Post by snippy on Oct 26, 2011 23:09:29 GMT 2
Auroran ja Martinon suhde oli lämmennyt päivä päivältä. Yhä useammin Aurora huomasi katselevansa miehen perään hymyillen ja tämän vastaavan hymyyn. Ei oltu vaadittu muuta kuin pieni liekki ja tuli oli syttynyt. Jeanin paluu läheni vääjäämättömästi, muttei Auroran uudet tunteet kuolleet, ne vain vahvistuivat vaarasta huolimatta. Kaikki hetket jotka aika antoi periksi Aurora vietti käyskennellen Martinon kanssa Rivombrosan mailla. Mutta vain hetkittäin he saivat aikaa suudelmaan tai pieneen kosketukseen, mikä johtui Alessian jatkuvasta läsnäolosta.
Auroran hämmennykseksi Agnese ja Jacopo tekivät kaikkensa pitääkseen seuraneidiksi tekeytyneen Alessian kiireisenä, jotta Martino ja Aurora saisivat viettää aikaa keskenään. Alessia toki ymmärsi, että jotain oli meneillä ja siitäkin syystä normaalia enemmän näreissään kun joutui toimittamaan seuraneidin velvollisuuksia vaikka hänen olisi pitänyt olla koko ajan Auroran seurassa. Milloin Alessian piti noutaa jotain pukua, viedä kirjettä tai toimittaa mitä yksitoikkoisimpia askareita. Aurora oli kiitollinen Agneselle ja Jacopolle tästä, mutta tiesi tasan tarkkaan, ettei Alessiaa niin helpolla saanut huijattua.
”Tämä vaikuttaa miltei salaliitolta”, Alessia mainitsi ohimennen Auroralle, joka juuri ojensi tälle ostoslistaa, mitä tämän tulisi noutaa kylältä. Agnesen palvelijat olivat kiireisiä, joten tämä oli kuulemma anomalla anonut, että Alessia olisi voinut käydä kylällä hänen että Auroran puolesta.
Aurora naurahti ja pudisti päätään hymy huulillaan.
”Haihattelet, ei tässä mistään salaliitosta ole kyse vaan yksinkertaisesta kauppareissusta. Minä todellakin tarvitsen uuden kamman.”
”Mitä vikaa edellisessäsi oli?” Alessia kysyi harmistuneena katsellen Auroraa joka viiletti huoneen poikki peilipöydän eteen ja istuutui.
”Se on liian kova.”’
”Eikä ole”, Alessia sanoi napaten harjan pöydältä, alkaen lupaa kyselemättä harjaamaan Auroran hiuksia, joka ei pannut tätä lainkaan pahakseen, ”tässä on kyse jostain muusta.”
”Kuten sanoin, haihattelet”, Aurora huokaisi katsellen Alessiaa peilin kautta.
”Työhöni ei kuulu haihattelu, Milady”, Alessia lausui kylmän rauhallisesti ja kuiskasi Auroran korvaan: ”Tiedät miksei Jean ottanut minua mukaansa kuninkaan luo.”
Kylmät väreet kulkivat Auroran selkärankaa pitkin ja tämä vilkaisi Alessiaa, joka näytti hetken jopa… olevan pahoillaan. Aurora oli juuri jatkamassa kun Andrea käveli sisään ja hymyili lumoavasti naisille.
”Anteeksi jos keskeytän jotain, mutta salissa odottaa näyte uudesta likööristä, jota juuri ostimme puoli kellarillista, mikä on mitä parhainta, espanjalaista. Tulkaa toki maistelemaan, takaan, että se on parasta mitä tällä hetkellä on markkinoilla”, Andrea lausui hymyillen suostuttelevasti, ”liittykää ihmeessä seuraamme, arvon leidit.”
”Mikä ettei, jos noin kauniisti pyydät”, Aurora sanoi ja nousi, purjehtien ulos salista viittoen samalla Alessiaa seuraamaan.
Salissa kartanon väki oli kuin olikin kokoontunut laatikon ympärille ja hunajan värinen likööri täytti kaikkia laseja. Aurora suunnisti välittömästi Andrea jäljessä Agnesen ja Martinon luokse ja asettui jälkimmäisen viereen seisomaan. Hymyillen Aurora otti vastaan Titan ojentaman likööri lasin ja liittyi hymyillen keskusteluun.
Alessia jäi syrjemmälle katselemaan ja kiinnitti erityisen paljon huomiota katseiden määrän, joita Aurora ja Martino vaihtoivat. Auroran ja Martinon välillä pysyi kohtelias etäisyys, mutta toisinaan, aivan kuin vahingossa, jommankumman käsi kosketti toisen kättä. Aivan kuin he olisivat olleet kaksi nuorta rakastavaista, jotka leikittelivät keskenään salaisella flirttailullaan. Alessia pudisteli päätään ja kohotti katseensa kattoa kohden.
”Sietämätöntä”, Alessia ajatteli ja jatkoi lausetta mielessään: ”en todellakaan halua tappaa Martinoa. Hehän ovat kummatkin kuin lapsia, mukavia ja viattomia! Ja typeriä.”
”Totta”, Jacopo sanoi Alessian viereltä ja tämä hätkähti hereille ajatuksissaan ja käänsi katseensa Jacothingy, joka ojensi naiselle toisen pitelemistään liköörilaseista. ”Martino on nuorentunut kymmenen vuotta sen jälkeen kun Aurora saapui taloon. En koskaan tiennyt, että kreivi voi käyttäytyä noin nuoruuden lemmenkipeästi.”
Alessia hymyili Jacopolle huvittuneena. Ohhoh, pelottavaa, Jacopo on samaa mieltä kanssani. Onneksi tuo mies ei osaa lukea ajatuksia, Alessia ajatteli ja maistoi likööriä.
”Tämä on hyvää”, Alessia sanoi pyöritellen juomaa lasissa, ”hunajaista kaikin puolin.”
”Niin, tiedätte kai miksi Martino osti juuri tätä likööriä”, Jacopo sanoi nojautuen Alessian puoleen varmistaen, jottei kukaan kuulisi heidän keskusteluaan. Alessia nyökkäsi irrottamatta katsettaan Aurorasta.
”Aurora Terrazzani on tunnettu mieltymyksestään hunajaisiin makuihin. En silti olisi uskonut, että heidän romanssinsa olisi edennyt jo näin pitkälle”, Alessia sanoi matalalla äänellä ja Jacopo naurahti tarkkaillen Alessian tavoin aatelisten joukkoa.
”Olette miltei yhtä hyvin asioissa mukana kuin minä”, Jacopo naurahti ja Alessia virnisti tälle happamasti, yrittämättä edes saada eleisiinsä mukavaa sävyä.
”Ai, onko tämä mennyt jo niin paljon pidemmälle?” Alessia tiukkasi Jacopilta, joka tyytyi vain pyörittelemään päätään.
”Hermoilette liikaa. Olette muutamaa miestä mukaan lukematta ainoa, joka on täällä Jeanin käskystä ja olet ainoa, joka vahtii Auroraa. Mutta Martino ymmärtää hyvin Auroraan ihastumisen riskit ja Aurora tietää tilanteen tulenarkuuden. Jos te, pieni neitiseni, joka kylläkin on minua pidempi, rentoutuisitte hetkeksi ja antaisitte noiden uudelleen nuorentuneiden sielujen nauttia edes kerran hetkestä, jonka tämä ainutlaatuinen tilaisuus antaa noille kahdelle antanut ja unohtaisitte sen saman tien, mitään ongelmia ei syntyisi”, Jacopo sanoi katsomattakaan Alessiaan, joka jähmettyi tuijottamaan Jacopoa hymyttömänä. Suorastaan uskomatonta, että tuo mies edes kehtasi esittää hänelle moisen ehdotuksen. Vaikka Jacopo ei tiennyt Alessian olevan Noyan, mutta silti ehdotus oli suorin ja röyhkein jonka Alessia oli koskaan kuullutkaan.
”Ehdotatko, että sallisin Miladyn tekevän huorin?”
”En. Sanoin vain, että rentoutuisitte hetkeksi ja antaisitte asioiden sujua omalla painollaan. Olette kovin kireäluontoinen, mutta uskon, että vapaa-aika tekisi teillekin ihan hyvää joskus”, Jacopo huomautti ja hymyili valloittavasti Alessialle. Alessian ensimmäinen ajatus oli, että sukunsa kunnian puolesta hänen tulisi tappaa tuo mies juuri nyt. Alessia pudisteli hämmentyneenä päätään ja katsoi Auroraa, joka näytti todella onnelliselta. Outoa, ettei Alessia ollut aikoihin edes miettinyt sellaisia asioita kuin onnellisuus, rakkaus tai moraalisuus. Eivät ne koskaan olleet kuuluneet Alessian arkirutiineihin, jonka tehtävä oli tehdä Jeanin likaiset työt kyselemättä. Alessia oli kunniallisen suvun tytär, joten hän ei ollut koskaan ennen edes kyseenalaistanut Jeanin käskyjä. Jos Jean käski hypätä, Alessia oli aina kysynyt: ”kuinka korkealle?” Nyt… Alessialla oli tunne, että hänellä oli mahdollisuus antaa vain olla, eikä häntä kaduttanut ajatus lainkaan, vaikka se soti kaikkea sitä vastaan, mitä hän oli ja miten hänen tulisi olla.
”Te todellakin tarvitsette vapaa-aikaa”, Jacopo naurahti nähdessään Alessian ajatuksiin hautautuneen katseen. Alessia kohotti katseensa ja hymyili Jacopolle, ajatellen ettei tappaisi tätä, vaikka tuo suorapuheinen pieni mies olisikin ansainnut sen sanojensa puolesta. Rehellisyydellä pääsi eroon hengestään nopeasti tässä maailmassa.
”En tiedä. Se olisi väärin”, Alessia huomautti jolloin Jacopo kohotti hartioitaan.
”Ettekö ole koskaan ennen tehnyt mitään väärää?” Jacopo kysyi ja Alessian olisi tehnyt mieli vastata: ”monesti. Vääryyksilleni pitäisi olla oma hautausmaa.” Sen sijaan Alessia kohautti hartioitaan.
”Ehkä joskus. Ja sinä?”
”En pidä laskua”, Jacopo sanoi hymyillen ja kilisti lasiaan Alessian lasiin, ”meille vääryydentekijöille.”
”Jacopo!” Andrea kutsui ja Jacopo kääntyi lähteäkseen. Hetken mielijohteesta Alessia pysäytti tämän koskettamalla tämän käsivartta. Jacopo kääntyi yllättyneenä Alessian puoleen joka sanoi hymyillen oudosti:
”Jacopo, sano vain Alessia. Teitittely särähtää korvaan.” Jacopo hymyili ja nyökkäsi.
”Alessia.” Tämän sanottuaan Jacopo kääntyi ja marssi suoraan Andrean luokse, hymyillen itsekseen paidan kaulukseensa. Ensimmäisen kerran Alessia oli maininnut hänet nimellä, ennen nainen oli vain teeskennellyt, ettei Jacopoa ollut edes olemassa, saati että tämä olisi ansainnut nimeä. Jacopo oli enemmänkin yllättynyt siitä, että Alessia oli tiennyt hänen nimensä. Iloisesti yllättynyt.
Andrea näki Jacopon ajautuneen tyytyväisenä ajatuksiinsa ja nappasi tätä hiuksista kiinni naureskellen.
”Heihoi, maa kutsuu! Älä hyvä mies leijaile liian pitkään siellä pilvien korkeudella, muuten pääsi kevenee niin, ettei sinusta ole enää iloa kenellekään”, Andrea nauroi.
”Olet todellakin paras mies puhumaan taivaissa lentelystä”, Jacopo vastasi takaisin ja loi merkityksellisen katseen Agneseen, joka naurahti ymmärtävästi. Andrea virnisti ja päästi Jacopon, joka suoristi kaulustaan ja hymyili Andrealle viekkaasti, ”kutsuitte?”
”Voisitko laittaa hevoseni valmiiksi ja pyytää jota kuta laittamaan Agnesellekin hevosen, ajattelimme lähteä ratsastamaan”, Andrea sanoi ja Jacopon viekas hymy levisi. Ratsastamaan ja ratsastamaan, niinhän nuo kaksi aina tekivät.
”Käskystä”, Jacopo sanoi ironiaa äänessään ja lähti, tietäen, että yhden olennon silmät seurasivat hänen kulkuaan huoneen poikki.
Jacopon lähdettyä Alessia käänsi katseensa taas Auroraan sekä tämän nauravaisiin kasvoihinsa. Martino kertoi juuri suurieleisesti jotain tarinaa, jolle seurue nauroi. Kaikkein kuuluvin nauru kuului kuitenkin Auroralle ja Alessia pudisteli päätään. Jean palaisi viikossa uuden aikataulunsa mukaan, mutta Aurora ei vaikuttanut muistavan sitä.
Andrean ja Agnesen vanavedessä Martino sekä Aurora kulkivat pihalle naureskellen toistensa kertomuksille ranskalaisen keittiön kamaluuksista. Alessia seurasi perässä, kuten hänen tehtävänsä oli. Andrea kääntyi yllättäen Martinon ja Auroran puoleen heidän lähestyessään talleja.
”Miksi ette liittyisi seuraamme? Ratsastetaan alkumatka samaa matkaa, mieleni tekee kilpailla”, Andrea sanoi hymyssä suin. Martino nauroi ääneen ja laski kätensä Andrean hartialle.
”Oliko tuo haaste?”
”Sellaiseksi voimme sitä kutsua! Joukkuekisa, te Martino ja Aurora vastaan Agnese ja minä. Miltä tämä kuulostaisi?”
Auroran kasvoille nousi riemu, mutta sitten tämä kääntyi ympäri katsomaan Alessiaa, jonka tehtävä olisi seurata Auroraa joka tilanteissa. Aurora ymmärsi, että tämä olisi hetki, jota hän oli odottanut niin kauan, mutta koska Alessia oli kuullut kaiken, niin Aurora ei voisikaan lähteä Martinon kanssa ratsastamaan. Muutkin kääntyivät katsomaan Alessiaa ja Auroraa, vaikkeivät ymmärtäneetkään, mitä juuri tapahtui.
Aurora aneli silmillään, vain tämän kerran. Vain tämän. Alessian ilme ei värähtänytkään, mutta vahingossa hänen katseensa harhautui Auroran olan yli talleille, jossa Andrean sekä Agnesen hevosia satuloitiin. Jacopo kääntyi juuri parahiksi suitset kädessään katsomaan outoa yhteenottoa tallipihalla ja heidän katseensa kohtasivat. Siinä kului pieni iäisyys ja hirvittävä ajatusmyrsky, joka kesti sekunnin murto-osan ja Alessia kääntyi taas Auroran puoleen.
”Menen ilmoittamaan, että tarvitsette kaksi hevosta lisää”, Alessia sanoi ja Aurora tuijotti tätä silmä kovana. Mitä Alessia aikoi?
”Tiedän, että kysyisitte seuraavaksi minun tekemisistäni, Milady. Muistattehan, että pyysitte minua käymään kylällä hakemassa teille uuden harjan. Teidän luvallanne noudan sieltä samalla muutamia muitakin tarvikkeita”, Alessia sanoi ja Auroran polvet meinasivat pettää.
”O –oikeastiko?” Aurora kysyi ja Alessia niiasi kömpelöön tapaansa.
”Oikeasti.”
”No silloinhan asia on selvä”, Martino sanoi, yhtä huojentuneena ällistyttävästä vapaudesta, jonka hän sekä Aurora olivat saaneet Jeanin vakoojasta, ”pyytäisitkö, Alessia heitä kiirehtimään, jottei Andrean ja Agnesen tarvitse odottaa.”’
”Kyllä, conte”, Alessia sanoi tavalliseen kylmään sävyynsä niiaten sekä lisäten: ”Luvallanne poistun.” Lupaa odottamatta Alessia käänsi nelikolle selkänsä, eikä ehtinyt nähdä Auroran ilmettä, joka oli onnellisuuden huuman, pelon, odotuksen, innostuksen sekä epäilysten täyttämä. Aurora katsoi Martinoa silmiin, joka hymyili naiselle lempeästi ja yhtä hämmentyneenä tiedosta, että tämä, hänen rakastettunsa, voisi tänään vielä varomatta levätä hänen käsivarsilla. Nainen, joka kuului toiselle ja jota Martino niin paljon rakasti.
Alessia katseli viittä minuuttia myöhemmin parvekkeelta miten Aurora, nainen jota hänen olisi pitänyt tarkkailla silmä kovana, ratsasti hallakon selässä pois miehen kanssa, jolta Alessian olisi pitänyt suojella Auroraa. Ja Aurora oli onnellinen ja hänen naurunsa kaikui tuulen mukana tämän ratsastaessa pois. Eikä Alessiaa ei edes kaduttanut niin paljon kuin hän oli olettanut.
Jacopo nousi portaita parvekkeelle ja Alessia vilkaisi häntä tuijottaen sitten metsään, jonne Aurora, Angese, Andrea sekä Martino olivat kadonneet. Jacopo käveli Alessian viereen ja nojasi kyynärpäillään kaiteeseen ja tuijotti metsää, jonne kartanolta tuleva tie katosi.
”Hah.”
”En voisi muotoilla ajatuksiani paremmin. Hah”, Alessia sanoi ja kääntyi Jacothingy päin, joka jäi myös katsomaan häntä.
”Eikä edes kaduta”, Alessia sanoi irvistäen, ”alan muistuttamaan Lucreciaa.”
”Et ole tarpeeksi nätti”, Jacopo sanoi virnistäen saaden palkakseen kyynärpäätä.
”Pieni mies hyppii nyt aika lailla nenille”, Alessia naurahti ja kääntyi marssiakseen tallipihalle.
”Hei hei, minne matka?” Jacopo huusi naisen perään, joka heilautti kättään ilmassa viittelöiden kylää kohti.
”Pitää ostaa harja ja vetää kännit.”
”Kännit? Siinäpä vasta naisen puhetta”, Jacopo sanoi astellen Alessian perään, joka kääntyi niin nopeasti, että Jacopo oli törmätä häneen.
”Teetkö pilkkaa minusta? Sinuna en toimisi niin, koska sinulla, Jacopo ystäväni, ei ole havaintoakaan siitä millaiselle naiselle puhut.”
Jacopo hymyili vaikka silmät, jotka olivat raivoisat, mutta vailla vihaa säpsähdyttivätkin hänet. Ensimmäisenä Jacopon mieleen nousivat kuvat karhuista ja verikoirista ja ties mistä villieläimistä, joilla heitä oli lapsena peloteltu.
”Kaltaisestasi naisesta en tekisi pilkkaa koskaan”, Jacopo vastasi rykäisten. Alessia hymyili hampaat kiiluen ja otti askeleen kohti Jacopoa saaden tämän laskemaan painoaan taaemmas.
”Pelkäätkö minua, Jacopo?” Alessia kysyi lähestyen Jacopoa lisää, saaden tämän laskemaan painoaan vieläkin taaemmaksi. Lopulta Alessia vain tönäisi kevyesti Jacopoa saaden tämän horjahtamaan pahemman kerran. Naurahtaen Alessia kääntyi taas ja jatkoi matkaansa tallille ja Jacopo hetken seisoskelun ja pään pudistelun jälkeen seurasi tätä.
Hetken kuluttua kaksi hevosta kisasi tiellä joka johti kylään. Alessia ajoi oriaan Altivoa lujempaan ja lujempaan laukkaan aikomatta antaa Jacopon saavuttaa itseään. Eikä Jacopolla ollut aikomustakaan antaa Alessian karata. Kauempaa mäeltä Aurora, Agnese, Martino ja Andrea katselivat kaksikon kisaa metsätietä pitkin.
”Alessia saattaa olla harmittoman näköinen, mutta hän on vaarallisempi kuin yksikään mies, jonka olen tavannut. Jeanin luottamus häneen tekee hänestä todella vaikutusvaltaisen, Jean uskoo kaiken mitä Alessia sanoo”, Aurora sanoi, tietäen että kertoi vain osan totuudesta, loput siitä oli liian kauheaa ääneen sanottavaksi. Aurora mietti hetken leikkivänsä paitsi Martinon sekä omalla hengellään, vaan myös Jacopon hengellä. Alessia voisi tehdä mitä vain, milloin vain katumatta. Andrea hymyili rauhoittavasti Auroralle, mikä ei auttanut yhtään.
”Jacopo pärjää kyllä. Hän saa pidettyä Alessian kiireisenä sen aikaa, että voimme puhua suunnitelmastamme rauhassa.”
”Niin…”, Aurora toivoi. Martino kääntyi huolestuneen Auroran puoleen ja ojentautui koskettamaan tämän ohjaksia puristavaa kättä rauhoittavasti. Aurora kääntyi tämän puoleen ja hymyili heikosti. Aina kun hän katsoi Martinoon, pelko siitä, että jokin saattaisi mennä pahasti pieleen kalvoi häntä. Hän tiesi rakastavansa miestä, mutta ajatteli vielä rakastavansa aviomiestäänkin, vaikkei hyväksynytkään tämän toimia. Nyt hän todellakin oli luopumassa kaikesta, arvoasemastaan, puolesta omaisuudestaan, ylimalkaisesta ylellisyydestään ja ehkäpä hengestäänkin vain ollakseen Martinon. Aurora tiesi, että nyt hänellä oli mahdollisuus lunastaa takaisin se kaikki onni, jonka viimeisimmät Jeanin kanssa vietetyt vuodet oli pyyhkinyt pois Auroran elämästä. Mutta häntä pelotti, pelotti uskomattoman paljon. Jos pienikin kohta heidän suunnitelmastaan menisi pieleen, Aurora saattaisi joutua todistamaan Martinon kuolemaa. Eikä hänen sydämensä olisi sitä kestänyt.
En voi enää perääntyäkään, Aurora ajatteli kohottaen leukansa ja hymyillen Martinolle, joka vastasi hymyyn aavistamatta rakastettunsa synkkiä ajatuksia. Tämä komedia tulee näytellä loppuun, Aurora muistutti itseään kun Andrea ja Agnese kääntyivät ja heittivät heille hyvästit kadoten metsän siimekseen. Aurora loi vielä lyhyen katseen hiekkatielle, jota pitkin hetki sitten Alessia oli ratsastanut Jacopo kantapäillään, ja Aurora tunsi rohkeuden nousevan sydämessään. Hän tekisi mitä vain, jotta nyt, ensi kertaa elämässään, hän pystyisi sanomaan taistelleensa jostakin.
”Kisaatko?” Martino kysyi kujeillen ja Aurora käänsi kovaotteisesti hallakkonsa nauraen, kannustaen voimakasrakenteisen tammansa hurjaan laukkaan.
”Aina!” Aurora huusi Martinolle, joka kannusti orinsa laukaan, ”ota kiinni jos saat!”
…
Alessia heitti muutaman kullankimalteisen kolikon naiselle, jolta oli juuri ostanut kaksi hiusharjaa, kolme auringonkukkakäsirasvaa, jotain itämaista hiusvahaa, uuden puuterihuiskun, kolme punaista liljakuvioista kangasnappia ja viisi sinistä, luisen hiusneulan sekä kolme ristipistoneulaa. Nainen hymyili teennäisesti ja alkoi hitaasti kaivaa vaihtorahoja, mutta Alessia heilautti vain kiukkuisesti kättään ja komensi naista pitämään loput.
Alessia kääntyi kannoillaan ja jäi tuijottamaan erään verstaan nurkkaa, josta joku oli juuri vilkuillut häntä. Happamana Alessia marssi kylän keskusaukiolle toivoen löytävänsä jonkun Rivombrosan palvelijoista. Hänelle kävi tuuri ja hän kohtasi Biancan, joka oli juuri ostamassa kanoja huomista lounasta varten. Maireasti hymyilevä Alessia lähestyi Biancaa tietäen vallan mainiosti, ettei tämän voinut sitää Alessiaa, ja kosketti varovaisesti Biancan hartiaa kun tämä oli kumartunut kanahäkin ylle. Hätkähtäen Bianca kääntyi, Alessian mielestä ihmeen ketterästi niin suureksi ja muuten kömpelöliikkeiseksi naiseksi ja jäi tuijottamaan maireaa Alessiaa.
”Neiti Grimaldi”, Bianca sanoi kuivasti ja niiasi kevyesti nuorelle naiselle, joka niiasi takaisin tietämättä mitä muutakaan tässä tilanteessa tehdä.
”Bianca hyvä. Olen juuri ostanut kreivitär Ristorille sekä kreivitär Avolio-D’Lunera di Finestriolle tavarat, jotka he pyysivät minun heille hankkivan. Mutta ikäväkseni huomasin, että minulla on vielä täällä kylällä muutama asia hoidettavana”, Alessia sanoi hitaasti, korostaen arvonimiä, ”joten en millään pysty toimittamaan näitä tavaroita takaisin Rivombrosaan ajassa, jossa niiden pitäisi olla siellä. Nähdessäni sinut, ajattelin että voisit ehkä tehdä palveluksen, olet varmasti palaamassa kartanolle pian ja viedä nämä sinne mukanasi. Jos mitenkään voisit.”
Bianca oli hieman hämmentynyt siitä, että Alessia, joka ei ollut koskaan ennen edes huomioinut Biancan olemassaoloa pyysi yllättäen häneltä palvelusta. Eikä Bianca, saati kukaan muu kartanossa Jacopoa ja Auroraa lukuun ottamatta, ollut koskaan kuullut Alessian puhuvan niin paljon yhteen henkäykseen. Bianca hymyili viileästi ja niiasi, osaamatta kieltäytyä pyynnöstä koska se oli esitetty niin yllättäen.
”Toki voin, on kunnia toimittaa kreivitär Avolio-D’Lunera di Finestrion sekä kreivitär Ristorin asioita”, Bianca sanoi mahdollisimman neutraalisti, mutta haluamattaankin hänen äänessään kaikui iva kun hän lausui Auroran pitkän sukunimen, joka oli terästetty useilla koreilevilla ilmauksilla. Hymyillen ivallisesti Alessia ojensi samettisen säkin, jossa ostokset olivat, Biancalle.
”Kiitoksia, erittäin ystävällistä”, Alessia lausui ja kääntyi, mutta pysähtyi vielä lisäämään: ”Minustakin pitkät sukunimet ovat yhtä puisia kuin kreivien makuusalien ovet.”
Alessia jätti Biancan hämmennyksen valtaan ja suuntasi verstaalle, jonka kulman takaa hän löysi Jacopon, joka hymyillen rassasi juuri piippuaan, leväten selkäänsä seinää vasten. Alessia asettui kädet puuskassa tämän eteen seisomaan vino hymy kasvoillaan ja puhui huvittuneena:
”Vakoiletko sinä minua?”
”Enhän minä, tässä vain rassailen piippua ja ihmettelen sitä, miten linnut laulavat näin iltatuimaan kauniisti”, Jacopo vastasi kohottamatta katsettaan piipusta. Alessia kohotti katseensa taivaalle ja kuunteli hetken ajan. Hän ei kuullut yhdenkään linnun laulua, joten kääntyi taas Jacopon puoleen.
”Houritko sinä, hyvä mies?” Alessia kysyi huvittuneena.
”Vasta kolmannen viinipullollisen jälkeen, pääskyseni”, Jacopo sanoi taivuttaen päätään ja hymyillen kiusaavasti Alessialle kooten samalla piippuaan. Alessian vino huvittunut hymy ei kadonnut tämän kasvoilta vaan tämä naurahti:
”Varo, pääskyt syövät heinäsirkkoja jotka uskaltavat ulos iltaisin kuuntelemaan pääskyjä.”
”Oi voi, olenpas minä sitten tuhoon tuomittu heinäsirkka”, Jacopo voivotteli ja täyttäen piippuaan samalla kun kohotti katseensa Alessiaan, joka pudisteli päätään miehen röyhkeydelle.
”Enpäs ole tavannut kaltaistasi hetkeen.”
”Samoinkaan”, Jacopo vastasi ja sytytti piippunsa, puhalsi savua hämärtyvään iltaan ja suoristautui.
”Menemmekö siis?” Alessia kysyi, ottaen käsikynkkää Jacoposta ja johdattaen tämän pitkin kylänraittia, eikä mies vaivautunut estelemään.
”Minne mietit minut kaapata?”
”Tavernaan. Suunnitelmani oli tänään juoda ja siitä suunnitelmasta en anna periksi sen takia, että yksi heinäsirkka hyppää matkaan”, Alessia lausui ja Jacopo nauroi sydämellisesti.
”Jos minä soitan viulua niin sinä voit laulaa tämän yön!”
”Näin tehkäämme!” Alessia lausui kun he astuivat rinta rinnan tavernaan ja tilasivat heti pullollisen punaviiniä sekä kaksi lasia. Lasit täytettiin piripintaan ja yhteistuumin Alessia ja Jacopo ryhtyivät siemailemaan hedelmäistä viiniä.
Alessia tutustui moniin kylän asukkeihin, korkea-arvoisempiin ja matala-arvoisempiin sen illan aikana. Siinä vaiheessa kun yö oli jo pitkällä ja kaksikolla oli meneillään kolmas viinipullollinen jonka he joivat puoliksi, meno tavernassa oli jo kaikin puolin tuttavallinen, niin rahvaan kuin aatelistenkin puolesta. Huorat naureskelivat ja pyörähtelivät pöydillä ja tavernan vakiasiakkaista useampi örisi musiikin tahdissa pöytien alta. Aatelisen irstailivat ja nauroivat kovaäänisesti rahvaan kanssa, noppia heitettiin ja musiikki raikui. Kaiken tuon keskellä Alessia ja Jacopo nauroivat ja puhuivat, kertoivat pitkiä tarinoita. Jacopo nousi pöydälle seisomaan ja oli soittavinaan viulua, samalla kun Alessia hetken kainostelun jälkeen balladeja kuulle, merelle sekä surullisille rakkaustarinoille. Kaksikko laittoi loppuillasta pystyyn sellaisen shown, että tavernan muut asiakkaat hakkasivat tuoppeja pöytään ja lauloivat mukana, nauroivat ja taputtivat. Alessian posket punertuivat humalasta ja mitä kauemmin hän lauloi, (hän korvasi lauluäänensä puutteet asenteella ja mahtipontisilla eleillä), sitä useammin yleisöstä joku tarjosi tälle viiniä ja Jacopon seurana Alessia joi sen kaiken.
Tämän jälkeen jokainen humalainen illanistuja halusi esittää omia lahjojaan ja ilonpito piteni pitenemistään. Ilta eteni riehakkaasti yöhön ja taas aamuun, eivätkä juhlat tavernassa loppuneet vasta kuin kukon laulun aikaan.
Juuri samoihin aikoihin kun Aurora ja Martino palasivat salaisilta öisiltä retkiltään, he törmäsivät metsätiellä kaksikkoon, joka nauraa räkätti niin kovaa, että metsä kaikui. Ällistyksekseen Aurora tunnisti naispuolisen puolittain hevosen kyljellä roikkuvan naisen Alessiaksi, jonka hiukset hapsottivat kuin kylähullulla ja jonka naurussa oli humalan rahinaa. Jacopo, joka juuri parahiksi kun Martino ja Aurora saavuttivat heidät, tipahti puolittain leikillään ja puolittain humalan horjahteluaan hevosensa selästä ja kierähti selälleen nurmikolle nauramaan rempseästi. Alessia pysäytti suuri eleisesti hevosensa ja kohotti etusormensa kohti taivasta ja uhosi:
”Kuulkaa kuinka Taivas uhoaa kun tämän urheimmat soturit ratsujensa selästä kellistetään!”
”Voi Taivaiden sotilassoittokunta huutaakaan! Mutta ei jei, nuo eivät olekaan enkeleitä, vaan Pyhiä Pääskysiä, tuhansittain ja kuinka ne laulavatkaan!” Jacopo huusi takaisin ja kääntyi nousten heikosti kyynärpäittensä varaan, ”vai onko tämä sittenkään Taivas, vain Helvetti? Ja pääskyt ovat sen houreita ja viettelemyksiä.”
”Niin ei toki ole, ainakaan näin aamutuimaan”, Alessia vastasi ja nauroi sitten, ”voi mutta kyllä heinäsirkkojakin helvetistä löytyy! Ne kirotut herättävät minut joka aamu!”
”Heinäsirkka on itse Jumalan lemmikki… Mitä kummaa? Näkevätkö silmäni oikein”, Jacopo sanoi ja siristi silmiään nähdäkseen paremmin aamun hämärtämällä kadulla vastaan ratsastavat hahmot. Alessia käänsi hevosensa ympäri ja tämän tulehtuneet silmänsä pyöristyivät.
”Siinähän ovat itse Aurora ja talon herra Martino!” Alessia lausui ja Jacopo vilkaisi tätä huojuessaan seisomaan.
”Vaikka olenkin varsin tuiterissa silmäni eivät vielä niin pahasti harota etten heitä itsekin tunnistaisi”, Jacopo kommentoi, mihin Alessia reagoi vain heilauttamalla kättään miehen suuntaan tämän vaimentamiseksi. Mutta eihän se koskaan Jacothingy toiminut.
”Hyvää huomenta, Alessia ja Jacopo”, Martino tervehti kun he saapuivat kaksikon kohdalle. Jacopo ähelsi itseään juuri takaisin hevosen selkään ja Alessia hymyili valloittavasti Auroralle ja Martinolle.
”Hyvää huomenta hyvä herrasväki. Kuinka tänä aamuna jaksellaan?” Alessia kysyi ällistyttävän sutjakasti.
”Hyvin, kiitos kysymästä. Ratsastatteko takaisin kartanolle kanssamme?” Aurora kysyi mihin Jacopo ehti vastata ennen Alessiaa:
”Mielihyvin, hyvä herrasväki!”
Loppumatkan Alessia ja Jacopo kertoivat hulvattomasta illastaan tavernassa. Jacopo hihitti erityisesti tarinalle aatelisen surullisesta nuoruuden rakkaudesta ja Alessia naureskeli huorien oopperalle, jonka nämä olivat improvisoineet varsin taidokkaasti. Aurora ja Martino kuuntelivat kohteliaasti hymyillen, muistellen viimeöisiä nautintojaan, mutta koska kumpikaan heidän humalaisista seuralaistaan. Martino ei vaivautunut huomauttamaan Jacopolle, ettei Andrea varmasti olisi hirvittävän mielissään palvelijansa tämän hetkisestä mielen ja hengen tilasta. Martino totesi, että hänen vaikenemisensa olisi paras mahdollinen toimimiskeino.
Kaikkein hämmentynein oli kuitenkin Aurora, joka katseli Alessian räävitöntä ilonpitoa ja kuplivaa naurua ihmeissään. Hän oli tuntenut Alessian jo useamman vuoden, eikä hän ollut aikoihin kuullut tämän nauravan noin vapautuneesti ja varauksettomasti. Alessia vitsaili, irstaili ja nikotteli hekottaen koko ajan ilman merkkiäkään tämän normaalista viileydestä.
”Alessia, onko kaikki hyvin?” Auroran oli pakko kysyä viimein.
”Loishtavasti!” Alessia huudahti ja osoitti jälleen sormeaan taivasta kohden, mutta jäi vain huitomaan kun ei keksinyt mitään jatkettavaa.
Tallipihalla Alessialle, joka oli pahemmassa humalassa kuin Jacopo, iski laskuhumala. Tämä haukotteli ja tämän silmät avautuivat ja ummistuivat vuoronperään epätasaiseen tahtiin. Aurora auttoi Alessian alas ratsailta ja tuki tätä samalla kun pyysi Martinoa riisumaan Alessian sekä oman hevosensa. Martino nyökkäsi ja käänsi samalla katseensa kohti talleja kun jossain niiden takana kukko lauloi ensikertaa tänä aamuna. Martino ojensi Jacopolle oman hevosensa ohjat, joka humalastaan huolimatta nappasi ne ketterästi ja lähti huojuen talluttamaan kahta hevosta kohti talleja, huikaten olkansa yli hyvät huomenet neideille. Muu tallihenkilökunta ei vielä ollut edes hereillä, aamu oli vielä niin varhainen.
”Hyvää huomenta sinullekin”, Alessia huusi takaisin samalla kun nojasi samalla voimakkaasti Auroraan, jolle tilanne alkoi käymään hasardimmaksi ja hasardimmaksi. Pelottava ja tappava noyan nojaisi umpikännissä häneen, eikä edes ajatellut Martinon tappamista, vaikka Auroralla oli tunne, että Alessia tiesi tasan tarkkaan miksi he olivat kohdanneet aamuyön aikaan tiellä. Rivombrosan vaikutukset naisiin taisivat olla vakavampia kuin Aurora oli luullut. Naiset rakastuivat, uhrautuivat, uhittelivat ja sekoilivat täällä enemmän kuin Ranskassa, jonka Aurora oli aina luullut olevan hullujen hotelli. Eikä Aurora itsekään ollut näiden vaikutusten ulkopuolella, hän totesi mielessään hymyillen hiljaa itsekseen.
”Upea nainen, todellakin”, Jacopo mainitsi Martinolle, kun nosti satulan hevosen selästä ja oli kaatua tämän painosta. Martino nauroi ja pukkasi Jacopoa kevyesti nyrkillä kylkeen.
”Mitä, alkaako miehen sydän sulaa neiti jään lämmetessä”, Martino kysyi leikillään ja Jacopo kohotti hyssyttelevästi sormen huulilleen.
”Älä nyt humalaisesta hyvä mies mitään ala lukemaan, se johtaa sinut vielä perikatoon”, Jacopo lausui ja Martino kääntyi taas hevosensa puoleen.
”Muista vain kenelle Alessia on töissä”, Martino varoitteli, ”Aurora pyysi minua muistuttamaan, että sinun täytyy varoa sanojasi hänen seurassaan. Seuraneidoksi tyttö on kuulemma varsin terävä tapaus ja osaa lukea rivien välistä.”
Jacopo heilautti kättään vähättelevästi ja tiputti satulan paikalleen.
”Minä varon sanojani, pyydä vain neitoasi olemaan huoletta. Vanha kunnon Jacopo hoitaa”, Jacopo lausui kaunokielisesti ja poistui tallista, kävellen miltei tallin ovenkarmia päin. Martino katsoi tämän perään kulmat koholla ja päätti nyt tämän kerran tehdä Jacopon työn, tätä ei tainnut kiinnostaa hevosensa suitsien riisuminen. Martino hymyili itsekseen riisuessaan neljää hevosta. Uskomatonta, hän oli herra talossa ja hän sai riisua omansa ja vielä palvelijoidenkin hevoset. Tätä hän ei ihan ollut olettanut ennen aamuteetä. Mutta ei hän olisi koskaan uskonut Aurorankaan ilmestyvän, kuten tämä oli yhtenä päivänä vain ilmestynyt hänen elämäänsä.
”Ihana kohtalo”, Martino sanoi Auroran hallakolle rapsuttaessaan tätä korvan takaa. Hevonen hörisi tyytyväisenä vastaukseksi.
Auroran hämmennykseksi Agnese ja Jacopo tekivät kaikkensa pitääkseen seuraneidiksi tekeytyneen Alessian kiireisenä, jotta Martino ja Aurora saisivat viettää aikaa keskenään. Alessia toki ymmärsi, että jotain oli meneillä ja siitäkin syystä normaalia enemmän näreissään kun joutui toimittamaan seuraneidin velvollisuuksia vaikka hänen olisi pitänyt olla koko ajan Auroran seurassa. Milloin Alessian piti noutaa jotain pukua, viedä kirjettä tai toimittaa mitä yksitoikkoisimpia askareita. Aurora oli kiitollinen Agneselle ja Jacopolle tästä, mutta tiesi tasan tarkkaan, ettei Alessiaa niin helpolla saanut huijattua.
”Tämä vaikuttaa miltei salaliitolta”, Alessia mainitsi ohimennen Auroralle, joka juuri ojensi tälle ostoslistaa, mitä tämän tulisi noutaa kylältä. Agnesen palvelijat olivat kiireisiä, joten tämä oli kuulemma anomalla anonut, että Alessia olisi voinut käydä kylällä hänen että Auroran puolesta.
Aurora naurahti ja pudisti päätään hymy huulillaan.
”Haihattelet, ei tässä mistään salaliitosta ole kyse vaan yksinkertaisesta kauppareissusta. Minä todellakin tarvitsen uuden kamman.”
”Mitä vikaa edellisessäsi oli?” Alessia kysyi harmistuneena katsellen Auroraa joka viiletti huoneen poikki peilipöydän eteen ja istuutui.
”Se on liian kova.”’
”Eikä ole”, Alessia sanoi napaten harjan pöydältä, alkaen lupaa kyselemättä harjaamaan Auroran hiuksia, joka ei pannut tätä lainkaan pahakseen, ”tässä on kyse jostain muusta.”
”Kuten sanoin, haihattelet”, Aurora huokaisi katsellen Alessiaa peilin kautta.
”Työhöni ei kuulu haihattelu, Milady”, Alessia lausui kylmän rauhallisesti ja kuiskasi Auroran korvaan: ”Tiedät miksei Jean ottanut minua mukaansa kuninkaan luo.”
Kylmät väreet kulkivat Auroran selkärankaa pitkin ja tämä vilkaisi Alessiaa, joka näytti hetken jopa… olevan pahoillaan. Aurora oli juuri jatkamassa kun Andrea käveli sisään ja hymyili lumoavasti naisille.
”Anteeksi jos keskeytän jotain, mutta salissa odottaa näyte uudesta likööristä, jota juuri ostimme puoli kellarillista, mikä on mitä parhainta, espanjalaista. Tulkaa toki maistelemaan, takaan, että se on parasta mitä tällä hetkellä on markkinoilla”, Andrea lausui hymyillen suostuttelevasti, ”liittykää ihmeessä seuraamme, arvon leidit.”
”Mikä ettei, jos noin kauniisti pyydät”, Aurora sanoi ja nousi, purjehtien ulos salista viittoen samalla Alessiaa seuraamaan.
Salissa kartanon väki oli kuin olikin kokoontunut laatikon ympärille ja hunajan värinen likööri täytti kaikkia laseja. Aurora suunnisti välittömästi Andrea jäljessä Agnesen ja Martinon luokse ja asettui jälkimmäisen viereen seisomaan. Hymyillen Aurora otti vastaan Titan ojentaman likööri lasin ja liittyi hymyillen keskusteluun.
Alessia jäi syrjemmälle katselemaan ja kiinnitti erityisen paljon huomiota katseiden määrän, joita Aurora ja Martino vaihtoivat. Auroran ja Martinon välillä pysyi kohtelias etäisyys, mutta toisinaan, aivan kuin vahingossa, jommankumman käsi kosketti toisen kättä. Aivan kuin he olisivat olleet kaksi nuorta rakastavaista, jotka leikittelivät keskenään salaisella flirttailullaan. Alessia pudisteli päätään ja kohotti katseensa kattoa kohden.
”Sietämätöntä”, Alessia ajatteli ja jatkoi lausetta mielessään: ”en todellakaan halua tappaa Martinoa. Hehän ovat kummatkin kuin lapsia, mukavia ja viattomia! Ja typeriä.”
”Totta”, Jacopo sanoi Alessian viereltä ja tämä hätkähti hereille ajatuksissaan ja käänsi katseensa Jacothingy, joka ojensi naiselle toisen pitelemistään liköörilaseista. ”Martino on nuorentunut kymmenen vuotta sen jälkeen kun Aurora saapui taloon. En koskaan tiennyt, että kreivi voi käyttäytyä noin nuoruuden lemmenkipeästi.”
Alessia hymyili Jacopolle huvittuneena. Ohhoh, pelottavaa, Jacopo on samaa mieltä kanssani. Onneksi tuo mies ei osaa lukea ajatuksia, Alessia ajatteli ja maistoi likööriä.
”Tämä on hyvää”, Alessia sanoi pyöritellen juomaa lasissa, ”hunajaista kaikin puolin.”
”Niin, tiedätte kai miksi Martino osti juuri tätä likööriä”, Jacopo sanoi nojautuen Alessian puoleen varmistaen, jottei kukaan kuulisi heidän keskusteluaan. Alessia nyökkäsi irrottamatta katsettaan Aurorasta.
”Aurora Terrazzani on tunnettu mieltymyksestään hunajaisiin makuihin. En silti olisi uskonut, että heidän romanssinsa olisi edennyt jo näin pitkälle”, Alessia sanoi matalalla äänellä ja Jacopo naurahti tarkkaillen Alessian tavoin aatelisten joukkoa.
”Olette miltei yhtä hyvin asioissa mukana kuin minä”, Jacopo naurahti ja Alessia virnisti tälle happamasti, yrittämättä edes saada eleisiinsä mukavaa sävyä.
”Ai, onko tämä mennyt jo niin paljon pidemmälle?” Alessia tiukkasi Jacopilta, joka tyytyi vain pyörittelemään päätään.
”Hermoilette liikaa. Olette muutamaa miestä mukaan lukematta ainoa, joka on täällä Jeanin käskystä ja olet ainoa, joka vahtii Auroraa. Mutta Martino ymmärtää hyvin Auroraan ihastumisen riskit ja Aurora tietää tilanteen tulenarkuuden. Jos te, pieni neitiseni, joka kylläkin on minua pidempi, rentoutuisitte hetkeksi ja antaisitte noiden uudelleen nuorentuneiden sielujen nauttia edes kerran hetkestä, jonka tämä ainutlaatuinen tilaisuus antaa noille kahdelle antanut ja unohtaisitte sen saman tien, mitään ongelmia ei syntyisi”, Jacopo sanoi katsomattakaan Alessiaan, joka jähmettyi tuijottamaan Jacopoa hymyttömänä. Suorastaan uskomatonta, että tuo mies edes kehtasi esittää hänelle moisen ehdotuksen. Vaikka Jacopo ei tiennyt Alessian olevan Noyan, mutta silti ehdotus oli suorin ja röyhkein jonka Alessia oli koskaan kuullutkaan.
”Ehdotatko, että sallisin Miladyn tekevän huorin?”
”En. Sanoin vain, että rentoutuisitte hetkeksi ja antaisitte asioiden sujua omalla painollaan. Olette kovin kireäluontoinen, mutta uskon, että vapaa-aika tekisi teillekin ihan hyvää joskus”, Jacopo huomautti ja hymyili valloittavasti Alessialle. Alessian ensimmäinen ajatus oli, että sukunsa kunnian puolesta hänen tulisi tappaa tuo mies juuri nyt. Alessia pudisteli hämmentyneenä päätään ja katsoi Auroraa, joka näytti todella onnelliselta. Outoa, ettei Alessia ollut aikoihin edes miettinyt sellaisia asioita kuin onnellisuus, rakkaus tai moraalisuus. Eivät ne koskaan olleet kuuluneet Alessian arkirutiineihin, jonka tehtävä oli tehdä Jeanin likaiset työt kyselemättä. Alessia oli kunniallisen suvun tytär, joten hän ei ollut koskaan ennen edes kyseenalaistanut Jeanin käskyjä. Jos Jean käski hypätä, Alessia oli aina kysynyt: ”kuinka korkealle?” Nyt… Alessialla oli tunne, että hänellä oli mahdollisuus antaa vain olla, eikä häntä kaduttanut ajatus lainkaan, vaikka se soti kaikkea sitä vastaan, mitä hän oli ja miten hänen tulisi olla.
”Te todellakin tarvitsette vapaa-aikaa”, Jacopo naurahti nähdessään Alessian ajatuksiin hautautuneen katseen. Alessia kohotti katseensa ja hymyili Jacopolle, ajatellen ettei tappaisi tätä, vaikka tuo suorapuheinen pieni mies olisikin ansainnut sen sanojensa puolesta. Rehellisyydellä pääsi eroon hengestään nopeasti tässä maailmassa.
”En tiedä. Se olisi väärin”, Alessia huomautti jolloin Jacopo kohotti hartioitaan.
”Ettekö ole koskaan ennen tehnyt mitään väärää?” Jacopo kysyi ja Alessian olisi tehnyt mieli vastata: ”monesti. Vääryyksilleni pitäisi olla oma hautausmaa.” Sen sijaan Alessia kohautti hartioitaan.
”Ehkä joskus. Ja sinä?”
”En pidä laskua”, Jacopo sanoi hymyillen ja kilisti lasiaan Alessian lasiin, ”meille vääryydentekijöille.”
”Jacopo!” Andrea kutsui ja Jacopo kääntyi lähteäkseen. Hetken mielijohteesta Alessia pysäytti tämän koskettamalla tämän käsivartta. Jacopo kääntyi yllättyneenä Alessian puoleen joka sanoi hymyillen oudosti:
”Jacopo, sano vain Alessia. Teitittely särähtää korvaan.” Jacopo hymyili ja nyökkäsi.
”Alessia.” Tämän sanottuaan Jacopo kääntyi ja marssi suoraan Andrean luokse, hymyillen itsekseen paidan kaulukseensa. Ensimmäisen kerran Alessia oli maininnut hänet nimellä, ennen nainen oli vain teeskennellyt, ettei Jacopoa ollut edes olemassa, saati että tämä olisi ansainnut nimeä. Jacopo oli enemmänkin yllättynyt siitä, että Alessia oli tiennyt hänen nimensä. Iloisesti yllättynyt.
Andrea näki Jacopon ajautuneen tyytyväisenä ajatuksiinsa ja nappasi tätä hiuksista kiinni naureskellen.
”Heihoi, maa kutsuu! Älä hyvä mies leijaile liian pitkään siellä pilvien korkeudella, muuten pääsi kevenee niin, ettei sinusta ole enää iloa kenellekään”, Andrea nauroi.
”Olet todellakin paras mies puhumaan taivaissa lentelystä”, Jacopo vastasi takaisin ja loi merkityksellisen katseen Agneseen, joka naurahti ymmärtävästi. Andrea virnisti ja päästi Jacopon, joka suoristi kaulustaan ja hymyili Andrealle viekkaasti, ”kutsuitte?”
”Voisitko laittaa hevoseni valmiiksi ja pyytää jota kuta laittamaan Agnesellekin hevosen, ajattelimme lähteä ratsastamaan”, Andrea sanoi ja Jacopon viekas hymy levisi. Ratsastamaan ja ratsastamaan, niinhän nuo kaksi aina tekivät.
”Käskystä”, Jacopo sanoi ironiaa äänessään ja lähti, tietäen, että yhden olennon silmät seurasivat hänen kulkuaan huoneen poikki.
Jacopon lähdettyä Alessia käänsi katseensa taas Auroraan sekä tämän nauravaisiin kasvoihinsa. Martino kertoi juuri suurieleisesti jotain tarinaa, jolle seurue nauroi. Kaikkein kuuluvin nauru kuului kuitenkin Auroralle ja Alessia pudisteli päätään. Jean palaisi viikossa uuden aikataulunsa mukaan, mutta Aurora ei vaikuttanut muistavan sitä.
Andrean ja Agnesen vanavedessä Martino sekä Aurora kulkivat pihalle naureskellen toistensa kertomuksille ranskalaisen keittiön kamaluuksista. Alessia seurasi perässä, kuten hänen tehtävänsä oli. Andrea kääntyi yllättäen Martinon ja Auroran puoleen heidän lähestyessään talleja.
”Miksi ette liittyisi seuraamme? Ratsastetaan alkumatka samaa matkaa, mieleni tekee kilpailla”, Andrea sanoi hymyssä suin. Martino nauroi ääneen ja laski kätensä Andrean hartialle.
”Oliko tuo haaste?”
”Sellaiseksi voimme sitä kutsua! Joukkuekisa, te Martino ja Aurora vastaan Agnese ja minä. Miltä tämä kuulostaisi?”
Auroran kasvoille nousi riemu, mutta sitten tämä kääntyi ympäri katsomaan Alessiaa, jonka tehtävä olisi seurata Auroraa joka tilanteissa. Aurora ymmärsi, että tämä olisi hetki, jota hän oli odottanut niin kauan, mutta koska Alessia oli kuullut kaiken, niin Aurora ei voisikaan lähteä Martinon kanssa ratsastamaan. Muutkin kääntyivät katsomaan Alessiaa ja Auroraa, vaikkeivät ymmärtäneetkään, mitä juuri tapahtui.
Aurora aneli silmillään, vain tämän kerran. Vain tämän. Alessian ilme ei värähtänytkään, mutta vahingossa hänen katseensa harhautui Auroran olan yli talleille, jossa Andrean sekä Agnesen hevosia satuloitiin. Jacopo kääntyi juuri parahiksi suitset kädessään katsomaan outoa yhteenottoa tallipihalla ja heidän katseensa kohtasivat. Siinä kului pieni iäisyys ja hirvittävä ajatusmyrsky, joka kesti sekunnin murto-osan ja Alessia kääntyi taas Auroran puoleen.
”Menen ilmoittamaan, että tarvitsette kaksi hevosta lisää”, Alessia sanoi ja Aurora tuijotti tätä silmä kovana. Mitä Alessia aikoi?
”Tiedän, että kysyisitte seuraavaksi minun tekemisistäni, Milady. Muistattehan, että pyysitte minua käymään kylällä hakemassa teille uuden harjan. Teidän luvallanne noudan sieltä samalla muutamia muitakin tarvikkeita”, Alessia sanoi ja Auroran polvet meinasivat pettää.
”O –oikeastiko?” Aurora kysyi ja Alessia niiasi kömpelöön tapaansa.
”Oikeasti.”
”No silloinhan asia on selvä”, Martino sanoi, yhtä huojentuneena ällistyttävästä vapaudesta, jonka hän sekä Aurora olivat saaneet Jeanin vakoojasta, ”pyytäisitkö, Alessia heitä kiirehtimään, jottei Andrean ja Agnesen tarvitse odottaa.”’
”Kyllä, conte”, Alessia sanoi tavalliseen kylmään sävyynsä niiaten sekä lisäten: ”Luvallanne poistun.” Lupaa odottamatta Alessia käänsi nelikolle selkänsä, eikä ehtinyt nähdä Auroran ilmettä, joka oli onnellisuuden huuman, pelon, odotuksen, innostuksen sekä epäilysten täyttämä. Aurora katsoi Martinoa silmiin, joka hymyili naiselle lempeästi ja yhtä hämmentyneenä tiedosta, että tämä, hänen rakastettunsa, voisi tänään vielä varomatta levätä hänen käsivarsilla. Nainen, joka kuului toiselle ja jota Martino niin paljon rakasti.
Alessia katseli viittä minuuttia myöhemmin parvekkeelta miten Aurora, nainen jota hänen olisi pitänyt tarkkailla silmä kovana, ratsasti hallakon selässä pois miehen kanssa, jolta Alessian olisi pitänyt suojella Auroraa. Ja Aurora oli onnellinen ja hänen naurunsa kaikui tuulen mukana tämän ratsastaessa pois. Eikä Alessiaa ei edes kaduttanut niin paljon kuin hän oli olettanut.
Jacopo nousi portaita parvekkeelle ja Alessia vilkaisi häntä tuijottaen sitten metsään, jonne Aurora, Angese, Andrea sekä Martino olivat kadonneet. Jacopo käveli Alessian viereen ja nojasi kyynärpäillään kaiteeseen ja tuijotti metsää, jonne kartanolta tuleva tie katosi.
”Hah.”
”En voisi muotoilla ajatuksiani paremmin. Hah”, Alessia sanoi ja kääntyi Jacothingy päin, joka jäi myös katsomaan häntä.
”Eikä edes kaduta”, Alessia sanoi irvistäen, ”alan muistuttamaan Lucreciaa.”
”Et ole tarpeeksi nätti”, Jacopo sanoi virnistäen saaden palkakseen kyynärpäätä.
”Pieni mies hyppii nyt aika lailla nenille”, Alessia naurahti ja kääntyi marssiakseen tallipihalle.
”Hei hei, minne matka?” Jacopo huusi naisen perään, joka heilautti kättään ilmassa viittelöiden kylää kohti.
”Pitää ostaa harja ja vetää kännit.”
”Kännit? Siinäpä vasta naisen puhetta”, Jacopo sanoi astellen Alessian perään, joka kääntyi niin nopeasti, että Jacopo oli törmätä häneen.
”Teetkö pilkkaa minusta? Sinuna en toimisi niin, koska sinulla, Jacopo ystäväni, ei ole havaintoakaan siitä millaiselle naiselle puhut.”
Jacopo hymyili vaikka silmät, jotka olivat raivoisat, mutta vailla vihaa säpsähdyttivätkin hänet. Ensimmäisenä Jacopon mieleen nousivat kuvat karhuista ja verikoirista ja ties mistä villieläimistä, joilla heitä oli lapsena peloteltu.
”Kaltaisestasi naisesta en tekisi pilkkaa koskaan”, Jacopo vastasi rykäisten. Alessia hymyili hampaat kiiluen ja otti askeleen kohti Jacopoa saaden tämän laskemaan painoaan taaemmas.
”Pelkäätkö minua, Jacopo?” Alessia kysyi lähestyen Jacopoa lisää, saaden tämän laskemaan painoaan vieläkin taaemmaksi. Lopulta Alessia vain tönäisi kevyesti Jacopoa saaden tämän horjahtamaan pahemman kerran. Naurahtaen Alessia kääntyi taas ja jatkoi matkaansa tallille ja Jacopo hetken seisoskelun ja pään pudistelun jälkeen seurasi tätä.
Hetken kuluttua kaksi hevosta kisasi tiellä joka johti kylään. Alessia ajoi oriaan Altivoa lujempaan ja lujempaan laukkaan aikomatta antaa Jacopon saavuttaa itseään. Eikä Jacopolla ollut aikomustakaan antaa Alessian karata. Kauempaa mäeltä Aurora, Agnese, Martino ja Andrea katselivat kaksikon kisaa metsätietä pitkin.
”Alessia saattaa olla harmittoman näköinen, mutta hän on vaarallisempi kuin yksikään mies, jonka olen tavannut. Jeanin luottamus häneen tekee hänestä todella vaikutusvaltaisen, Jean uskoo kaiken mitä Alessia sanoo”, Aurora sanoi, tietäen että kertoi vain osan totuudesta, loput siitä oli liian kauheaa ääneen sanottavaksi. Aurora mietti hetken leikkivänsä paitsi Martinon sekä omalla hengellään, vaan myös Jacopon hengellä. Alessia voisi tehdä mitä vain, milloin vain katumatta. Andrea hymyili rauhoittavasti Auroralle, mikä ei auttanut yhtään.
”Jacopo pärjää kyllä. Hän saa pidettyä Alessian kiireisenä sen aikaa, että voimme puhua suunnitelmastamme rauhassa.”
”Niin…”, Aurora toivoi. Martino kääntyi huolestuneen Auroran puoleen ja ojentautui koskettamaan tämän ohjaksia puristavaa kättä rauhoittavasti. Aurora kääntyi tämän puoleen ja hymyili heikosti. Aina kun hän katsoi Martinoon, pelko siitä, että jokin saattaisi mennä pahasti pieleen kalvoi häntä. Hän tiesi rakastavansa miestä, mutta ajatteli vielä rakastavansa aviomiestäänkin, vaikkei hyväksynytkään tämän toimia. Nyt hän todellakin oli luopumassa kaikesta, arvoasemastaan, puolesta omaisuudestaan, ylimalkaisesta ylellisyydestään ja ehkäpä hengestäänkin vain ollakseen Martinon. Aurora tiesi, että nyt hänellä oli mahdollisuus lunastaa takaisin se kaikki onni, jonka viimeisimmät Jeanin kanssa vietetyt vuodet oli pyyhkinyt pois Auroran elämästä. Mutta häntä pelotti, pelotti uskomattoman paljon. Jos pienikin kohta heidän suunnitelmastaan menisi pieleen, Aurora saattaisi joutua todistamaan Martinon kuolemaa. Eikä hänen sydämensä olisi sitä kestänyt.
En voi enää perääntyäkään, Aurora ajatteli kohottaen leukansa ja hymyillen Martinolle, joka vastasi hymyyn aavistamatta rakastettunsa synkkiä ajatuksia. Tämä komedia tulee näytellä loppuun, Aurora muistutti itseään kun Andrea ja Agnese kääntyivät ja heittivät heille hyvästit kadoten metsän siimekseen. Aurora loi vielä lyhyen katseen hiekkatielle, jota pitkin hetki sitten Alessia oli ratsastanut Jacopo kantapäillään, ja Aurora tunsi rohkeuden nousevan sydämessään. Hän tekisi mitä vain, jotta nyt, ensi kertaa elämässään, hän pystyisi sanomaan taistelleensa jostakin.
”Kisaatko?” Martino kysyi kujeillen ja Aurora käänsi kovaotteisesti hallakkonsa nauraen, kannustaen voimakasrakenteisen tammansa hurjaan laukkaan.
”Aina!” Aurora huusi Martinolle, joka kannusti orinsa laukaan, ”ota kiinni jos saat!”
…
Alessia heitti muutaman kullankimalteisen kolikon naiselle, jolta oli juuri ostanut kaksi hiusharjaa, kolme auringonkukkakäsirasvaa, jotain itämaista hiusvahaa, uuden puuterihuiskun, kolme punaista liljakuvioista kangasnappia ja viisi sinistä, luisen hiusneulan sekä kolme ristipistoneulaa. Nainen hymyili teennäisesti ja alkoi hitaasti kaivaa vaihtorahoja, mutta Alessia heilautti vain kiukkuisesti kättään ja komensi naista pitämään loput.
Alessia kääntyi kannoillaan ja jäi tuijottamaan erään verstaan nurkkaa, josta joku oli juuri vilkuillut häntä. Happamana Alessia marssi kylän keskusaukiolle toivoen löytävänsä jonkun Rivombrosan palvelijoista. Hänelle kävi tuuri ja hän kohtasi Biancan, joka oli juuri ostamassa kanoja huomista lounasta varten. Maireasti hymyilevä Alessia lähestyi Biancaa tietäen vallan mainiosti, ettei tämän voinut sitää Alessiaa, ja kosketti varovaisesti Biancan hartiaa kun tämä oli kumartunut kanahäkin ylle. Hätkähtäen Bianca kääntyi, Alessian mielestä ihmeen ketterästi niin suureksi ja muuten kömpelöliikkeiseksi naiseksi ja jäi tuijottamaan maireaa Alessiaa.
”Neiti Grimaldi”, Bianca sanoi kuivasti ja niiasi kevyesti nuorelle naiselle, joka niiasi takaisin tietämättä mitä muutakaan tässä tilanteessa tehdä.
”Bianca hyvä. Olen juuri ostanut kreivitär Ristorille sekä kreivitär Avolio-D’Lunera di Finestriolle tavarat, jotka he pyysivät minun heille hankkivan. Mutta ikäväkseni huomasin, että minulla on vielä täällä kylällä muutama asia hoidettavana”, Alessia sanoi hitaasti, korostaen arvonimiä, ”joten en millään pysty toimittamaan näitä tavaroita takaisin Rivombrosaan ajassa, jossa niiden pitäisi olla siellä. Nähdessäni sinut, ajattelin että voisit ehkä tehdä palveluksen, olet varmasti palaamassa kartanolle pian ja viedä nämä sinne mukanasi. Jos mitenkään voisit.”
Bianca oli hieman hämmentynyt siitä, että Alessia, joka ei ollut koskaan ennen edes huomioinut Biancan olemassaoloa pyysi yllättäen häneltä palvelusta. Eikä Bianca, saati kukaan muu kartanossa Jacopoa ja Auroraa lukuun ottamatta, ollut koskaan kuullut Alessian puhuvan niin paljon yhteen henkäykseen. Bianca hymyili viileästi ja niiasi, osaamatta kieltäytyä pyynnöstä koska se oli esitetty niin yllättäen.
”Toki voin, on kunnia toimittaa kreivitär Avolio-D’Lunera di Finestrion sekä kreivitär Ristorin asioita”, Bianca sanoi mahdollisimman neutraalisti, mutta haluamattaankin hänen äänessään kaikui iva kun hän lausui Auroran pitkän sukunimen, joka oli terästetty useilla koreilevilla ilmauksilla. Hymyillen ivallisesti Alessia ojensi samettisen säkin, jossa ostokset olivat, Biancalle.
”Kiitoksia, erittäin ystävällistä”, Alessia lausui ja kääntyi, mutta pysähtyi vielä lisäämään: ”Minustakin pitkät sukunimet ovat yhtä puisia kuin kreivien makuusalien ovet.”
Alessia jätti Biancan hämmennyksen valtaan ja suuntasi verstaalle, jonka kulman takaa hän löysi Jacopon, joka hymyillen rassasi juuri piippuaan, leväten selkäänsä seinää vasten. Alessia asettui kädet puuskassa tämän eteen seisomaan vino hymy kasvoillaan ja puhui huvittuneena:
”Vakoiletko sinä minua?”
”Enhän minä, tässä vain rassailen piippua ja ihmettelen sitä, miten linnut laulavat näin iltatuimaan kauniisti”, Jacopo vastasi kohottamatta katsettaan piipusta. Alessia kohotti katseensa taivaalle ja kuunteli hetken ajan. Hän ei kuullut yhdenkään linnun laulua, joten kääntyi taas Jacopon puoleen.
”Houritko sinä, hyvä mies?” Alessia kysyi huvittuneena.
”Vasta kolmannen viinipullollisen jälkeen, pääskyseni”, Jacopo sanoi taivuttaen päätään ja hymyillen kiusaavasti Alessialle kooten samalla piippuaan. Alessian vino huvittunut hymy ei kadonnut tämän kasvoilta vaan tämä naurahti:
”Varo, pääskyt syövät heinäsirkkoja jotka uskaltavat ulos iltaisin kuuntelemaan pääskyjä.”
”Oi voi, olenpas minä sitten tuhoon tuomittu heinäsirkka”, Jacopo voivotteli ja täyttäen piippuaan samalla kun kohotti katseensa Alessiaan, joka pudisteli päätään miehen röyhkeydelle.
”Enpäs ole tavannut kaltaistasi hetkeen.”
”Samoinkaan”, Jacopo vastasi ja sytytti piippunsa, puhalsi savua hämärtyvään iltaan ja suoristautui.
”Menemmekö siis?” Alessia kysyi, ottaen käsikynkkää Jacoposta ja johdattaen tämän pitkin kylänraittia, eikä mies vaivautunut estelemään.
”Minne mietit minut kaapata?”
”Tavernaan. Suunnitelmani oli tänään juoda ja siitä suunnitelmasta en anna periksi sen takia, että yksi heinäsirkka hyppää matkaan”, Alessia lausui ja Jacopo nauroi sydämellisesti.
”Jos minä soitan viulua niin sinä voit laulaa tämän yön!”
”Näin tehkäämme!” Alessia lausui kun he astuivat rinta rinnan tavernaan ja tilasivat heti pullollisen punaviiniä sekä kaksi lasia. Lasit täytettiin piripintaan ja yhteistuumin Alessia ja Jacopo ryhtyivät siemailemaan hedelmäistä viiniä.
Alessia tutustui moniin kylän asukkeihin, korkea-arvoisempiin ja matala-arvoisempiin sen illan aikana. Siinä vaiheessa kun yö oli jo pitkällä ja kaksikolla oli meneillään kolmas viinipullollinen jonka he joivat puoliksi, meno tavernassa oli jo kaikin puolin tuttavallinen, niin rahvaan kuin aatelistenkin puolesta. Huorat naureskelivat ja pyörähtelivät pöydillä ja tavernan vakiasiakkaista useampi örisi musiikin tahdissa pöytien alta. Aatelisen irstailivat ja nauroivat kovaäänisesti rahvaan kanssa, noppia heitettiin ja musiikki raikui. Kaiken tuon keskellä Alessia ja Jacopo nauroivat ja puhuivat, kertoivat pitkiä tarinoita. Jacopo nousi pöydälle seisomaan ja oli soittavinaan viulua, samalla kun Alessia hetken kainostelun jälkeen balladeja kuulle, merelle sekä surullisille rakkaustarinoille. Kaksikko laittoi loppuillasta pystyyn sellaisen shown, että tavernan muut asiakkaat hakkasivat tuoppeja pöytään ja lauloivat mukana, nauroivat ja taputtivat. Alessian posket punertuivat humalasta ja mitä kauemmin hän lauloi, (hän korvasi lauluäänensä puutteet asenteella ja mahtipontisilla eleillä), sitä useammin yleisöstä joku tarjosi tälle viiniä ja Jacopon seurana Alessia joi sen kaiken.
Tämän jälkeen jokainen humalainen illanistuja halusi esittää omia lahjojaan ja ilonpito piteni pitenemistään. Ilta eteni riehakkaasti yöhön ja taas aamuun, eivätkä juhlat tavernassa loppuneet vasta kuin kukon laulun aikaan.
Juuri samoihin aikoihin kun Aurora ja Martino palasivat salaisilta öisiltä retkiltään, he törmäsivät metsätiellä kaksikkoon, joka nauraa räkätti niin kovaa, että metsä kaikui. Ällistyksekseen Aurora tunnisti naispuolisen puolittain hevosen kyljellä roikkuvan naisen Alessiaksi, jonka hiukset hapsottivat kuin kylähullulla ja jonka naurussa oli humalan rahinaa. Jacopo, joka juuri parahiksi kun Martino ja Aurora saavuttivat heidät, tipahti puolittain leikillään ja puolittain humalan horjahteluaan hevosensa selästä ja kierähti selälleen nurmikolle nauramaan rempseästi. Alessia pysäytti suuri eleisesti hevosensa ja kohotti etusormensa kohti taivasta ja uhosi:
”Kuulkaa kuinka Taivas uhoaa kun tämän urheimmat soturit ratsujensa selästä kellistetään!”
”Voi Taivaiden sotilassoittokunta huutaakaan! Mutta ei jei, nuo eivät olekaan enkeleitä, vaan Pyhiä Pääskysiä, tuhansittain ja kuinka ne laulavatkaan!” Jacopo huusi takaisin ja kääntyi nousten heikosti kyynärpäittensä varaan, ”vai onko tämä sittenkään Taivas, vain Helvetti? Ja pääskyt ovat sen houreita ja viettelemyksiä.”
”Niin ei toki ole, ainakaan näin aamutuimaan”, Alessia vastasi ja nauroi sitten, ”voi mutta kyllä heinäsirkkojakin helvetistä löytyy! Ne kirotut herättävät minut joka aamu!”
”Heinäsirkka on itse Jumalan lemmikki… Mitä kummaa? Näkevätkö silmäni oikein”, Jacopo sanoi ja siristi silmiään nähdäkseen paremmin aamun hämärtämällä kadulla vastaan ratsastavat hahmot. Alessia käänsi hevosensa ympäri ja tämän tulehtuneet silmänsä pyöristyivät.
”Siinähän ovat itse Aurora ja talon herra Martino!” Alessia lausui ja Jacopo vilkaisi tätä huojuessaan seisomaan.
”Vaikka olenkin varsin tuiterissa silmäni eivät vielä niin pahasti harota etten heitä itsekin tunnistaisi”, Jacopo kommentoi, mihin Alessia reagoi vain heilauttamalla kättään miehen suuntaan tämän vaimentamiseksi. Mutta eihän se koskaan Jacothingy toiminut.
”Hyvää huomenta, Alessia ja Jacopo”, Martino tervehti kun he saapuivat kaksikon kohdalle. Jacopo ähelsi itseään juuri takaisin hevosen selkään ja Alessia hymyili valloittavasti Auroralle ja Martinolle.
”Hyvää huomenta hyvä herrasväki. Kuinka tänä aamuna jaksellaan?” Alessia kysyi ällistyttävän sutjakasti.
”Hyvin, kiitos kysymästä. Ratsastatteko takaisin kartanolle kanssamme?” Aurora kysyi mihin Jacopo ehti vastata ennen Alessiaa:
”Mielihyvin, hyvä herrasväki!”
Loppumatkan Alessia ja Jacopo kertoivat hulvattomasta illastaan tavernassa. Jacopo hihitti erityisesti tarinalle aatelisen surullisesta nuoruuden rakkaudesta ja Alessia naureskeli huorien oopperalle, jonka nämä olivat improvisoineet varsin taidokkaasti. Aurora ja Martino kuuntelivat kohteliaasti hymyillen, muistellen viimeöisiä nautintojaan, mutta koska kumpikaan heidän humalaisista seuralaistaan. Martino ei vaivautunut huomauttamaan Jacopolle, ettei Andrea varmasti olisi hirvittävän mielissään palvelijansa tämän hetkisestä mielen ja hengen tilasta. Martino totesi, että hänen vaikenemisensa olisi paras mahdollinen toimimiskeino.
Kaikkein hämmentynein oli kuitenkin Aurora, joka katseli Alessian räävitöntä ilonpitoa ja kuplivaa naurua ihmeissään. Hän oli tuntenut Alessian jo useamman vuoden, eikä hän ollut aikoihin kuullut tämän nauravan noin vapautuneesti ja varauksettomasti. Alessia vitsaili, irstaili ja nikotteli hekottaen koko ajan ilman merkkiäkään tämän normaalista viileydestä.
”Alessia, onko kaikki hyvin?” Auroran oli pakko kysyä viimein.
”Loishtavasti!” Alessia huudahti ja osoitti jälleen sormeaan taivasta kohden, mutta jäi vain huitomaan kun ei keksinyt mitään jatkettavaa.
Tallipihalla Alessialle, joka oli pahemmassa humalassa kuin Jacopo, iski laskuhumala. Tämä haukotteli ja tämän silmät avautuivat ja ummistuivat vuoronperään epätasaiseen tahtiin. Aurora auttoi Alessian alas ratsailta ja tuki tätä samalla kun pyysi Martinoa riisumaan Alessian sekä oman hevosensa. Martino nyökkäsi ja käänsi samalla katseensa kohti talleja kun jossain niiden takana kukko lauloi ensikertaa tänä aamuna. Martino ojensi Jacopolle oman hevosensa ohjat, joka humalastaan huolimatta nappasi ne ketterästi ja lähti huojuen talluttamaan kahta hevosta kohti talleja, huikaten olkansa yli hyvät huomenet neideille. Muu tallihenkilökunta ei vielä ollut edes hereillä, aamu oli vielä niin varhainen.
”Hyvää huomenta sinullekin”, Alessia huusi takaisin samalla kun nojasi samalla voimakkaasti Auroraan, jolle tilanne alkoi käymään hasardimmaksi ja hasardimmaksi. Pelottava ja tappava noyan nojaisi umpikännissä häneen, eikä edes ajatellut Martinon tappamista, vaikka Auroralla oli tunne, että Alessia tiesi tasan tarkkaan miksi he olivat kohdanneet aamuyön aikaan tiellä. Rivombrosan vaikutukset naisiin taisivat olla vakavampia kuin Aurora oli luullut. Naiset rakastuivat, uhrautuivat, uhittelivat ja sekoilivat täällä enemmän kuin Ranskassa, jonka Aurora oli aina luullut olevan hullujen hotelli. Eikä Aurora itsekään ollut näiden vaikutusten ulkopuolella, hän totesi mielessään hymyillen hiljaa itsekseen.
”Upea nainen, todellakin”, Jacopo mainitsi Martinolle, kun nosti satulan hevosen selästä ja oli kaatua tämän painosta. Martino nauroi ja pukkasi Jacopoa kevyesti nyrkillä kylkeen.
”Mitä, alkaako miehen sydän sulaa neiti jään lämmetessä”, Martino kysyi leikillään ja Jacopo kohotti hyssyttelevästi sormen huulilleen.
”Älä nyt humalaisesta hyvä mies mitään ala lukemaan, se johtaa sinut vielä perikatoon”, Jacopo lausui ja Martino kääntyi taas hevosensa puoleen.
”Muista vain kenelle Alessia on töissä”, Martino varoitteli, ”Aurora pyysi minua muistuttamaan, että sinun täytyy varoa sanojasi hänen seurassaan. Seuraneidoksi tyttö on kuulemma varsin terävä tapaus ja osaa lukea rivien välistä.”
Jacopo heilautti kättään vähättelevästi ja tiputti satulan paikalleen.
”Minä varon sanojani, pyydä vain neitoasi olemaan huoletta. Vanha kunnon Jacopo hoitaa”, Jacopo lausui kaunokielisesti ja poistui tallista, kävellen miltei tallin ovenkarmia päin. Martino katsoi tämän perään kulmat koholla ja päätti nyt tämän kerran tehdä Jacopon työn, tätä ei tainnut kiinnostaa hevosensa suitsien riisuminen. Martino hymyili itsekseen riisuessaan neljää hevosta. Uskomatonta, hän oli herra talossa ja hän sai riisua omansa ja vielä palvelijoidenkin hevoset. Tätä hän ei ihan ollut olettanut ennen aamuteetä. Mutta ei hän olisi koskaan uskonut Aurorankaan ilmestyvän, kuten tämä oli yhtenä päivänä vain ilmestynyt hänen elämäänsä.
”Ihana kohtalo”, Martino sanoi Auroran hallakolle rapsuttaessaan tätä korvan takaa. Hevonen hörisi tyytyväisenä vastaukseksi.