenie luki ilmeisesti kuvan hänen muististaan koska hänkin värähti.
”Ilmeistänne päätellen olen ensimmäisen kerran iloinen siitä etten osaa lukea ajatuksia”, Jin sanoi kolkosti katsellen kahta ystäväänsä.
”Sitten katsoin ylös”, Dou jatkoi varovaisesti, ”ja näin toisen ruumiin. Se oli palanut enemmän kuin muut. Se taisi olla…”
”Oliko se Ethyon?” Shenie kysyi lempeästi ja Dou nyökytteli.
”Oli. Ja hänen luurankoaan piteli hahmo, joka oli peilikuvani. En ole varma, oliko se joku muu vai oliko se –” Dou lopetti lauseen kauhuissaan. Hiljaisuus laskeutui huoneeseen. Dou järjesteli ajatuksiaan hetken aikaa. Mitä jos se olikin niin?
”Kuka, Dou, kuka?” Shenie kysyi mahdollisimman lempeästi, silittäen Doun käsivartta.
”Se saattoi olla Dorian. Tai sitten se olin minä. On hyvin mahdollista, että se olin minä. Tai sitten se oli joku muu. Kuka ikinä se olikaan, se hoki: ”herää, anteeksi, ole kiltti, herää”, ja itki. Yritin kurottaa häntä kohti pelastaakseni hänet… tai itseni, mutta sitten sinä herätit minut Jin”, Dou sanoi katsoen kiitollisena Jiniä joka nyökkäsi ymmärtävästi.
”Vaikuttaa pahalta”, Shenie sanoi ajatuksissaan.
”Tarkoittaako tämä sitä, että Nicky kuolee? Tarkoittaako tämä sitä että Eth-, Wang siis, kuolee toisen kerran? Nyt oikeasti? Voimmeko estää sen?” Dou kysyi kärsimättömänä, ”entäs ne kaikki muut ruumiit? En tunnistanut niitä, koska niitä oli niin paljon.”
”En tiedä, Dou. Tulevaisuus on epävakaata maaperää. Siitä ei ikinä voi olla varma. Yksikin pieni päätös voi muuttaa sen kokonaan”, Shenie sanoi.
”Mutta heidän henkensä ovat uhattuja?” Dou kysyi katsoen silmät suurina Shenietä. Jin loi kysyvän katseen myös Shenieen, joka epäröi vain sekunnin.
”Siltä näyttää”, Shenie vastasi katsoen vakavana Douta.
”Tiedätkö miksi?” Jin kysyi, mutta Doun kummastukseksi Jin kysyikin Shenieltä tätä eikä Doulta, joka oli enteen nähnyt. Shenie katsoi Jiniä epäilevästi, vastaten erittäin varovaisesti jokaista sanaansa painottaen:
”En tiedä. En voi olla varma.”
”Jos tiedät jotain, kerro toki”, Jin sanoi haastavasti. Shenie näytti ajattelevan asiaa, mutta pudisteli sitten päätään.
”Minulla ei ole havaintoakaan.”
”Eikö todellakaan?” Jin kysyi irrottamatta katsettaan Sheniestä. Hetken aikaa naiset tuijottivat toisiaan kuin kaksi tappelukoiraa jotka odottivat toisen tekevän ratkaisevan liikkeen. Tämä sai Doun tuntemaan olonsa erittäin epämiellyttäväksi.
”Shenie? Jin?” tämä kysyi hämmästyneenä. Taika murtui ja kumpikin nainen kääntyi jälleen katsomaan huolissaan Douta. Dou tunsi ärsytyksen nousevan. Nuo kaksi olivat näyttäneet äsken olevan täynnä kaiken tietävää raivoa jostain syystä mitä Dou ei tiennyt ja nyt he olivat jälleen kaksi huolehtivaa ja hellää naista. Tällaisilla hetkillä Dou tiesi miksi hän seurusteli Nickyn eikä yhdenkään naisen kanssa. Joskus nämä olivat aivan käsittämättömiä mielenliikkeissään.
”Ei mitään hätää, Dou”, Shenie sanoi silittäen Doun hiuksia, mutta loi samalla Jiniin katseen, joka kielsi tätä pilaamasta mitään. Jin vastasi myrkyllisellä suun mutristuksella, joka ei todellakaan luvannut yhtikäs mitään. Dou taas tunsi jäävänsä vaihteen vuoksi ulkopuoliseksi.
”Älkää ruvetko tappelemaan keskenänne”, Dou sanoi, ”älkääkä jättäkö minua ulkopuolelle.”
”Emme”, Jin sanoi ja näytti haluavan sanoa Doulle vielä jotain, mutta Shenie puhui tämän päälle:
”Mene nyt nukkumaan. Haluatko ensin tekstata Nickylle?”
”Haluan”, Dou sanoi ja Shenie kävi noutamassa puhelimensa hänelle.
”Yritä sen jälkeen nukkua. Palauta puhelin minulle aamulla”, Shenie sanoi silittäen vielä kerran Doun sekaisia hiuksia. Jin kävi nukkumaan samalla kun Shenie poistui huoneesta sulkien valon perässään.
Dou kävi makuulle ja kirjoitti tekstiviestin nopeasti: ”Moi. Näin pahaa unta joka oli pelottavan todentuntuinen. Tämä on typerää, mutta haluan varmistaa että olet kunnossa. DD.” Dou hymyili painaessaan lähetä –painiketta. Miten söpöltä ja hölmöltä hän vaikuttikaan. Hän kävi makaamaan ja odottamaan vastausta, jolloin hänen päähänsä ilmestyi idea. Hetken sitä mietittyään hän päätti kuitenkin tehdä ideansa mukaisesti, vaikka se tuntui todelta huonolta heti kun hän painoi toisen kerran lähetä –näppäintä lähettäessään viestin kopion toiseen numeroon, joka myös oli tallennettuna Shenien puhelimeen. Ei mennyt edes minuuttia kun kännykkä värisi Doun kädessä ja salamana hän nosti sen silmiensä eteen. Näytöllä ilmestyi teksti:
”Kaikki hyvin. Kuinka pahaa unta? –EDC”
Dou mietti hetken ennen kuin päätti vastata: ”Asteikolla 1:stä 10:een 13. DD.” Ei kulunut jälleen pitkään ennen kuin kännykkä värisi jälleen kerran. Dou hymähti ajatellessaan miten herkkäuninen Ethyonin täytyi olla, koska heräsi tekstiviestiin näin nopeasti. Jumalten Rannassa häntä ei olisi saanut hereille edes kirveellä. Tai sitten tämä oli jo hereillä ja menossa töihin. Sitähän ne kunnon ihmiset harrastivat ja niiden joukkoon kai Ethyon nykyisin määriteltiin.
”Ikävä kuulla. Onneksi se oli vain unta. Yritä vielä nukkua. –EDC”
Dou laski puhelimen vierelleen ja jäi tuijottamaan sitä. Nickyn pitäisi vielä vastata niin Dou saisi nukkua rauhassa. Doun mielessä käväisi mahdollisuus, että Ethyon olisi saattanut odottaa hänen viestiään. Kun he olivat olleet pieniä Wang oli aina osoittanut aivan käsittämätöntä kykyä tietää milloin Dou kärsi painajaisista ja oli aina ilmestynyt hänen sänkynsä luokse herättämään hänet niistä. Kerran Wang oli jopa tullut omasta kodistaan Bernin hienostoalueelta keskellä yötä lähiöön Doun ja tämän isän talolle kun oli ”vain arvellut” että Dou näki pahoja unia. Eikä tämä ollut kertaakaan ollut väärässä.
Dou ravisteli päätään ja yritti saada ajatuksen katoamaan. Ethyon ei ollut Wang. Dou oli kärsinyt painajaisista viimeisen kuuden vuoden ajan enemmän kuin elämänsä aikana yhteensä ja sata kertaa enemmän, eikä Ethyon ollut kertaakaan tullut hänen luokseen. Dou ei enää halunnut olla niin naiivi kun hän oli ollut ennen mielisairaalaan joutumistaan. Kukaan ei tulisi pelastamaan häntä.
Minä olen täällä, minä pelastin sinut, Dorian sanoi hellästi Doulle. Dou hymyili. Hän tiesi Dorianin olevan oikeassa. Kuten hän aina oli. Mutta Dorian, sinäkään et aina ollut olemassa.
Nyt minä olen. Etkä ole enää yksin, Dorian muistutti yhtä hellästi kuin äskenkin. Viimeinkin puhelin värisi jälleen ja Dou luki viestin:
”Heräsin juuri töihin. Kaikki muu hyvin, paitsi se etten ole nyt vierelläsi. Koita levätä –Nicky”.
Dou hymyili viestille ja painoi puhelimen rintaansa vasten. Ainakin Nicky oli hänen kanssaan ja välitti hänestä. Hän oli tuntenut miehen vasta pari viikkoa, mutta tämä vaikutti jo lupaavalta. Hän oli viettänyt koko menneen viikonlopun Nickyn kanssa kiertäen ympäri Miamia. Tämä oli näyttänyt hänelle kaikki suosikkipaikkansa ja Dou oli rakastanut jokaista. Nicky vaikutti niin hyvältä mieheltä että Doun oli lähestulkoon mahdotonta kuvitella parempaa. Samassa Doun silmät aukenivat uudestaan vasta muutaman tunnin päästä kun Shenie tuli hellästi ravistelemaan häntä hereille.
”Dou, voisitko antaa puhelimeni takaisin? Minun pitää lähteä kuuntelemaan Chantelin luentoa. Ja sitä paitsi, eikö sinun pitänyt mennä Ethyonin luokse tänään vahtimaan Freytä?” Shenie kysyi saadessaan puhelimensa takaisin Doulta. Dou nousi heti istumaan järkyttyneenä, hän oli jo ehtinyt unohtaa lupauksensa mennä tiistaiksi jälleen kerran istumaan epämukavasti vastapäätä Ethyonia pöydän ääressä. Ihana viikonloppu oli kadottanut kaiken hänen päästään.
”Unohdin ihan kokonaan! Mitä kello on?”
”Puoli yhdeksän.”
”Ehdin juuri ja juuri sinne kymmeneksi, kiitos että herätit minut Shenie”, Dou sanoi ponkaisten kohti kylpyhuonetta. Häntä ei huvittanut mennä, mutta lupaus oli lupaus ja Dou halusi aina olla sanojensa mittainen mies vaikka se menikin hänen oman mukavuutensa edelle. Hän voisi mennä tapaamaan illalla Nickyä, hän ajatteli pestessään hampaitaan, niin hänen ei tarvitsisi omistaa koko päivää epämukavuudelle Ethyonin seurassa. Onneksi sentään Frey oli siellä.
Vain paria minuuttia ennen kymmentä Dou oli jo Ethyonin ovella. Jälleen kerran mies avasi oven ennen kuin Dou ehti edes koputtaa. Ethyon näytti tarkistavan Doun äkkiä läpi katseellaan ennen kuin päästi tämän sisään. Nyt hän näytti erilaiselta kuin ennen. Ei niin laittautuneelta vaan tämän lyhyet hiukset olivat sikin sokin ja haukotellen Ethyon laahusti hyvät huomenet toivotettuaan kohti keittiötä. Dou seurasi perässä samalla kun tekstasi Nickylle tahtonsa nähdä tämän illalla.
”Olen kotona viiden jälkeen. Voimme mennä vaikka elokuviin? –Nicky”
Tyytyväisenä Dou vastasi myöntävästi ja sulloi kännykkänsä taskuunsa. Päivä oli alkanut varsin hyvin ellei ottanut huomioon hänen painajaistaan ja pommiin nukkumistaan. Istuessaan tottumuksesta keittiön pöydän ääreen Dou huomasi ettei samaa voinut sanoa Ethyonista. Tämä hieroi silmiään ja haukotteli entistä leveämmin kaataessaan heille kahvia, joka hyvä että osui kuppiin.
”Pitkä ilta?” Dou kysyi kun Ethyon istui häntä vastapäätä pöydän ääreen. Pöydän ääressä oli paljon papereita sikin sokin ja Ethyonin läppäri oli jo auki ja siinä näytti olevan dokumentti auki, jota tätä työsti.
”Kyllä. Tämän pitää olla valmis iltapäiväkokoukseen mennessä. Raportti budjetin ylityksistä. Pomo ei itse vaivaudu moisiin hommiin, joten laittaa minut töihin”, Ethyon sanoi ja Dou haistoi aimo annoksen ärtymystä Ethyonin äänestä. Dou ei voinut estää pientä vahingon iloa. Ethyon ja Dou eivät olleet vieläkään lähelläkään tasapeliä kärsimysten määrässä.
”Kuinka pitkään valvoit tehden tuota?” Dou kysyi hörppien kahviaan.
”Kolmeen”, Ethyon sanoi siirtäen jälleen kerran läppärin eteensä. Dou nyökytteli hiljaa itsekseen ja antoi Ethyonille työrauhan. Ei kestäisi varmaan enää pitkään kun Frey keksisi missä pelissä hän haluaisi voittaa Doun tänää ja ryntäisi alakertaan.
Yhtäkkiä Dou tajusi jotain kahvinsa liikkeistä kupissa ja Ethyonin väsyneestä olemuksesta tietokoneen yllä: Dou oli lähettänyt tälle tekstiviestin puoli viisi aamulla. Tämä siis ei ollut hereillä, vaan oli ollut hyvinkin syvässä unessa. Ethyon oli siis herännyt lähettämään hänelle vastauksen eikä ollut selkeästi nukkunut sen jälkeen.
”En kai vain herättänyt sinua yöllä…”, Dou kysyi typerästi. Totta kai hän oli herättänyt, muuten Ethyon ei olisi vastannut hänelle. Ethyon ei katsonut Douhun päinkään vastatessaan:
”Et.”
Dou oli hämillään.
”Mutta sinä…”
”Olin herännyt jo tekemään töitä”, Ethyon sanoi nostamatta katsettaan läppäristään. Dou tunsi miten hänen olkapäänsä painuivat. Tavallaan hän oli toivonut aivan toisenlaista vastausta, myönsi hän sitä itselleen tai ei.
”Ai.”
Hiljaisuus laskeutui jälleen keskustelun ylle. Kuten viime viikollakin se muuttui raskaammaksi ja raskaammaksi eikä kestänyt kauaa kun Dou tunsi sen murskaavan hänet alleen. Lopulta hän ei enää jaksanut, vaan nousi ylös nopeasti.
”Voinko mennä katsomaan Freytä?” Dou kysyi nopeasti ja Ethyon nyökytteli tietokoneensa ruudulle.
”Ylhäällä vasemmalla on hänen huoneensa.”
Dou miltei juoksi portaat ylös kohti Freyn huonetta. Hänen teki mieli itkeä. Ethyon oli niin vieras, aivan eri ihminen kuin se henkilö, jonka kanssa Dou oli kasvanut. Aivan erilainen kuin se, jota Dou oli pitänyt isoveljenään, parhaana ystävänään, suojelijanaan ja loppuvaiheessa miltei rakastajanaan. Dou oli ollut ulkona ihmisten ilmoilla vastan muutaman kuukauden hullujen huoneelta. Hän ei todellakaan ollut valmis kokemaan tällaista emotionaalista stressiä. Ei varsinkaan sen miehen aiheuttamana jonka takia hänet alun perin suljettiinkin niihin valkoisiin huoneisiin vuosiksi.
Frey istui sängyllään huoneessaan. Dou veti syvään henkeä ja astui sisään. Huone oli keltainen ja seinillä oli paljon piirustuksia. Lattia oli täynnä leluja, mutta myös kirjoja. Osa niistä oli varsin paksujakin: Dou näki ihmeekseen Oxford Dictionaryn kirjojen joukossa auki väärinpäin lattialla. Sänky oli pedattu ja pieni poika istui sen päällä katsoen mietteliäänä kahta korttipakkaa, jotka olivat hänen edessään.
”Hei Frey”, Dou sanoi hymyillen pojalle mahdollisimman urheasti. Hän ei voinut nyt antaa Dorianin tulla esiin, hänen täytyisi selvitä tästä päivästä.
”Moi Dou. Kumpi on sinulle älyllisesti hankalampi pakka: Uno-kortit vai tavalliset kortit?” Kysymys oli oudosti aseteltu joten Dou vastasi häkeltyneenä sen olevan tavalliset kortit. Frey hymähti tyytyväisenä ja otti käteensä Uno-kortit. Dou mutristi huuliaan. Ärsyttävä lapsi, taas kerran tämä näytti testaavan Doun sietokyvyn rajoja uskottelemalla tälle, että hän on typerä.
”Pelataanko? Isi ei varmaan halua että me olemme alakerrassa. Hän oli hereillä koko yön. Kuulin kun tämä ryntäili ympäriinsä yöllä. Isi on ihan hullu joskus öisin”, Frey sanoi.
”Isäsi on joskus ollut hullumpi”, Dou sanoi katkerana. Frey katsoi kysyvästi Douta, joka istui tätä vastapäätä sängylle. Frey päätti kuitenkin näköjään jättää Doun kommentin omaan arvoonsa vaan jakoi hänelle kortit. He pelasivat monta kierrosta. Unon säännöt Frey näytti osaavan, joten nyt Doulla oli jopa mahdollisuus voittaa ja niin hän tekikin muutaman kerran. Tämä ei näyttänyt olevan hirveästi Freyn mieleen, mutta tämä yritti esittää hyvää häviäjää. Viimein Doun oli kysyttävä Freyltä:
”Onko isäsi koskaan puhunut elämästään ennen kun hän tapasi äitisi?” Dou yritti tavoitella normaalia keskusteluääntä kysyessään. Frey iski värinvaihtokortin samalla pöytään kun vastasi:
”Ei kauheasti. Hän sanoo ettei menneisyydellä ole väliä. Vihreä.”
”Mutta jotain hän on puhunut?”
”Joo. Isi on sanoo että hänellä oli hankala lapsuus. Että hän teki tyhmiä juttuja. Siksi hän haluaa minut yksityiseen kouluun, jotta voin valmistua. Hän ei tehnyt koskaan niin.”
”Tiedän. Hän oli villi nuorena”, Dou sanoi pettyneenä. Frey ei vaikuttanut alkuunkaan hyvältä tiedon lähteeltä. Ethyon ei todellakaan puhunut mitään menneisyydestään.
”Äiti ja isi tappelevat siitä joskus. Äiti haluaisi tavata isin perheen, mutta isi ei halua edes puhua heistä”, Frey sanoi, ”oletko tavannut isoäitini ja –isäni?”
”Isoisäsi olen tavannut. Asuinkin joskus heidän kanssaan ennen kun Fei kuoli”, Dou sanoi täysin ajattelematta. Hänen piti juuri tehdä suuri päätös sen välillä halusiko hän vaihtaa värin punaiseksi vai siniseksi.
”Kuka on Fei?”
Kysymys herätti Doun takaisin todellisuuteen. Hän oli juuri paljastamassa Ethyonin menneisyyden. Hän oli juuri paljastamassa Wangia Ethyonin menneisyydestä. Nyt jo Frey tiesi enemmän kuin koko elinikänsä aikana isänsä elämästä Euroopassa. Ja vielä hetkonen… Fei – Frey? Dou laski kortit käsistään mykistyneenä. Hän ei ollut edes ajatellut asiaa ensin, mutta nyt hän tajusi Ethyonin nimenneen poikansa isosisarensa mukaan joka oli kuollut nuorena. Samassa Dou näki aivan uuden yhdennäköisyyden Freyssä. Wang oli aina muistuttanut sisartaan, jolla oli ollut pitkät ruskeat lainehtivat hiukset ja tummemman vihreät silmät kuin Wangilla, jotka myös taittuivat hieman ruskeaan. Kasvoiltaan ja ilmeiltään sisko ja veli olivat olleet pelottavankin yhdennäköiset. Nyt katsoessaan Freytä Dou näki aimo annoksen Feitä noissa ruskeissa silmissä. Samassa Dou myös tajusi jotain muutakin, hän muisti jotain, mitä hänellä oli lompakossaan.
Ethyon ei siis näköjään voinutkaan jättää ihan kaikkea jälkeensä, Dou tajusi.
”Fei oli vain yksi tyttö jonka tunsin. Ei mitään erityistä, usko pois”, Dou valehteli mahdollisimman sujuvasti, mutta Doun tuntien erittäin huonosti.
”Sinä olet outo”, Frey kommentoi.
”Haluatteko te siellä ylhäällä ruokaa?” Ethyon huusi yläkertaan. Kaksikko huomasi olevansa nälkäinen ja Dou antoi Freyn syöksyä alakertaan samalla kun kaivoi housujensa taskussa olevan lompakkonsa esiin samalla kun seurasi hitaasti poikaa. Ethyon oli jo kattanut pöydän ja oli siirtänyt työnsä sohvalle.
”Dou on hidas”, Frey sanoi juuri isälleen kun Dou saapui alakertaan.
”Gratiinia ja kalaa eiliseltä”, Ethyon julisti kova ilme kasvoillaan. Tämä näytti paljon väsyneemmältä kuin pari tuntia sitten. Frey mutisi jotain siitä miten vihasi kasviksia, mutta istui silti kiltisti pöytään. Ethyon viittasi ilmeettömänä Doutakin istumaan pöytään, kuin kohtelias isäntä konsanaan. Dou näki mahdollisuutensa tulleen. Katsotaan onko noiden kivikasvojen alla yhtään Wangia jäljellä.
”Ethyon?” Dou kysyi ujosti Ethyonilta huomaten nousevan intonaationsa hermostuksensa johdosta, joka kääntyi heti tämän puoleen.
”Niin, Dou?” Ethyon kysyi kärsivällisellä äänellä. Dou ojensi pienen valokuvan Ethyonille, joka otti sen vaistonvaraisesti vastaan.
”Ajattelin että haluaisit tämän takaisin.”
Valokuva sai hetken pysähtymään heidän ympärillään. Ethyonin silmät pyöristyivät valtaviksi ja tämän suu aukeni raolleen. Näytti siltä että tämä olisi kadonnut sijoiltaan jonnekin kauas. Kun hän viimein kohotti katseensa Doun silmiin Dousta tuntui että Ethyon katsoi ensikertaa häntä silmiin. Aivan kuin hän näkisi Doun ensikertaa. Kivisestä ilmeestä ei ollut tietoakaan.
”Sinä olet pitänyt tämän… kaikki ne vuodet...” Ethyon sanoi hiljaisella äänellä, aivan kuin olisi pelännyt että valokuva lakkaisi olemasta olemassa jos hän puhuisi yhtään lujempaa.
”Muisto hyvistä vuosista”, Dou sanoi katsoen kuvaa Ethyonin kädessä, ”mutta sinä olit se joka kantoi sitä salassa mukanaan 14-vuotiaasta lähtien.”
Ethyon ei näyttänyt saavan sanaakaan suustaan ulos vaan katsoi vuoroin kuvaa ja vuoroin Douta.
”Minusta oli vain oikein, ettei hän koskaan kadonnut. Että hän oli edes jonkun mukana koko ajan. Ei ollut hankalaa napata tuota kuolinasiakirjojen joukosta”, Dou selitti.
”Fei”, Ethyon sanoi ääneen sanan kuin se olisi ollut salainen loitsu. Frey oli seurannut koko sananvaihtoa ja puuttui viimeinkin puheeseen.
”Kuka tämä Fei on?”
Ethyon piilotti kuvan nopeasti selkänsä taakse ja hetki oli poissa. Doun teki mieli lyödä lasta, joka sai Ethyonin ilmeen muuttumaan jälleen kerran kylmäksi ja tasaiseksi. Täydellisen tyhjäksi.
”Fei oli tätisi. Hän kuoli. Mutta ei tästä enempää. Frey, syö suu kiinni! Dou, kiitos valokuvasta. Menen laittamaan sen talteen”, Ethyon sanoi kääntäen selkänsä kaksikolle lisäten vielä olkansa yli: ”katsotko Dou että Frey syö vihanneksensa!”
”Selvä”, Dou sanoi kiukkuisena istuen pöydän ääreen. Hetken ajan hän oli nähnyt jo jotain tuttua. Mutta se oli kadonnut yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Frey katsoi uteliaana Douta ja kysyi:
”Mitä annoit isälle?”
Dou vain otti gratiinia eikä vastannut. Se oli ollut valokuva Feistä, jossa tämä katsoi kameraan ja hymyili hieman. Ikivanha passikuva, joka oli otettu vähän ennen Fein traagista kuolemaa. Dou oli saanut sen haltuunsa kun se oli löydetty auton läheltä jossa Wang oli kuollut. Dou ei ollut tiennyt että Wang oli kantanut kuvaa mukanaan, tämä oli aina vaikuttanut jättäneen Fein täydellisesti taaksensa. Jollain tavalla Dou oli olettanut että sisarensa kasvojen näkeminen olisi tuonut edes jotain takaisin… Mutta se aika jonka ajan Ethyon oli näyttänyt edes minkäänlaista muistamista saati välittämistä siitä mitä oli tapahtunut hänelle ennen Amerikkaan saapumistaan ei todistanut vielä mitään.

[snippy]

”Mitä annoit isälle?”
Dou vain otti gratiinia eikä vastannut. Se oli ollut valokuva Feistä, jossa tämä katsoi kameraan ja hymyili hieman. Ikivanha passikuva, joka oli otettu vähän ennen Fein traagista kuolemaa. Dou oli saanut sen haltuunsa kun se oli löydetty auton läheltä jossa Wang oli kuollut. Dou ei ollut tiennyt että Wang oli kantanut kuvaa mukanaan, tämä oli aina vaikuttanut jättäneen Fein täydellisesti taaksensa. Jollain tavalla Dou oli olettanut että sisarensa kasvojen näkeminen olisi tuonut edes jotain takaisin… Mutta se aika jonka ajan Ethyon oli näyttänyt edes minkäänlaista muistamista saati välittämistä siitä mitä oli tapahtunut hänelle ennen Amerikkaan saapumistaan ei todistanut vielä mitään. Kuka tahansa liikuttuisi tuossa tilanteessa. Ethyon oli kuitenkin toipunut siitä pelottavan nopeasti.
Dou istui alas pöydän ääreen ja painoi päänsä käsiinsä, pystymättä pidättelemään epätoivoa, joka iski häneen kiinni. Dou oli naiivisti uskonut, että Ethyon palaisi hänen luokseen sellaisena kun hän oli tämän tuntenut pian. Jotain siellä oli, mutta se ei ollut se osa Ethyonia, jota Wangiksi oltiin joskus kutsuttu. Mitä hänen Wangilleen oli käynyt?
”Dou, mikä sinuun tuli?” Frey kysyi, muttei Dou löytänyt voimaa vastata. Hän tunsi epätoivon syövän itseään. Se tuntui hapolta joka söi hänen sisäelimiään. Dou kohotti katseensa nopeasti kattoon, estääkseen kyyneliä nousemasta hänen silmiinsä, tai ainakin niin hänellä oli tapana tehdä. Yleensä se auttoi, mutta nyt Dou näki vain katossa roikkuvan naurattavan valkoisen lampun, joka oli häikäisi hänen silmiään. Tuo lamppukin pilkkasi häntä, muistutti häntä siitä, miten typerä Dou olikaan kun oli kuvitellut pystyvänsä tulemaan tänne ja horjuttamaan sitä täydellisyyttä, joka vallitsi Ethyonin elämässä. Dou oli kuvitellut, että hän saisi vihdoinkin takaisin jonkun, joka todella välitti hänestä. Dou oli kuvitellut että hänen turvasatamansa olisi kellunut hänen luokseen kaikkien näiden vuosien myrskyn jälkeen. Mutta satama ei tullut, Ethyon oli vieläkin Ethyon, eikä Dou ollut enää varma että näkikö hän enää sitä majakan etäistä loistetta horisontissa, joka oli ohjannut hänet Ethyonin luokse hänen myrskyisten vuosiensa jälkeen. Myrsky, joka nousi Doun omasta sielusta.
”Minä olen kärsinyt niin pitkään…” Dou sanoi hiljaa. Hän ei nyt tarkoittanut pelkästään vuosiaan hullujen huoneella, vaan myös niitä kaikkia vuosia, jolloin hänen isänsä oli hakannut häntä ja syyttänyt Douta vaimonsa, Doun äidin, kuolemasta. Dou muisti vuodet, jolloin hän oli Fein kuoleman jälkeen pysynyt järjissään ottovanhempiensa luona kun kaikki olivat syyttäneet häntä Fein kuolemasta. Dou ajatteli äärimmäistä henkistä arpea, jonka jumalten ranta oli häneen jättänyt… ja sitä autoa, jossa Wang oli palanut poroksi. Vain ajatus siitä, ettei Wang ollutkaan kuollut oli pitänyt Doun pystyssä viimeiset viikot. Nyt Dou tunsi jälleen kerran murenevan hänen päänsä sisällä. Unikaupunki romuttui ja todellisuus iski.
Dou tunsi kyynelten valuvan poskiaan pitkin. Hän halusi kuolla. Dou katsoi veistä, joka oli jäänyt Ethyonilta pöytään kun tämä oli leikannut tomaatteja Freylle. Tuo saisi hänet tuntemaan jotain konkreettista, Dou ajatteli ojentaessaan kätensä kohti veistä. Pieni viilto kaulan syrjään ja hän olisi vapaa. Viimeinkin. Frey oli jäänyt katsomaan Douta suurin silmin, muttei sanonut mitään. Lapsi tajusi että jotain oli tapahtumassa, mutta tämän hämmentyneestä ilmeestä päätellen tällä ei ollut havaintoakaan mitä. Dou hymyili katkerana tarttuessaan veitseen eikä voinut estää itseään ajattelemasta: Sinä vielä ymmärrät joskus.
Ei. Kuului voimakas käsky Doun pään sisältä ja hän jähmettyi, tuijottaen veistä kuin mies autiomaassa keidasta.
Älä estä minua nyt Dorian, Dou ajatteli, minun täytyy päättää tämä. Kaikki on mennyt, minulla ei ole enää mitään muuta tapaa. Usko minua, tämä on parhaaksi myös sinulle.
Dou, älä. Sinä tiedät, etten minä enää pyydä, vaan käsken sinua.
Dorian, anna minun mennä! Dou aneli.
En voi. Olen pahoillani, mutta en voi. Jonkun on oltava vahva. Et voi vielä antaa periksi.
Mistä, Dorian? Ei ole enää mitään. Ei mitään. Sinä voit pitää minua pystyssä vähän aikaa kerrallaan, muttet sinäkään jaksa aina. Minä tarvitsen enemmän ja koska olen näin surkea ja surullinen olento, en voi saada sitä. Minä tapan sinut hitaasti ja itseni vielä hitaammin.
Dou. Kuuntele minua. Hengitä.
Vastentahtoisesti Dou veti henkeä, Dorian suorastaan pakotti hänen ruumiinsa siihen. Dou tunsi miten Dorianin tietoisuus nousi, voimakkaana kuin tsunami hänen mielensä liepeille ja iski Doun omaan ällistyttävällä voimalla. Dou älähti ja tiputti veitsen kun hänen sormensa muuttuivat hervottomaksi vieraan voiman ottaessa hänen kehostaan otteen.
Dorian, ei, älä….!
Jos sinä et pysty ajattelemaan selkeästi niin minä hoidan sen puolestasi. Sinä et tapa itseäsi sen paskiaisen takia. Et tänään.
Et voi pakottaa minua.
”Kyllä näköjään voin”, Dorian sanoi kylmästi sulkiessaan Doun pois heidän yhteisen ruumiinsa aisteista. Niin pelottavan helppoa, Dorian ajatteli, hän ei koskaan ollut nähnyt Douta näin heikkona.
Dorian nousi seisomaan ja katsoi alas poikaan, joka ei ollut syönyt lainkaan koko episodin aikana. Dorian nyrpisti nenäänsä pojalle joka vieläkin tuijotti häntä hämmästyneenä.
”Syö vihanneksesi”, Dorian komensi kylmästi. Hän käänsi selkänsä lapselle ja marssi eteiseen päättäväisin pitkin askelin. Hän veisi Doun pois täältä, nyt. Eikä antaisi tämän enää palata. Juuri kun hän oli avaamassa ulko-ovea Ethyon astui eteiseen yläkerrasta.
”Dou, lähdetkö sinä jo?” Ethyon kysyi rauhallisella äänellä. Dorianin niskakarvat nousivat pystyyn ja tämä kääntyi hieman kyyryssä katsomaan Ethyonia.
”Kyllä.”
Ethyon otti askeleen eteenpäin ja oli juuri sanomassa jotain, mutta pysähtyi nähdessään Doun kaventuneet silmät ja kyyryn asennon.
”Dou, mikä…?” Ethyon sanoi, mutta aloittikin uudestaan, nyt vuorostaan antaen koko ruumiinsa mennä taisteluvalmiuteen, ”kuka sinä olet?”
Miehet tuijottivat toisiaan vaiti, kumpikin jännittyneinä, valmiina nostamaan nyrkit pystyyn jos tarve tulisi sille. Dorian ei koskaan ollut tuntenut tälläistä vihaa, ei koko olemassaolonsa aikana ja tuo mies hänen edessään oli kaiken hänen vihaamansa ruumiillistuma.
”Vien hänet pois”, Dorian sanoi viimein.
Ethyon otti toisen askeleen eteenpäin, jolloin Dorian puristi kätensä nyrkkiin ja kohotti ne eteensä. Ethyon pysähtyi ja jatkoi tuijotusta.
”Älä seuraa”, Dorian komensi ja käänsi selkänsä. Ethyon ei tehnyt niin, vaan antoi oven sulkeutua heidän välissään.

[snippy]

Illalla Ethyonin puhelin soi ja se säikäytti hänet miltei ulos nahoistaan. Tämä oli hämmästyttävää, Ethyon ei ollut tottunut saamaan puheluita keskellä yötä, ainakaan tiistaisin. Vielä yllättyneempi hän oli kun hän näki soittajan olevan Shenie. Tämä oli harvinaisen huono aika soittaa, oli Shenie tai ei.
”Haloo?” Ethyon sanoi puhelimeen hipsiessään ulos makuuhuoneesta, jossa oli juuri ollut suutelemassa nukkuvan vaimonsa otsaa.
”Hei. Meidän täytyy puhua.”
”Etkö voi soittaa minulle huomenna?” Ethyon sanoi ärtyneenä astellessaan alakertaan, ”on aika myöhä, tiedätkö. Käytättekö te veden valtiattaret edes kelloja?”
”Käytämme, tai no käytän. En henkilökohtaisesti tunne yhtäkään kenellä olisi samanlaisia kykyjä kuin minulla. Mutta kellonajasta viis. Meidän täytyy puhua.”
”Hyvä on, puhu”, Ethyon sanoi hieroen otsaansa. Tämä todellakin oli huono aika.
”Ei puhelimessa. Tule ulos.”
”Oletko pihallani?” Ethyon kysyi hölmistyneenä.
”En vaan kaapissasi. Tule ulos”, Shenie vastasi ja katkaisi puhelun. Ethyon katsoi hetken aikaa etuovea ja parvekkeen ovea. Hän tajusi kyllä, ettei hänellä ollut mitään mahdollisuutta paeta ajatustenlukijaa takaoven kautta, todennäköisesti tämä tiesi jo hänen ajattelevan pakoa kuitenkin. Parempi vain kohdata tämä, vaikkei Ethyonia lainkaan huvittanut rehellisyyden nimissä.
Ethyon sulki varovaisesti etuoven pitäen huolta ettei se pitänyt minkäänlaista ääntä. Shenie olikin siinä, nojaillen autoon jonka Ethyon oli jättänyt pihalle. Shenie nyökkäsi hänelle tervehdyksensä ja vilkaisi autoa takanaan huvittuneena.
”Lähdössä jonnekin?” Shenie kysyi mittaillen uteliaana Ethyonia katseellaan kun tämä käveli Shenien eteen.
”Tulitko estämään?” Ethyon kysyi haastavasti silmät jälleen kerran kaventuen. Hän haastoi riitaa tänään jo toisen vanhan kaverinsa kanssa. Tämä oli suorastaan naurattavaa, miksei mikään toiminut sujuvasti. Shenie vain naurahti kolkosti ja pudisteli päätään.
”En tullut tänne sen takia. Minua ei henkilökohtaisesti kiinnosta se, mitä sinä teet. Mutta Douta kiinnostaisi. Samoin Chantelia ja Freyta. Sinä olet täysin pukeutunut? Nahkatakki ja kaikki. Arvaan että auton takakontissa on tarpeeksi tavaroita jotta voisit ajaa kolme päivää pysähtymättä. Mutta sinä et tekisi sitä, vai mitä? Sinä olet fiksumpi, auto voidaan paikantaa, se kuitenkin on sinun nimissäsi. Ajattelit ajaa sillä johonkin suuntaan päivän ja sitten hylätä sen. Todennäköisesti varastaisit auton ja ajaisit omia jälkiäsi takaisin, ennen kuin lähtisit täysin eri suuntaan minne aluksi ajoit. Sen jälkeen varmaan hylkäisit tämänkin auton ja jatkaisit julkisilla. Osuinko yhtään lähelle suunnitelmaasi?”
Ethyon oli hiljaa ja tuijotti Shenietä, joka vain pudisteli päätään.
”Sinä olet erilainen, Ethyon. Kuusi vuotta sitten, mitä minä sinua tunsin, sinä olisit ylpeillyt ja johtanut minut sanoillasi uskomaan jotain aivan muuta. Olisit puhunut itsesi pussiin. Nyt sinä vain katsot minua ja laskeskelet. En pääse pääsi sisälle, mutta näen miten rattaat kääntyvät aivoissasi nyt. Mitä sinä mietit?”
”Sinun pitäisi tietää”, Ethyon sanoi kylmällä, sieluttomalla äänellä. Shenie nyökytteli puraisten huultaan.
”Niin minun pitäisi. Mutta en tiedä. Sinä et levittele ajatuksiasi kuten kaikki muut vaan pidät ne tiukasti omana tietonasi. Ja tiedät, kun minä yritän päästä sisään”, Shenie sanoi. Ethyonin läpi kävi voimakas impulssi, joka repi hänen mieltään, yritti levittää sen auki kuin kirjan eteensä. Ulvahtaen Ethyon nosti kätensä korvilleen ja tunsi jalkojensa muuttuvan veltoksi. Häneltä vaati kaikki mahdolliset voimat, joita hänellä oli varastossa, jotta hän sai työnnettyä Shenien pois. Henkeään haukkoen alkavan migreenin kourissa Ethyon murisi muutaman kirouksen Shenietä kohti, joka vain nakkeli niskojaan, nojaillen yhä rentona autoon.
”Älä tee tuota.”
”Voisin pakottaa itseni läpi. Ei se vaatisi paljoa, voisin repiä mielesi riekaleiksi ja penkoa niin kauan, kunnes olisit vain kuolaava vihannes”, Shenie sanoi viileästi, nyt kuulostaen täysin erilaiselta kuin normaali iloinen ja epäitsekäs Shenie kuulosti. Ethyon taisteli selkänsä suoraksi.
”Se ei olisi niin helppoa. Pystyn taistelemaan vastaan”, Ethyon sanoi.
”Sinä taistelisit, muttet pystyisi taistelemaan pitkään. Sinä tiedät, että minä voittaisin lopulta”, Shenie sanoi rauhallisesti. Ethyon tiesi Shenien olevan oikeassa, hän tajusi yllättäen. Eikä hän epäillyt, etteikö Shenie myös tekisi mitä sanoisi.
”Sinä olet muuttunut myös”, Ethyon sanoi. Shenie hymähti, muttei sanonut mitään.
”No, kerro minulle, Shenie, mistä sinä tulit puhumaan. Et selkeästi nyt aio repiä päätäni auki, olisit tehnyt sen jo jos olisit aikonut tehdä niin”, Ethyon sanoi ja tunsi pelon nousevan hitaasti kuin vaaniva eläin ylös omaa selkärankaansa pitkin. Shenie ei epäröisi iskeä, Ethyon tiesi. Joten nyt pelattaisiin hänen säännöillään. Jos jotain Ethyon oli elämässään oppinut oli se, ettei yliluonnollisten olentojen kanssa kannattanut pelleillä, ellei tiennyt sata varmasti olevansa turvallisella maaperällä. Mutta nyt oltiin kaukana siitä. Shenien olemuksessa näkyi sotilaan jämäkkyyttä, mitä Ethyon ei ennen ollut onnistunut huomaamaan. Nyt hän potkaisi itseään oman sokeutensa johdosta. Miten hän oli antanut tuollaisen faktan mennä häneltä ohi? Shenie ei enää ollut pieni valokuvaajatyttönen vaan rauhallinen ja kylmä kuin erityisjoukkojen sotilas. Dou ja Jin eivät ehkä tällaisia asioita huomanneet, mutta Ethyon oli elänyt tarpeeksi pitkään pimeällä puolella tietääkseen miltä vaarallinen ihminen näytti.
”Meillä on paljon puhuttavaa. Haluan tietää, miten sinä pystyt blokkaamaan minut. Mutta se jääköön nyt myöhemmäksi. Samoin kuin se, että olet karkaamassa, jälleen kerran. Minulla on sinulle ehdotus.”
”Jaa?” Ethyon kysyi.
”Työtarjous jos tarkkoja ollaan”, Shenie sanoi.
”Olen tyytyväinen nykyiseen pestiini, kiitosta vain”, Ethyon sanoi.
”Et ole. Mutta sillä ei ole väliä. Tämä on työtarjous, josta sinun on hankala kieltäytyä.”
”Siksi, koska se on niin hyvä, vai sen takia, ettet sinä anna minun kieltäytyä siitä?”
Shenie hymähti jälleen kerran ja vilkaisi nopeasti ympärilleen, kuin varmistaakseen ettei heitä kuunneltu. Ethyon oli kuitenkin varma, että Shenie oli jo skannannut alueen läpi kaikkien ajattelevien mielien varalta moneen kertaan. Silmät olivat Shenielle vain lisäaisti, eivät pääaisti.
”Sanooko sinulle nimi Dojoha mitään?” Shenie kysyi. Ethyon pudisteli päätään.
”Dojoha on muinainen jumala, jonka epäilemme olevan lähde voimillemme. Dojohan muinainen temppeli löydettiin Kiinasta läheltä Gobin automaata vuonna 1986. Seuraavana vuonna temppelin syvimmistä kätköistä löydettiin kivi, jota kutsutaan ”Rangen kiveksi.” Se on kuin vanha testamentti, mutta vielä vanhempi. Sitä kääntämään kutsuttiin Lovise Dalton, joka oli tuolloin paras muinaisen kiinan kääntäjä”, Shenie selitti. Ethyonin suu aukeni epäuskoisena ja tämä unohti pelätä Shenietä.
”Lovise… Dalton? Tarkoitatko…?”
”Dou äitiä, kyllä”, Shenie sanoi nyökytellen, ”kaivelin vähän ja sain selville tämän verran: hänellä oli tapana ajatella ääneen tehdessään työtä.”
”Älä nyt sano, että hän sanoi sattumalta hyräili jonkin muinaisen loitsun ilmoille?” Ethyon sanoi ja naurahti epäuskoisena, ”Shenie, tuo on naurattavaa! Simsalabim, niinkö? Tämä on hieno teoriasi?”
”Unohdat, että entinen paras ystäväsi sattuu samaan ovet räjähtämään ja puut kasvamaan, eräs nätti ranskatar jonka kumpikin me tunnemme saa aikaan tornadoja ollessaan vihainen ja minä, nainen edessäsi, pystyy tekemään sinulle lobotomian ajatuksen voimalla. Puhumattakaan Shistä. Oletko jo unohtanut hänet?”
Ethyon hieroi ohimoitaan, hänen oli pakko myöntää, että Sheniellä oli pointtia. Jos jonkun niin Ethyonin tulisi uskoa yliluonnolliseen, hän oli käytännössä kuitenkin ollut koko elämänsä yliluonnollisten ihmisten ympäröimänä. Silti hän ei ollut koskaan vaivautunut ajattelemaan koko asiaa ja nyt kun Shenie vain ilmestyi hänen etupihalleen ja ilmoitti koko jutun takana olevan jonkin jumalaisen voiman... Ei sitä Ethyonia ajattelemattomampikaan ihan heti uskoisi.
”Hyvä on, sinulla on pointtia. Okei, sanotaan, että olet oikeassa. Dojohan kivestä ilmeisesti vapautui? Niin nyökyttelet, vapautui jonkinlaista muinaista keijuenergiaa. Ja mitä sitten?”
”Sitten kaikki. Laskeskelin näin: Koska tämä voima ei ole mitään normaalisti leviävää, vaan sen diffuusio on erilaista. Se voi myös asua pitkään ihmisen soluissa ja siirtyä eteenpäin jälkeläiselle, jättäen alkuperäisen kohteensa. Tai sitten se valitsee sopivan sikiön, johon se asettuu. En ole varma, miten mekanismi toimii, se on todella hämäräperäinen ymmärtää tavalliselle ihmiselle”, Shenie myönsi.
”Eli puhumme jonkinlaisesta loismaisesta keijuenergiasta? Tämä menee vain paremmaksi”, Ethyon sanoi kohottaen kätensä huvittuneena taivasta kohti, ”miksi sinä kerrot minulle tämän?”
”Koska sinä jätit minulle homman. Minun piti suojella Douta”, Shenie vastasi viileästi. Nyt Shenie onnistui nappaamaan Ethyonin kaiken täysin sarkasmittoman huomion.
”Miten tämä mikään liittyy pyyntööni?”
”Sinä kutsut sitä pyynnöksi?” Shenie naurahti katkerana, ”minusta se enemmänkin vaikuttaa elämäntehtävältä.”
”Riippuu näkökulmasta”, Ethyon sanoi väläyttäen Shenielle hurmaavan käärmemäisen hymyn.
”Nyt sinä vaikutat jo enemmän Wangilta. Se liittyy näin: Meidän kaltaisiamme metsästetään. Ollaan metsästetty jo vuosia.”
”Minä olisin kuullut tuosta, jos mitä sanot on totta. Minulla oli Jumalten Rannan aikoihin varsin hyvät kontaktit, jos et huomannut. Jos kukaan olisi uhannut Douta, minä olisin tiennyt siitä.”
”Tiedän. Siksi minua yllättääkin se, että tämä tulee sinulle yllätyksenä. Mutta täytyy myöntää, että ne paskiaiset ovat piilottaneet jälkensä hyvin. Minulta meni monta vuotta päästä heidän hännilleen. Kun pääsin… en pitänyt siitä mitä löysin. Shi oli alkusoittoa, Ethyon. Hän tiesi olevansa metsästetty. Se hotelli ei ollut pelkästään bordelli, se oli myös suojalinnoitus ja muurit koostuivat meidän kaltaisistamme voimakkaista yksilöistä, jotka hän oli onnistunut taivuttelemaan täysin tahtoonsa.”
”Keneen sinä oikein viittaat ”paskiaisilla”?” Ethyon voimatta uskoa mitä kuuli.
”Kiinan demokraattisen tasavallan alaisuudessa toimivaa salaista yksikköä, jonka koko olemassa olon idea on löytää ja tuhota Doun, Jinin, minun ja Shin kaltaiset yksilöt. Se toimii sisäministeriön alaisuudessa, mutta sillä on itsenäinen johtonsa ja se raportoi suoraan presidentille. Tarkkaa tietoa tämän yksikön toiminnasta minulla ei ole, en usko monenkaan tietävän minua enemmän.”
”Miksi he jahtaavat teitä?”
”Koska me olemme riski. Vuoden 1987 jälkeen moni meidän laisemme yksilö on noussut sanomaan ääneen mikä on pielessä. Muutama yksilö on noussut tärkeiksi toisinajattelijoiksi ja kun he eivät ymmärtäneet olla peittelemättä omia kykyjään. Yksikkö perustettiin kun tajuttiin, etteivät meidän kaltaisemme yksilöt ole niin halukkaita taipumaan vahvempien tahtoon kuin muut ihmiset. Me emme ole ihmisiä, joten meitä ei voi hallita kun ihmisiä. Joten me olemme riski. Joten he ajattelivat, että olisi parempi vain vaientaa meidät kuin odottaa suoraa yhteenottoa.”
”Mistä minä tiedän, että sinä puhut totta?” Ethyon sanoi.
”Et voi tietää. Mutta miksi minä valehtelisin sinulle?” Shenie kysyi antaen suloisen hymyn levitä huulilleen.
”Keksin noin kaksikymmentä syytä”, Ethyon vastasi.
”Hyvä on. Muotoilen lauseeni uudelleen: Miksi kertoisin sinulle tämän, ellen uskoisi, että tästä on enemmän hyötyä kuin haittaa? Minä pidän lupaustani, Ethyon. Ja koska pidän lupaukseni, en valehtelisi sinulle jos kyse on Doun suojelemisesta.”
”Onko tässä kyse vain Dousta?” Ethyon kysyi saaden ensikertaa Shenien vilkaisemaan hermostuneena maahan ja osoittamaan jonkinlaisia hermostuneisuuden merkkejä.
”Ei.”
”Sinä työskentelet jollekulle. Kenelle ja miksi? Mitä he haluavat?”
”He haluavat pitää meidät hengissä. Se on kaikki, mikä kiinnostaa minua tällä hetkellä. Yksikkö tietää minusta. On vain ajan kysymys milloin heille selviää myös Jinin ja Doun olemassaolo”, Shenie sanoi.
”Miksi minä auttaisin sinua?” Ethyon kysyi kylmästi. Shenie näytti ensikertaa oikeasti järkyttyneeltä.
”Miksi sinä et auttaisi minua?”
”Koska tällä ei ole mitään tekemistä minun kanssani. Ei minun, eikä perheeni”, Ethyon sanoi viileästi.
Shenie vajosi hiljaisuuteen ja tarkkaili Ethyonia pää kallistuneena oikealle. Ethyon kielsi kehoaan ilmaisemasta yhtäkään hermostuneisuuden merkkiä, hän tiesi Shenien juuri laskeskelevan seuraavaa liikettään. Tämä oli kuin shakkia. He kumpikin joutuivat miettimään jokaisen sanansa ja tekonsa kolme liikettä eteenpäin. Ethyonin teki mieli hymyillä puhtaasta tilanteen ironisuudesta: mikään ei ollut muistuttanut häntä paremmin hänen nuoruutensa sähläyksistä järjestäytyneen rikollisuuden parissa kuin tämä hetki.
Ethyon tuli myös erittäin tietoiseksi hetkestä, johon hän ja Ethyon olivat jähmettyneet. Kuuma Miamin yö kostean merituulensa kanssa, hiljainen katu jota valaisivat kolkkoa turvallisuuden tunnetta luovat katuvalot. Ei kukaan kuitenkaan uskaltanut liikkua näin myöhään näillä kaduilla, vain hullut ja itsetuhoiset liikkuivat näin myöhään. Aika ei liikkunut, vain palmujen lehdet väpättivät laiskasti merituulessa. Ikuisuus olisi voinut mahtua tuohon pieneen hiljaiseen hetkeen.
”Sinulla on rooli tässä kaikessa.”
Ikuisuus hajosi.
”Sen yksikön, sinun työnantajasi vai Dojohan antama?”
”Sitä ei voi määritellä niin tarkasti.”
”Koska sinä et halua?” Ethyon kysyi niskojaan venyttelevältä naiselta, ”Shenie, sinä olet se jolla on ässät käsissä. Paljasta korttisi. En halua seistä tässä koko yötä.”
”Hyvä on. Kortit menevät näin: Voit lähteä, jos haluat. Olen saanut vainusi. Minä löydän sinut halutessani. Älä epäile sitä. Minulla on vielä tekemistä tässä kaupungissa, mutta jos missään vaiheessa minä tarvitsen sinua, etsin sinut käsiini ja sinä tulet auttamaan minua.”
”Miksi minä tekisin niin?”
”Koska sinä et halua, että yksikkö saa vainusi. Sinä et halua että minun työnantajani saa vainusi. Minä olen ainoa suojamuuri sinun ja heidän välillään. Sen takia sinä autat minua.”
Ethyon jäi miettimään hetkeksi. Hän tuijotti bootsejaan, yritti löytää niistä vastausta sille, mitä hänen pitäisi tehdä. Shenie ei kertonut hänelle kaikkea, se oli selvää. Ethyonin rooli oli yhä epäselvä tässä palapelissä, jota näköjään oltiin pelattu jo hyvän aikaa hänen silmiensä alla. Mitä kukaan haluaisi Ethyonilta, mitä Shenieltä ei saisi? Shenie oli lähemmissä väleissä sekä Doun ja Jinin kanssa, joten juoni ei ollut sama kuin Shin. Jotain se kuitenkin oli ja ilmeisesti mitä se ikinä olikaan oli tarpeeksi tärkeää, että kiinalainen tappajayksikkö oli valmis lähtemään Amerikan maaperälle hakemaan mitä he halusivat.
Shenie astui pois auton luota, käveli muutaman askeleen kohti portteja ja kääntyi jälleen kerran katsomaan Ethyonia. Hiljaa nainen antoi Ethyonille vapauden mennä.
”Tämä juttu on täyttä paskaa, Sinisilmä”, Ethyon sanoi nostettuaan viimeinkin katseen Shenieen, joka nyökytteli.
”Me olimme siinä mukana jo ennen kun se edes alkoi. Tiedän ettet sinä usko kohtaloon, mutta vaikuttaa siltä, että olemme pelanneet sen pussiin kaikki nämä vuodet. Tämä paska on meidän elämämme.”
”Sinä et todellakaan aio estää minua lähtemästä taas?” Ethyon kysyi astuen kohti autoa.
”Miksi estäisin? En estänyt sinua viimeksikään.”
”Mitä tuo nyt tarkoitti?” Ethyon sanoi, ”et sinä silloin tehnyt mitään muuta kun tuijotit maailmaa suurin silmin kuin se olisi ollut juuri aukaistu joululahjapaketti. Älä nyt loukkaannu, mutta et voi sanoa, että olisit ollut silloin niinkään perillä siitä, mitä ympärilläsi tapahtui.”
Shenie naurahti ja katsoi jonnekin taivaalle, ilmeisesti takaisin muistoihinsa.
”Sinähän olit se, joka raahasi minut alun perin tähän kaikkeen mukaan, Ethyon. Sinä annoit minulle sen joululahjan keskellä kesää. Eikä se ollut paras lahja jonka olen saanut, muttei sitä voinut enää palauttaa. Heitit kuitin pois heti sillä hetkellä kun päätit soittaa minulle ja pyytää minua valokuvaajaksi Jumalten Rantaan.”
”Pitäisikö minun olla pahoillani?” Ethyon kysyi huvittuneena. Kantoiko Shenie kaunaa?
”Pitäisi. Muttet ole. Sinua ei ole koskaan kiinnostanut muiden mielipiteet. Olet kuin tornado, joka tulee ja pistää paskaksi kaiken mihin osut. Lupasin olla tuomitsematta, mutta sanon vain sen, että aiot tehdä sen jälleen kerran. Frey, Chantel… sinä paskot heidät. Niin kuin sinä teit minulle, Jinille, Doulle, Ethyon Da Costalle, sille poliisille ja niin monelle muullekin ihmiselle. Kun olet taivaltanut elämäsi läpi jätät hillittömän määrän tuhoa jälkeesi. Olet kuin kävelevä armageddon ihmisille, jotka tapaat.”
”Tuo sattui mami.”
”Totuus sattuu, Ethyon. Kyllä sinä sen tiedät.”
Ethyon asteli autolle ja avasi ajajan paikan. Hän teki vain yhden virheen, katsoi kerran Shenieen. Tämä ei näyttänyt tuomitsevalta, seisoi vain siinä sivussa ja antoi Ethyonin mennä ja tuhota jälleen kerran rakkaimpiensa elämät. Ethyon tiesi, ettei voisi paeta Shenietä, niin kuin Ethyon voisi paeta kaikkia muita.
”Minä vihaan tätä paskaa”, Ethyon sanoi huokaisten ja paiskasi auton oven jälleen kerran kiinni.
”Tiedän.”
”Mitä minun pitäisi tehdä?” Ethyon kysyi, ”näköjään olen nyt sinun narttusi.”
”Ei vielä mitään. Odotat.”
”Olen aina ollut kärsimätön”, Ethyon sanoi heilutellen lantiotaan vihjailevasti. Shenie nauroi ensikertaa oikeaa nauruaan, ilmeisen iloisena Ethyonin kyvystä saada mikä tahansa muuttumaan hieman tuskattomammaksi.
”Herätä vaimosi, Ethy. Minua et saa narrattua petiisi.”
”Haluaisit kuitenkin kokeilla mitä minulla on tarjottavaa. Jos olet todellakin kaivellut elämäntarinani niin hyvin läpi, sinulle on varmasti myös selvinnyt kuinka monta naista olen jättänyt perässäni tyydyttymättömäksi. Se on ainoa asia maailmassa, jossa minulla on puhtaat paperit pussissa.”
Shenie ei näyttänyt pystyvän lopettamaan nauramista kun kerran oli sen aloittanut. Ethyoninkin oli pakko virnistää. Jos hän kerran oli Shenien tallutusnuorassa, hän voisi yhtä hyvin tehdä siitä mukavaa itselleen.
”Sinä et ole muuttunut lainkaan niin paljoa kuin luulet, Ethyon.”
”Minä olen täysin toinen mies. Katso, minulla on sormuskin todisteena siitä”, Ethyon sanoi näyttäen Shenielle vasenta kättään. Päätään pudistellen Shenie kääntyi ympäri ja käveli poispäin, huikaten olkansa yli:
”Ihmiset eivät muutu, Ethyon.”
”Satutat minua mami.”
”Ainoa käsky sinulle nyt on: pidä pienempää suuta asioista, joista puhuimme Jinin ja Doun kanssa. Sinähän tiedät, ettei niiden kahden tarvitse aina tietää kaikkea. Kun he tunkevat nenänsä asioihin asiat menevät entistäkin vaikeammiksi.”
”Usko pois, sitä en halua enempää kuin sinäkään. Olen tuntenut heidät pidempään kuin sinä.”
”Etkä ole, kusettaja.”
”Hyvää yötä Sinisilmä, emäntäni, orjapiiskurini ja vapauteni avainten haltija.”
”Hyvää yötä Ethyon.”
Ethyon pudisteli päätään ja kääntyi jälleen kohti kotioveaan. Outo tunne täytti hänet. Ethyon tiesi, että hänen pitäisi olla vihainen Shenielle siitä hyvästä, että hänet oli jälleen kerran sotkettu mukaan sotkuun, joka ei ollut hänen aikaansaamansa. Mutta jostain kumman syystä Ethyon ei ollut vihainen. Hän oli innoissaan. Ensi kertaa vuosiin Ethyonin sormet syyhysivät innosta ja hänen oli pakko hymyillä, koska vihdoinkin elämä ei ollut tylsää, kunnollista ja väritöntä.
Vittu, Ethyon ajatteli astuessaan sisään ovesta ja etsi lähimmän viskipullon. Istuessaan pöydän ääreen hän avasi pullon ja kaatoi suureen lasiin tarpeettoman paljon viskiä. Hitaasti Ethyon kaivoi tupakka-askin nahkatakkinsa taskusta. Jos poliisi kysyi, ne olivat Malboron punaisia, mutta jos kukaan enemmän tietävä haistaisi savua joka leijaili huoneeseen kun Ethyon sytytti tupakan osasi sanoa ettei tuossa seoksessa ollut juurikaan tupakkaa jäljellä. Kipakkoja jazz-tupakoita. Juuri niin kuin Ethyon piti. Jollain tavalla hänen oli pakko päästä läpi tylsistä harmaista päivistään ja mikään ei taittanut tylsyyden terää paremmin kuin tupakaksi naamioitu hasis. Jotain pahoja tapoja Ethyonin oli pakko pitää voimissaan. Ei hän voinut olla liian kunnollinen.
Mitä seuraavaksi? Ethyon mietti imiessään savua. Shenie oli syvällä paskassa, se oli selvää. Ja se paska uhkasi hänen, Jinin ja Doun henkeä, eivätkä kaksi viimeistä tienneet tästä paskasta vielä yhtään mitään. Miten ironista, menneisyys toisti itseään. Ethyon ei ollut kuoleman hädässä, häntä ei selvästi aiottu tappaa. Jos joku olisi todella halunnut päästä Ethyonista eroon hän, hän olisi jo kuollut.
Tämän ajatuksen aikana Ethyonin oli pakko nauraa itsekseen. Ketä hän kusetti? Ethyonista oli päästy jo eroon monta vuotta sitten kun Wang oli juottanut pojalta tajun kankaalle ja jättänyt tämän palavaan autoon.
Shenie ei kertoisi hänelle mitään. Joten Ethyonin täytyisi itse selvittää mistä oli kyse. Shenie kävi Chantelin luennoilla ja nyt Ethyonilla oli syytä olettaa, ettei yksikään Shenien liike Miamissa ollut turha, vaan tarkoituksella tehty. Ethyonin pitäisi kysellä Chantelilta mahdollisimman varovaisesti mistä Shenie oli ollut erityisen kiinnostunut. Se auttaisi Ethyonin alkuun. Lisäksi Ethyonin pitäisi löytää muutama ihminen, joka saattaisi tietää enemmän. Ethyonin kontaktit alamaailmaan olivat poissa, mutta mikään ei sanonut, etteikö niitä voisi luoda. Ethyonilla oli aina ollut kyky löytää kaikkein vaarallisimmat ihmiset kuin taikaiskusta, ei se voinut olla hankalaa nytkään. Oliko hän todellakin menossa taas alas tätä tietä?
Ethyon mietti hetken lisää ottaessaan pitkän huikan viskistä. Hän voisi vielä pysähtyä. Jatkaa kuten ennenkin, hyvänä aviomiehenä ja isänä Miamissa, miehenä joka teki tarpeeksi hyvin rahaa pitääkseen perheensä vatsat täysinä ja lainanlyhennykset maksettuina. Hän voisi tehdä niin ja toivoa, että Shenie saisi kaiken järjestymään. Shenie selkeästi halusi suojella Douta ja Jiniä ja ilmeisesti Ethyonin poissa pitäminen yksikön ja työnantajansa tutkasta vaatisi sitä. Minkään ei tarvitsisi muuttua.
Sitten Ethyon muisti Doun jälleen ja sen miten tämä oli käyttäytynyt lähtiessään hänen asunnoltaan tänään. Sisään oli kävellyt Dou, mutta ulos oli kävellyt jotain aivan muuta. Ethyon ei ollut kuvitellut sitä, siitä hän oli varma. Jotain oli tapahtunut Doulle ja se jokin oli muuttanut jotain hänessä. Tapa jolla Dou oli katsonut Ethyonia eteisessä… siinä katseessa oli ollut vihaa enemmän kuin mihin Dou oli ikinä pystynyt. Eleet, ilmeet, tapa kävelläkin, kaikki oli ollut niin outoa. Aivan kuin Dou olisi muuttunut täysin toiseksi ihmiseksi heti kun tämä oli ojentanut Fein kuvan Ethyonille.
Ethyon oli rehellisyyden nimissä uskotellut itselleen, että Dou olisi kunnossa jos vain hän lähtisi pois tämän elämästä. Aluksi kaikki merkit olivat osoittaneetkin niin, varsinkin se, että Ethyon oli saanut turpiinsa Doulta. Jollain tavalla se kertoi siitä, että Dou sentään tiesi kenen vika tämä kaikki oli. Ethyonin omatunto oli suhteellisen puhdas, hän ei ollut niin korkeamoraalinen että hän viettäisi öitään valvoen ja vatvoen menneitä virheitään. Se ei kuulunut hänen tyyliinsä. Silti hän tiesi paskoneensa paljon asioita. Tänään Dou oli ollut erilainen. Mitä Dou edes halusi? Hänellä oli jo Nicholas ja hyviä ystäviä. Miksi Dou halusi kaivaa vanhoja haavoja niin että ne alkaisivat taas vuotaa?
Ethyon täytti jälleen kerran lasinsa ja sytytti toisen jazz-tupakan. Miten päin tahansa asian ajattelikaan, hän oli nyt puun ja kuoren välissä. Paljon pahemmin kuin viimeksi. Hän ei voisi lähteä, Shenie oli ilmaissut sen erittäin hyvin. Chantel tai Frey eivät ikinä antaisi anteeksi hänelle, eikä Ethyon keksinyt yhtäkään hyvää syytä hylätä heidät kuten hän oli viime kerralla onnistunut riipimään kokoon kymmeniä hyviä syitä hylätä Dou.
Ja nyt Doukin oli täällä, vaatimassa… jotain? Ethyon ei edes tiennyt mitä. Miksi linkki heidän välillään oli vielä voimissaan? Minkä takia heillä oli vielä yhteys? Ethyon luuli, että se katoaisi kun he ajautuisivat eroon toisistaan. Niin ei ollut käynyt, näytti vain siltä, että se oli yhtä voimakas kuin ennenkin.
Yhtäkkiä Ethyonin mieleen ilmestyi idea, joka oli outoudessaan lähestulkoon ainoa selitys, jonka hän nyt keksi siihen miksi häntä jahdattiin. Ehkä kyse oli juuri siitä linkistä, jonka hän ja Dou jakoivat. Koko jutulla ei ollut mitään tekemistä Ethyonin kanssa, vaan kaikki oli kiinni siitä täysin määrittelemättömästä voimasta, joka oli aina vetänyt Douta ja Ethyonia yhteen?
Ethyon nousi ylös ja vilkaisi kelloa. Se oli puoli yksi yöllä. Hänellä oli vielä aikaa, baarit sulkeutuisivat vasta parin tunnin päästä. Ethyon lähestulkoon juoksi ovelle ja syöksyi yöhön. Hän hengitti syvään hypätessään autonsa rattiin ja kaasutti vauhdilla ulos pihasta. Hänen vaistonsa olivat aina olleet hyvät mitä tuli ongelmien etsimiseen. Nyt hänen täytyisi jälleen kerran luottaa vaistoihinsa, kyllä ne veisivät hänet ongelmien, ja tässä tapauksessa myös vastausten, luokse.
Ethyon ajoi pitkään, lähes puoli tuntia ennen kuin saapui pienen baarin ovelle aivan Miamin viimeisten lähiöiden hiljaisille nurkille. Baari oli hieman saastainen, mutta halpa olut ja muutama nurkissa norkoileva avokauluksinen tyttö jotka eivät selkeästi olleet tulleet pitämään hauskaa vaan tekemään työtä saivat baarin puolitäyteen. Gainsaid oli baarin nimi. Jotenkin sopivaa, Ethyon ajatteli marssiessaan kohti baaritiskiä, jonka takana lihava kaljuuntuva mies tuijotti häntä vihaisesti.
”Mitä saisi olla?” mies murahti haluamatta selkeästi kuulla mitä Ethyon vastaisi. Mieluummin mies katsoisi Ethyonin palavan helvetissä.
”Viski. Onko se nätti brunette tänään töissä?” Ethyon kysyi heittäen hieman ekstraa tiskille maksaessaan. Mies vilkaisi rahoja ja hymähti.
”Sally vai? Mitä sinä hänestä haluat?”
”Puhua. En mitään muuta”, Ethyon vakuutteli, rentoutuessaan parhaansa mukaan. Hän ei tiennyt veisikö tämä minnekään, mutta hänen oli pakko kokeilla.
”Hän on juuri tauolla. Takana tupakalla.”
”Kiitos”, Ethyon sanoi ja kääntyi kohti takaovea, jättäen koskemattoman viskin tiskille. Olkiaan kohauttaen baarimikko otti sen ja joi yhdellä kulauksella. Jälleen kerran yksi hullu lisää.
Ethyon löysi kuin löysikin vaalean pitkänaamaisen naisen baarin takaa. Tämä poltti tupakkaa voimakkaasti imien, kellertävän hampaat tyhjää jauhaen. Nainen olisi voinut olla kaunis, mutta tämän kasvoissa oli pitkä arpi toisella ohimolla, tämän hiukset hapsottivat joka suuntaan kuin hermoheikolla kaakilla ja tämän pitkä vartalo lähestulkoon huusi ruokaa laihuudessaan. Nainen lähestulkoon hyppäsi ilmaan kun Ethyon kutsui häntä nimeltä.
”Kauhistus, säikäytit minut!”
”Anteeksi, Sally, ei ollut tarkoitus”, Ethyon sanoi kävellessään naista kohti. Hän tajusi kuitenkin pysähtyä kun huomasi naisen perääntyvän peloissaan edessään.
”En ole täällä satuttamassa sinua.”
”Niin ex-poikaystävällänikin oli tapana sanoa. Sitten löysin itseni useamman kerran ensiapuklinikalta”, Sally sanoi katkerana. Ethyon kohautti kulmiaan, mikä sai Sallyn rauhoittumaan hieman kun nainen itse tajusi puhuvansa päättömiä.
”Anteeksi. Olen hieman hermoheikko nykyisin. Puhun kun hermostun.”
”Ei se mitään.”
”Tunnenko minä sinut?”
”Et, tulin tänne kaksi viikkoa sitten kavereideni kanssa jalkapallopelin jälkeen juomaan muutamat. En oleta sinun muistavan minua. Ellei metelöintimme jäänyt sinulle muistiin.”
Sally katsoi Ethyonia nyt pidempään, viittoen tätä astumaan valoon. Ethyon astuikin pienen lyhdyn alle, joka valaisi roskiksia.
”Itse asiassa, nyt kun sanot niin… kyllä minä taidan sinut muistaa. Nuo silmäsi”, Sally sanoi ja hymähti kuin pikkutyttö, ”niitä on hankala unohtaa.”
Ethyon hymyili lämpimästi naiselle. Tämä meni varsin hyvin.
”Hyvä. Nimeni on Ethyon. Minulla on kysyttävää sinulta.”
”Ok.”
”Sally, tämä saattaa kuulostaa oudolta mutta… oletko sinä normaali?”
Sallyn silmät laajenivat järkytyksestä. Kiukkuisena tämä kiljaisi Ethyonille päin näköä:
”Kuinka sinä kehtaat?! Totta kai minä olen normaali!”
”Sally, rauhoitu. Minä en ole täällä satuttamassa sinua. Sinun on kuunneltava minua, tämä on erittäin tärkeää.”
Sally vaelsi edestakaisin Ethyonin edessä käsiään heilutellen epäuskossa.
”Tämä on niin normaalia! Heti kun tapaan hyvännäköisen miehen, joka muistaa nimeni, niin heti tulee kysymys: ”oletko ihan normaali?” ihan kuin olisin jonkinlainen hirviö!”
”Sally, rauhoitu, ole hyvä.”
Sally veti syvään henkeä ja asettui viimeinkin aloilleen Ethyonin eteen. Ethyon veti syvään henkeä ja puhui mahdollisimman rauhallisella äänellä, ettei Sally säikähtäisi.
”Kaksi viikkoa sitten kun tulin tänne, en ollut ikinä käynyt täällä. Emmekä me ole tavanneet ennen. Mutta kun tulin tänne, minä tiesin sinut heti. En tiedä miksi, mutta kun katsoin sinua silmiin, minulle tuli tämä tunne, että tiedän minkälainen sinä olet. En sano, että olisit mikään friikki, kun sanon, ettet ole normaali. Sanon, että sinä olet enemmän kuin muut ihmiset.”
”Mistä sinä oikein puhut?” Sally kysyi epäuskoisena.
”Sally, kun sinä suutut tai tunnet jotain voimakasta, tuntuuko sinusta, että pystyt tekemään enemmän kuin muut ihmiset pystyvät?” Ethyon kysyi, ”mitä ikinä vastaatkaan, minä uskon sinua. Haluan auttaa.”
Sally katsoi Ethyonia miettien, odottaen näköjään, että tämä syttyisi liekkeihin tai muuttuisi saippuakupliksi. Lopulta Sally päätti vastata, näköjään jopa omaksi ihmeekseen:
”Kyllä. Asioita alkaa tapahtumaan.”
”Minkälaisia asioita?”
Sally osoitti lamppua heidän yläpuolellaan sormellaan ja se sammui. Pimeys ehti nielaista heidät vain hetkeksi, ennen kuin Sally napsautti sormiaan ja valo oli jälleen kerran päällä. Ethyon katsoi hämmästyneenä vuoroin lamppua ja vuoroin Sallya, joka seisoi ujona hänen edessään, valmiina Ethyonin tuomintaan.
”Kun näin sinut kaksi viikkoa sitten, tiesin jotenkin, että voin luottaa sinuun”, Sally sanoi rauhallisemmin kuin koko keskustelun aikana, selkeästi iloisena siitä, että kaikki kortit olivat nyt pöydässä, ”olet oikeassa. Heti kun katsoit minuun, minustakin tuntui siltä, että sinä tiesit mitä minä olen.”
”Ja pystyit heti luottamaan minuun”, Ethyon sanoi ja Sally päästi pienen äänen, joka oli kai myöntymistä. Ethyon hieroi niskaansa, miettien mitä seuraavaksi tehdä. Samassa hän muisti jotain keskustelustaan Shenien kanssa:
”Sally, tämä saattaa kuulostaa oudolta, mutta oletko sinä koskaan käynyt Kiinassa? Tai onko jompikumpi vanhemmistasi ollut kiinassa 80-luvun loppupuolella?”
”Ei, mutta äitini seurusteli jonkin aikaa miehen kanssa, joka oli töissä Kiinassa yrityksensä puolesta. Muistan hänet, koska hän toi minulle aina leluja sieltä. Kuinka niin?”
”Oliko hän isäsi?” Ethyon kysyi uteliaana, mihin Sally rypisti kulmiaan.
”Ei. Isäni oli vain joku, jota äiti kerran kännipäissään pani. Se kuulostaa karulta, mutta niin äitikin sen muotoili. Se mies oli joku moottoripyöräilijä ja kuoli pian syntymäni jälkeen.”
”Mutta hän ei ollut käynyt koskaan Kiinassa?” Ethyon kysyi. Sally näytti jo todella hämmentyneeltä.
”Ei. Miksi sinä kyselet näin outoja?”
”Vaikuttaa nimittäin siltä, että äitisi on erehtynyt. Isäsi oli se, joka kävi Kiinassa. Niin sinäkin sait voimasi, hän toi ne sinulle mukanasi.”
”Pilailet”, Sally sanoi suu auki. Hän näytti hyväksyvän totuuden nopeasti, ehkä tämä oli jotain, mitä hän oli aina halunnut kuulla: Hänellä olikin kunnollinen isä, ei vain joku moottoripyöräilijä, joka oli harrastanut seksiä hänen äitinsä kanssa kun tämä oli ollut tuhannen päissään.
”En pilaile.”
”Mistä sinä tiedät tämän kaiken? Oletko sinäkin…?”
”Minä? En”, Ethyon sanoi naurahtaen, mutta nähdessään pettymyksen selkeänä Sallyn kasvoilla Ethyon lisäsi nopeasti, ”mutten minäkään ihan normaali ole.”
”Mikä minä olen? Mikä sinä olet?”
”Sally, kysyit juuri kymmenen tuhannen dollarin kysymykset. Minä tiedän vain sen verran, että isäsi kantoi geeneissään mukana nuo voimasi sinulle ja kun sinua… hmmm… tehtiin, ne siirtyivät sinuun. Se mitä minä olen on täysi mysteeri.”
”Minä tulen hyvin toimeen sähkön kanssa, ylipäätänsä kaiken mikä virtaa. Minä voin ehkä hieman valoittaa sinun teitäsi.”
”Voisitko?” Ethyon kysyi ja Sally nyökkäsi.
”Minä tunnen kaiken, mikä virtaa niin sanotusti. En pysty hallitsemaan sitä, mutta tunnen sen. Joet, radioaallot, äänet, merivirrat, sähkökentät, valo, veri ihmisten suonissa… en näe niitä, mutta tavallaan koko maailmani koostuu virtaavasta energiasta koska tunnen liikkeen ja se on tapani hahmottaa kaikki mitä tapahtuu. Kun näin sinut, sinä olit virrassa.”
”Anteeksi mitä?” Ehtyon kysyi. Hän oli tuntenut, että Sally ei ollut normaali, kuten hän oli aikanaan tuntenut samoin Douta, Jiniä, Shenietä ja nutsä kohtaan heti ensi kertaa kun oli nähnyt nämä. Muttei hän todellakaan ollut olettanut Sallyn tietävän näin paljoa. Miten Ethyonille kävi näin hyvä tuuri?
”En tiedä miten, mutta sinä olit liikkeen keskellä. Sellaisen liikkeen jota minä en ole ennen tuntenut. En ole tavannut muita kaltaisiani, mutta jotenkin sinä tunnuit heti… erilaiselta kuin muut ihmiset. Ei siksi, että olisit erilainen, mutta silti.”
”Selvä… tämä on alku.”
”Mille?”
”Sally, sinun täytyy nyt kuunnella minua. On ihmisiä, jotka haluavat satuttaa kaltaisiasi. He haluavat tappaa sinut.”
”Jumalani!” Sally sanoi ja kohotti kätensä suulleen. Ethyon astui askeleen eteenpäin rauhoittelevasti.
”Mutta ei hätää, he eivät ole vielä löytäneet sinua. Oletko ikinä käyttänyt voimiasi niin että muut ovat nähneet?” Ethyon jatkoi Sallyn painostamista. Nainen tärisi jo selkeästi puhtaasta paniikista. Tästä ei tulisi mukavaa.
”En pysty hallitsemaan sitä. Joskus… joskus kyllä. Mutten ole ikinä kertonut kenellekään, sinä olet ainoa joka tietää!”
”Se on hyvä, Sally, usko pois. Hyvä ettet ole kertonut kenellekään.”
”Miksi he haluavat tappaa minut?” Sally sanoi ääni väristen puhtaasta pelosta. Ethyonilla ei ollut havaintoakaan, miten kertoa tämä mukavasti naiselle, joka oli muutenkin käynyt näköjään elämässään paljon läpi.
”Koska sinä olet mitä olet. He pelkäävät voimakkaampiaan.”
”Minä en ole ikinä satuttanut ketään”, Sally hengähti kauhuissaan.
”Uskon sinua. Mutta he eivät välitä siitä. Sally, jos he löytävät sinut, olet vaarassa.”
”Sinä pilailet, Ethyon. Minä vasta tapasin sinut, et sinä voi pilailla näin…” Sally yritti nauraa.
”Kunpa pilailisinkin. Mutta en. Sinun on paettava, ennen kuin he yhdistävät johtolangat. Joku on nähnyt sinun käyttävän voimiasi. Kun se joku johdattaa heidät sinun luoksesi, he tulevat yrittämään tappaa sinut.”
”Minun on paettava?” Sally kysyi kauhistuneena.
”Heti. Älä kerro edes minulle minne olet menossa. Älä ota yhteyttä keneenkään läheiseesi, vaan juokse. Pakene mahdollisimman kauas, vaihda nimesi, ulkonäkösi, elämäntapasi, kaikki.”
”Miten se on mahdollista?” Sally kysyi kauhusta lamaantuneena.
”Usko pois, se on”, Ethyon sanoi samalla kun yritti rohkaisevasti hymyillä Sallylle, samalla kun keksi kaiken mahdollisen Oprahissa kuulemansa paskan millä vakuutella Sally siitä ettei hänellä ollut muuta mahdollisuutta kuin totella Ethyonia, ”luota minuun. Ansaitset vielä mahdollisuuden. Tiedän, että olet kärsinyt paljon menneisyydessäsi, koska olet erilainen. Sinun ei tarvitse kuolla, sinulla on oikeus olla onnellinen.”
”Minne minä menen?” Sally kysyi toivottomana.
”Minne tahansa kunhan vain kauas. Älä kerro minulle.”
”Miten sinä tiedät tämän kaiken?” Sally kysyi.
”Jos kerron sinulle, hekin joutuvat vaaraan”, Ethyon valehteli. Se, että Sally tietäisi ei saisi Shenietä, Douta tai Jiniä enemmän kiikkiin kuin missä he jo olivat. Tieto heistä saisi vain Sallyn pahempaan vaaraan.
”Ethyon, oletko varma että he tulevat perääni?”
”Luota minuun, Sally. En pelottelisi sinua, täysin tuntematonta, ellen olisi varma tästä. Minä…” Ethyon oli hetken hiljaa ja siirteli jalkojaan hetken, ”tein virheen joskus kauan sitten. Todella pahan virheen joka johti siihen, että erääseen sinunlaiseesi sattui todella pahasti. En edes tajunnut sitä silloin, olin liian nuori ja ylpeä myöntääkseni munanneeni. Viime hetkellä me saimme kaiken kääntymään oikein päin, kukaan meistä ei kuollut. Muttei se tarkoita, etteikö kaikki olisi mennyt silti pieleen. Tämä on katumusharjoitukseni, Sally. Jos saan sinut pelastetuksi, voin sanoa tehneeni edes jotain hyvää.”
Ethyon oli järkyttynyt tajutessaan puhuvansa totta. Sally nyökytteli hermostuneena, uskoen selkeästi viimeinkin Ethyonia.
”Hyvä on. Uskon sinua. Milloin minun pitäisi lähteä?”
”Mahdollisimman pian. Älä kerro kenellekään, katoa vain.”
”Lähden heti paikalla”, Sally sanoi ja kääntyi kävelläkseen baariin sisään jälleen.
”Kiitos, Ethyon.”
”Älä kiitä minua vielä. Olet vielä vaarassa.”
”Mutta kiitos sinun, minä tiedän siitä”, Sally sanoi, hymyili vielä kerran Ethyonille ja katosi sitten sisään baariin. Hetken Ethyon pysyi baarin takapihalla, hieroen ohimoitaan. Vaati hetken ennen kuin hän sai itsensä takaisin autolle ja istui sisään. Hän ei kuitenkaan käynnistänyt moottoria, vaan tuijotti Gainsaidia. Hän katsoi miten Sally kiirehti ulos autosta päällystakki yllään korkeissa koroissa autolleen. Ethyon katsoi miten Sally ajoi hänen ohitseen huomaamatta Ethyonia yöhön kohti valtatietä, joka veisi hänet pois tästä kaupungista. Ainakin yksi oli tänä yönä päässyt pakoon, Ethyon ajatteli käynnistäessään auton ja kääntäen sen takaisin kohti kotiaan.
Hän oli löytänyt Sallyn helposti, luottamalla vain vaistoihinsa. Samalla lailla hän oli löytänyt Shenien aikoinaan. Nyt hän tiesi ainakin sen miksi hän oli yllättäen saanut niin paljon epätoivottua huomiota niin monelta taholta. Tältä varmaan neitsyistä tuntui, Ethyon ajatteli hymähdellen omalle nokkeluudelleen, kaikki halusivat häneltä sitä tiettyä muttei Ethyon halunnut antaa sitä kuin vain harvoille ja valituille. Mutta keitä olivat ne harvat ja valitut? Oli vielä niin monta kysymystä.
Jos hän nyt menisi tähän tanssiin mukaan hän heittäisi pois kaiken, minkä takia oli taistellut kuusi viimeistä vuotta. Alkuperäinen Ethyon Da Costa sekä konstaapeli Carlos Fernandez olivat kuolleet turhaan jos Ethyon lähtisi alas tätä tietä. Hän saattaisi jäädä kiinni ja joku saattaisi katsoa hänen henkilöpapereitaan vähän tarkemmin. Se johtaisi siihen, että Ethyon lähetettäisiin takaisin Eurooppaan ensimmäisellä lentokoneella ja tuomittaisiin vähintään kahdesta murhasta, muutamasta kuolen tuottamuksesta, törkeästä huumeainerikoksesta (tai muutamasta kymmenestä), todennäköisesti vielä törkeään ihmiskauppaan ja alaikäisiin sekaantumisesta ja muutamasta muusta seksirikoksesta todennäköisesti todella pitkään kakkuun. Niin pitkään, että Ethyon varmasti ehtisi kuolla dementiaan ennen kuin häkkilintu pääsisi vapaaksi.
Toisaalta taas Chantelin ja Freyin henki oli vaarassa, jos Ethyon valitsisi toisen tien. Mutta heidän henkensä olivat rehellisyyden nimissä muutenkin vaarassa. Samoin Doun, Jinin ja Shenien, ja näistä kolmesta Shenie vaikutti olevan ainoa, joka tiesi tästä eikä siltikään välittänyt hittojakaan siitä että hän ehkä joutuisi vaihtamaan hiippakuntaa rajan tuolle puolen. Dou ja Jin eivät saattaisi olla tästä mielissään, muttei tuo kaksikko ollut mistään koskaan mielissään. Ja Ethyon? Elämässä oli aina hänen kohdallaan pätenyt diili jossa hän jätti velat maksamatta ja joku tulisi aina hoitelemaan hänet. Se oli paras keino kohdata kuolema ja myös ainoa tapa jolla Ethyon oli koskaan osannut elää. Ja myöntämättä kenellekään, jotenkin Ethyon oli aina nauttinut tästä.
Lisäksi Ethyonin pitäisi päättää mitä mieltä hän oli Dousta. Ethyon ei suostunut edes ajattelemaan miestä kunnolla. Jotain oli erilailla hänessä. Ethyon päätti, ettei hän ollut kiinnostunut. Hän sanoi itselleen niin kun hän nousi ylös autosta, toisteli sitä itselleen astuessaan asuntoonsa, hoki vielä siinä vaiheessa kun hän meni vessan ja hampaidenpesun kautta astui sänkyynsä vaimonsa viereen. Aamu oli pian noussut. Ethyon valmistautui uneen, unohtaen hokemaansa. Hetkellä, jolla hän nukahti, hän jo miltei uskoi sanoihinsa. Hän vielä uskoisi.

[EllSousia]

Viagra Hombre <a href=http://allngos.com></a> Buy Prednisone No Prescription Farmaco Cialis 20 Canada Levitra Buy Online