Post by pilot on Nov 17, 2011 18:00:25 GMT 2
Jin sulki silmansä vain sekunniksi, mutta se sekunti tuntui kestävän ikuisuuksia. Hänen mielessään risteilivät kolmen vuoden takaiset tapahtumat ja ihmiset, pääasiassa Dou ja Wang, heidän hymyilevät kasvonsa sotkeutuivat keskenään ja imeytyivät mustuuteen, joka selkeni kun Jin avasi silmänsä ja katsoi edessään olevia hymyileviä kasvoja, joista suurinta osaa hän ei tuntenut henkilökohtaisesti eikä välittänytkään tuntea.
Ääni hänen takanaan julisti kuuluvalla äänellä:
” Saanen esitellä herttua Guillame Tremain de Moille ja hänen vaimonsa herttuatar Jeanette.”
Jin näki hämärästi silmäkulmastaan Shenien, morsiusneitonsa, joka yritti hymyillä hänelle urheasti ja rohkaisevasti. Shenie oli huolissaan kyseenalaistanut Jinin päätöksen hyväksyä Guillamen, Guyn, kosinta. Shenie ei ollut yrittänyt pyörtää Jinin päätöstä, oli vain ollut huolissaan, sillä Jin oli vasta 20-vuotias ja vaikka kihlaus oli jatkunut jo vuoden, Shenie ei ollut varma tekisikö mies Jinin onnelliseksi. Vuoden aikana Jin ja hänen tuore aviomiehensä olivat tavanneet sen verran, että Shenie pystyi laskemaan ne kerrat helposti kahden käden sormilla, ja tapaamiset olivat muistuttaneet enemmänkin yhtiötapaamisia kuin kahden rakastuneen treffejä. Mutta Shenie päätti edes yrittää olla onnellinen ystävänsä puolesta. Jin oli itkien kertonut lukio aikanaan kuinka kaikki Jumalten Rannan tapahtumat olivat vyöryneet hänen mieleensä kuin armoton pyörremyrsky ja luhistaneet hänen olemuksensa ja sisäisen tahtonsa. Shenie tiesi että pääsyy Jinin avioliittoon myöntymiseen oli aloittaa uusi elämä, puhtaalta pöydältä. Vapaana menneisyyden synneistä ja teoista. Shenie toivoi hartaasti että tämä ratkaisu toisi Jinille sen rauhan mitä hän siltä halusi, saman rauhan mitä Shenie toivoi itselleenkin.
Jin- Jeanette, kuten hän toivoi Shenien itseään virallisesti kutsuvan, oli pukeutunut taivaallisen ihanaan Alexander McQueenin häntä varten suunnittelemaan norsunluunväriseen hääpukuun jonka hintaa ei kannattanut edes alkaa arvelemaan.
Jin katsahti Shenieen kunnolla kun tuore aviopari laskeutui ne muutamat portaat jotka erottivat heidät ja papin häävieraista ja hymyili tälle aurinkoisesti, kuten morsiamen kuuluukin hääpäivänään. Jinin äiti, tummanlilaan Pradaan pukeutunut Marie ja hänen miehensä Hugo astuivat Shenien näköpiirin tielle ja Shenie astahti askelen taaksepäin ja törmäsi henkilöön takanaan.
” Anteeksi.” Shenie mutisi ja katsoi kehen oli oikein törmännyt.
Tummahiuksinen kaitakasvoinen mies hymyili hänelle.
” Ei syytä pyytää anteeksi, mademoiselle.” Mies sanoi ja katsahti Shenien vedensinistä satiinileninkiä.
” Minulla olisi syytä pyytää anteeksi jos tärvelisin noin hienon puvun. Taitaa olla Kenzon luomuksia?” Hän kysyi, tai ei oikeastaan kysynyt, Shenie ymmärsi heti että mies tunnisti kalliin merkin kun näki sen.
Shenie hymyili.
” Jeanette valitsi sen, minä vain kuvaan pukuja.” Shenie vastasi.
Mies nosti Shenien käden huulilleen, ja laski sen takaisin alas koskettamatta sitä kuitenkaan.
” Olette siis Jeanetten valokuvaaja ystävä, Shenie. Saanen esitellä itseni. Henri Tremain.”
Shenie rypisti hieman kulmiaan ja mies näki hämmästyksen hänen nopeassa eleessään. Mies päätti selventää tilannetta.
” Olen Guyn nuorempi veli. Olen ollut Milanossa muotiviikolla häävalmistelujen ajan ja siksi emme ole törmänneet. Jeanette on ollut yhteydessä minuun ja kertonut kaiken ystävästään, jotta et tuntisi itseäsi yksinäiseksi tänään näiden uusrikkaiden pokkuroijien seurassa.” Hneri sanoi virnistäen.
Nyt Shenie vasta olikin hämillään.
” Uusrikkaiden...?” Hän ehti aloittaa kysymyksensä ennen kuin edes ajatteli miten muodostaisi sen.
Henri viittasi paikalla oleviin ihmisiin, suurimmalla osalla muotiluomuksia päällään ja arvokoruja kaulassa, korvissa ja joka sormessa. Shenie tunsi itsensä jo valmiiksi joukon heikoimmaksi ja köyhimmäksi lenkiksi, ilman Jinin lahjoittamaa pukua hän ei tiennyt miten olisi soveltunut edes hetkeksi joukkoon.
” Saatan olla aatelisperheestä ja varsin rikkaasta sellaisesta, mutta kun vanhempani saivat tietää etten ollutkaan Pariisissa bisneskoulussa vaan käsityöpuolella, he jäädyttivät pankkitilini ja ainoa syy miksi olen täällä tänään on se että isäni on kuollut ja äitini liian sairas liikkuakseen Pariisin talosta. Veljeni taas on ymmärtäväisempi minua kohtaan ja Jeanette on jollain tavalla onnistunut viime viikkojen aikana lähentämään meitä veljeksiä. Toivon että hän onnistuu sulattamaan Guyn sydämen.” Hneri sanoi hieman ivalliseen sävyyn.
Shenie katsoi Jiniin, joka jutteli hymyssä suin vaaleatukkaisen nuoren naisen kanssa jonka oli aiemmin esitellyt Marie Luiseksi, eräs hänen miehensä ystävän vaimoksi. Shenien mielestä Jin vaikutti onnelliselta, mutta ei tiennyt mitä tuore aviovaimo oikeasti ajatteli, Jin oli aina ollut mestari salatessaan todelliset tunteensa. Samaa Shenie ei voinut sanoa herttua Guysta, mies seisoi vaimonsa vierellä, liikkumatta ja kapeat huulet tiukkana viivana.
Shenie katsoi uudestaan Henriin, mies ei vaikuttanut ollenkaan samanlaiselta kuin veljensä. Samat kapeat huulet olivat näyttävästi jatkuvassa virneessä ja ponihännälle sidotut hiukset antoivat hänelle kapinallisemman ilmeen kuin Guyn tiukasti kurissa pidetyt lyhyet hiukset.
” Saanen saattaa mademoisellen pöytään?” Henri tiedusteli tarjoten käsivartensa ja hymyillen Shenielle kujeilevasti.
Shenie katsahti ympärilleen.
” Eikö sinulla ole jo seuralaista?” Hän kysyi, kai nyt noin komealla ja kohteliaalla miehellä oli daami varattuna?
Henri virnisti ja samalla kun morsiuspari johdatti muut vieraat ruokasaliin, hän kumartui kuiskaamaan Shenielle:
” Jin pyysi minua pitämään sinulle seuraa. Ja valitettavasti vaikka veljeni on vapaamielisempi kuin vanhempani, tuskin hänkään sallisi minun tuovan aatelishäihinsä poikaystävääni.”
Shenie katsahti Guyn ja Jinin etääntyviä selkiä ja vanhoillista konservatiivisuutta henkiviä häävieraita ja hymyili sitten Henrille ja tarttui tämän käsivarteen.
” Se olisi kunnia, monsiur.”
Tuli vähä Shenie keskeinen mut ei kai se haittaa nyt ku on putki alkanu:D kirjotusputki tollot:D
Ääni hänen takanaan julisti kuuluvalla äänellä:
” Saanen esitellä herttua Guillame Tremain de Moille ja hänen vaimonsa herttuatar Jeanette.”
Jin näki hämärästi silmäkulmastaan Shenien, morsiusneitonsa, joka yritti hymyillä hänelle urheasti ja rohkaisevasti. Shenie oli huolissaan kyseenalaistanut Jinin päätöksen hyväksyä Guillamen, Guyn, kosinta. Shenie ei ollut yrittänyt pyörtää Jinin päätöstä, oli vain ollut huolissaan, sillä Jin oli vasta 20-vuotias ja vaikka kihlaus oli jatkunut jo vuoden, Shenie ei ollut varma tekisikö mies Jinin onnelliseksi. Vuoden aikana Jin ja hänen tuore aviomiehensä olivat tavanneet sen verran, että Shenie pystyi laskemaan ne kerrat helposti kahden käden sormilla, ja tapaamiset olivat muistuttaneet enemmänkin yhtiötapaamisia kuin kahden rakastuneen treffejä. Mutta Shenie päätti edes yrittää olla onnellinen ystävänsä puolesta. Jin oli itkien kertonut lukio aikanaan kuinka kaikki Jumalten Rannan tapahtumat olivat vyöryneet hänen mieleensä kuin armoton pyörremyrsky ja luhistaneet hänen olemuksensa ja sisäisen tahtonsa. Shenie tiesi että pääsyy Jinin avioliittoon myöntymiseen oli aloittaa uusi elämä, puhtaalta pöydältä. Vapaana menneisyyden synneistä ja teoista. Shenie toivoi hartaasti että tämä ratkaisu toisi Jinille sen rauhan mitä hän siltä halusi, saman rauhan mitä Shenie toivoi itselleenkin.
Jin- Jeanette, kuten hän toivoi Shenien itseään virallisesti kutsuvan, oli pukeutunut taivaallisen ihanaan Alexander McQueenin häntä varten suunnittelemaan norsunluunväriseen hääpukuun jonka hintaa ei kannattanut edes alkaa arvelemaan.
Jin katsahti Shenieen kunnolla kun tuore aviopari laskeutui ne muutamat portaat jotka erottivat heidät ja papin häävieraista ja hymyili tälle aurinkoisesti, kuten morsiamen kuuluukin hääpäivänään. Jinin äiti, tummanlilaan Pradaan pukeutunut Marie ja hänen miehensä Hugo astuivat Shenien näköpiirin tielle ja Shenie astahti askelen taaksepäin ja törmäsi henkilöön takanaan.
” Anteeksi.” Shenie mutisi ja katsoi kehen oli oikein törmännyt.
Tummahiuksinen kaitakasvoinen mies hymyili hänelle.
” Ei syytä pyytää anteeksi, mademoiselle.” Mies sanoi ja katsahti Shenien vedensinistä satiinileninkiä.
” Minulla olisi syytä pyytää anteeksi jos tärvelisin noin hienon puvun. Taitaa olla Kenzon luomuksia?” Hän kysyi, tai ei oikeastaan kysynyt, Shenie ymmärsi heti että mies tunnisti kalliin merkin kun näki sen.
Shenie hymyili.
” Jeanette valitsi sen, minä vain kuvaan pukuja.” Shenie vastasi.
Mies nosti Shenien käden huulilleen, ja laski sen takaisin alas koskettamatta sitä kuitenkaan.
” Olette siis Jeanetten valokuvaaja ystävä, Shenie. Saanen esitellä itseni. Henri Tremain.”
Shenie rypisti hieman kulmiaan ja mies näki hämmästyksen hänen nopeassa eleessään. Mies päätti selventää tilannetta.
” Olen Guyn nuorempi veli. Olen ollut Milanossa muotiviikolla häävalmistelujen ajan ja siksi emme ole törmänneet. Jeanette on ollut yhteydessä minuun ja kertonut kaiken ystävästään, jotta et tuntisi itseäsi yksinäiseksi tänään näiden uusrikkaiden pokkuroijien seurassa.” Hneri sanoi virnistäen.
Nyt Shenie vasta olikin hämillään.
” Uusrikkaiden...?” Hän ehti aloittaa kysymyksensä ennen kuin edes ajatteli miten muodostaisi sen.
Henri viittasi paikalla oleviin ihmisiin, suurimmalla osalla muotiluomuksia päällään ja arvokoruja kaulassa, korvissa ja joka sormessa. Shenie tunsi itsensä jo valmiiksi joukon heikoimmaksi ja köyhimmäksi lenkiksi, ilman Jinin lahjoittamaa pukua hän ei tiennyt miten olisi soveltunut edes hetkeksi joukkoon.
” Saatan olla aatelisperheestä ja varsin rikkaasta sellaisesta, mutta kun vanhempani saivat tietää etten ollutkaan Pariisissa bisneskoulussa vaan käsityöpuolella, he jäädyttivät pankkitilini ja ainoa syy miksi olen täällä tänään on se että isäni on kuollut ja äitini liian sairas liikkuakseen Pariisin talosta. Veljeni taas on ymmärtäväisempi minua kohtaan ja Jeanette on jollain tavalla onnistunut viime viikkojen aikana lähentämään meitä veljeksiä. Toivon että hän onnistuu sulattamaan Guyn sydämen.” Hneri sanoi hieman ivalliseen sävyyn.
Shenie katsoi Jiniin, joka jutteli hymyssä suin vaaleatukkaisen nuoren naisen kanssa jonka oli aiemmin esitellyt Marie Luiseksi, eräs hänen miehensä ystävän vaimoksi. Shenien mielestä Jin vaikutti onnelliselta, mutta ei tiennyt mitä tuore aviovaimo oikeasti ajatteli, Jin oli aina ollut mestari salatessaan todelliset tunteensa. Samaa Shenie ei voinut sanoa herttua Guysta, mies seisoi vaimonsa vierellä, liikkumatta ja kapeat huulet tiukkana viivana.
Shenie katsoi uudestaan Henriin, mies ei vaikuttanut ollenkaan samanlaiselta kuin veljensä. Samat kapeat huulet olivat näyttävästi jatkuvassa virneessä ja ponihännälle sidotut hiukset antoivat hänelle kapinallisemman ilmeen kuin Guyn tiukasti kurissa pidetyt lyhyet hiukset.
” Saanen saattaa mademoisellen pöytään?” Henri tiedusteli tarjoten käsivartensa ja hymyillen Shenielle kujeilevasti.
Shenie katsahti ympärilleen.
” Eikö sinulla ole jo seuralaista?” Hän kysyi, kai nyt noin komealla ja kohteliaalla miehellä oli daami varattuna?
Henri virnisti ja samalla kun morsiuspari johdatti muut vieraat ruokasaliin, hän kumartui kuiskaamaan Shenielle:
” Jin pyysi minua pitämään sinulle seuraa. Ja valitettavasti vaikka veljeni on vapaamielisempi kuin vanhempani, tuskin hänkään sallisi minun tuovan aatelishäihinsä poikaystävääni.”
Shenie katsahti Guyn ja Jinin etääntyviä selkiä ja vanhoillista konservatiivisuutta henkiviä häävieraita ja hymyili sitten Henrille ja tarttui tämän käsivarteen.
” Se olisi kunnia, monsiur.”
Tuli vähä Shenie keskeinen mut ei kai se haittaa nyt ku on putki alkanu:D kirjotusputki tollot:D
tosi hyvää jälkee!