Doun isot traumat. Jumalten rannan alku.

[snippy]

(kuunnelkaa Janis Joplinia kun luette tämän! toimiva kokonaisuus on taattu)

Doun äiti kuoli tämän ollessa nuori, vain 6-vuotias. Doun muistikuvat tästä ajasta ovat epäselvät, ainoa mitä hän muistaa on tunne siitä, miten onnellisuus loppui kuin seinään. Hänen perheensä oli ollut onnellinen, hän oli puoliksi norjalainen äidin puolelta ja britti isän puolelta, yhdessä he olivat asuneet Nottinghamissa Doun syntymästä asti. Kaikki muuttui, kun Doun äiti jäi auton alle. Keskellä kirkasta päivää, Doun äiti oli unohtanut katsoa vielä kerran vasemmalle kaupasta tullessaan, eikä näin ollut huomannut kiihdyttävää bussia ryhtyessään ylittämään katua… hän kuoli välittömästi. Niskat nurin, niin monta murtunutta luuta että ruumiinavauksen suorittanut lääkärikin mietti ääneen miten bussi niin pienessä vauhdissa oli saanut niin paljon vahinkoa aikaiseksi. Niin Doun äidistä tuli verinen sotku, joka haudattiin Mansfieldin hautausmaalle Doun isän perhehautaan. Sisaruksia Doulla ei ollut, hänen vanhempansa olivat päättäneet odottaa siihen asti, että poika olisi yli viiden ennen kuin hankkisivat tälle pikkusisaria. He olivat yrittäneet jo vuoden. Yhdestä kauppakasseista, jotka olivat singonneet miltei kymmenen metrin päähän törmäyspaikalta, löytyi raskaustesti. Kenelläkään ei kuitenkaan ollut sydäntä testata, olisiko Dou ehkäpä saattanut saada sisaruksia, jos kohtalo olisi päättänyt toisin hänen äitinsä suhteen. Sillä hetkellä se tuntui väärältä.

Mutta moni asia meni pahemmin väärin tuon jälkeen, eikä kovinkaan moni välittänyt siitä enää. Doun isä päätti, että heidän tuli muuttaa Keski-Eurooppaan, koska Nottingham ja koko Iso-Britannia muistuttivat liian paljon häntä tämän suuresti rakastamasta vaimosta. Doun isällä oli sukulaisia Itävallassa… Joten he muuttivat Berniin.

Dou joutui jättämään kaikki ystävänsä jälkeensä ja ujona lapsena hänen oli hankala hankkia uusia. Lisäksi äidin kuolema varjosti häntä, iloisesta lapsesta oli tullut surumielinen ja sulkeutunut. Dou oli aina ollut mammanpoika ja oli sitä vielä äidin kuoltuakin. Mutta kukaan ei kyennyt siinä vaiheessa halaamaan Douta, ei varsinkaan sen jälkeen kun tämä täytti 7. Isä oli vieroittunut pojastaan, sukulaisten kanssa meni huonosti. Nämä eivät voineet sietää Doun isää, koska tämä oli törppö ja hankkiutui jatkuvasti hankaluuksiin, eivätkä tämän poikaa, koska olettivat tuon hiljaisen kyräilevän lapsen muuttuvan isänsä kaltaiseksi joku päivä. Isä taas ei voinut sietää Douta silmissään, koska tämä muistutti äitiään niin paljon. Menetyksen varjo oli raskaampi kuin isän poikaansa kohti kokema rakkaus, mistä Dou sai lapsuudessaan kärsiä.

Doun isä oli aina käyttänyt huumeita, mutta ennen ne olivat olleet osa vain hänen elämäniloista elämäänsä, jossa jokaisesta lähteestä tuli juoda ja kaikki, mikä tuotti nautintoa oli hyvästä. Elämänsä naisen kuoleman jälkeen kaikki nuo onnen lähteet kuitenkin tyhjenivät, eikä pieni pullo absinttia tuonutkaan enää hymyä huulille, eikä pieni jointti saanut häntä enää nauramaan elämän hupsuudelle. Ei, se oli menneisyyttä, nyt Doun isä käytti suonensisäisiä, kaikkea sekaisin mitä vain käsiinsä sai, jotta voisi hetken olla jossain muualla. Kuten arvata voi, tästä kehkeytyi ongelma alle vuodessa. Ihanasta isästä tuli väkivaltainen, kaukainen isä, joka ei vieraillut todellisuudessa muutoin kuin purkamassa kiukkuaan Douhun. Dou sulkeutui yhä enemmän yksinäisyyteensä. Hänen maailmansa oli neliskulmainen, se oli hänen pieni huoneensa. Onneksi siitä oli ikkuna puistoon… hän oli aina pitänyt kasveista. Ne rauhoittivat hänen mieltään.

Siinä vaiheessa, kun Dou meni kolmannelle luokalle, hän vaihtoi heti kevään alussa koulua. Saksa ei ollut sujunut, Dou ei vain oppinut saksaa mikä oli estänyt häntä sosialisoitumasta muiden lasten kanssa. Nyt hän aloitti uudessa kansainvälisessä koulussa, jossa opetuskieli oli englanti. Tämä koulu oli kallis, mutta joku kaukainen täti oli luvannut maksaa sen Doulle. Isän raivonpuuskan jättämän mustan silmän kanssa Dou siis aloitti tämän uuden koulun, joka oli erityisesti suunnattu diplomaattien lapsille.

Ja jos mahdollista, se oli vielä helvetillisempi kuin edellinen koulu. Dou ei istunut joukkoon. Pojat ja tytöt muodostivat omia jengejään ja kävivät avointa sotaa ”muita” vastaan. Kukaan ei laverrellut kiusaamisesta, siitä joutui vain pahempaan nalkkiin, eikä sille voinut mitään, jos joutui silmätikuksi. Doulla oli siinä suhteessa huono tuuri, myös elämänsä myöhemmissä vaiheissa. Hän oli liian sopiva silmätikuksi, hänen ohitseen ei vain voinut olla kävelemättä. Ja tätä 8-ja 9-vuotiaat lapset käyttivät häikäilemättömästi hyväkseen kohentaessaan omaa sosiaalista statustaan.

Eräänä aamupäivänä, talven jo saavuttua, Dou joutui kiusatuksi, jälleen kerran. Mutta tämä erityinen köniin saaminen muutti hänen elämänsä täydellisesti.

Aamu oli sinänsä kuin mikä tahansa aamu, kirpeä ja pakkasen hajuinen. Kadut olivat tyhjillään, kello oli jo yhdeksän, joten kaikki olivat jo menneet töihinsä tai kouluihinsa. Lumisade ja suojasäät olivat vuorotelleet, joten maa oli täydellisen jäässä, mutta viimeöisen lumisateen tähden jää oli piilossa pettävän lumikerroksen alla. Dou oli pukeutunut suureen, lämpimään takkiinsa jossa oli paljon kasvutilaa. Suuret mustat saappaat laahasivat lunta ja pitkä kaulahuivi peitti puolet tämän kasvoista.

Hän oli juuri matkalla kouluun, katse maassa ja hattu mahdollisimman syvällä päässä, jottei kukaan tunnistaisi häntä. Dou ei ollut nukkunut edellisenä yönä silmäystäkään, hänen isänsä oli mellastanut jälleen kamapäissään koko yön. Isän uudet nistiystävät viihtyivät pelottavan hyvin nurkissa ja Dou oli pistänyt aamulla sormensa käytettyyn huumeneulaan, kun oli kurkottanut hammasharjaa peilikaapista. Huono aamu siis kaikin puolin.
Ensimmäinen isku tuli kuin tyhjästä kun valtaisa lumipallo, jonka sisään oli piilotettu kivi osui Doun olkaan. Huutaen kivusta yllättynyt Dou kääntyi kannoillaan ja näki viiden pojan jengin joka maleksi vain vähän matkan päässä hänen takanaan.

Dou tunnisti heidät, he olivat häntä yhden ylemmällä luokalla samassa koulussa. Wang-Ron porukka. Nämä viisi villikkoa pitivät koko koulun varpaillaan, heillä oli paha tapa tuoda ongelmia aina mukanaan luokkahuoneeseenkin. He olivat äärimmäisen lojaaleja toisilleen, kukaan ei koskaan käräyttänyt toista ja vaikutti siltä, ettei ollut mitään mihin nämä nerokkaat pojat eivät pystyneet. Heitä kadehdittiin, pelättiin ja kunnioitettiin. Luonteeltaan he olivat keppostelijoita ja pilailijoita, mutta myös armottomia kiusaajia. Väkivaltaisuus oli tullut osana, ei tarkoituksena, mukaan sillä hetkellä kun nämä viisi laittoivat keskenkasvuiset päänsä yhteen.

”Wang-Ro, etkö tähdännyt päähän?” yksi pojista ilkkui, tummatukkainen arabisyntyinen kiusaaja, jonka nimeä Dou ei tiennyt, ”tuliko huti?”

”Turpa kiinni, no tuli”, Wang-Roksi kutsuttu poika murahti. Hän oli porukan johtaja ja tämän tuntomerkkejä olivat hartioille valuvat punaiset hiukset takkuiset hiukset ja vaalea iho, joka miltei katosi lumihankeen valkeudessaan, ”mutta kahdesti en heitä ohi!”

Wang-Ro heitti toisen kivillä täytetyn lumipallon salaman nopeasti kohti Douta, joka ehti nostaa kätensä väliin juuri ennen kun pallo osui häntä otsaan. Huomiseksi oli tiedossa mustelma käsivarteen, mutta ainakaan hänen silmänsä ei ollut puhjennut.

”Se pani vastaan”, kuului poikajengistä ääni, jota Dou ei aluksi tunnistanut, sitten hän tajusi, se oli Raymond McGunigan, porukan pelätyin poika. Tämä oli Wang-Ron luotettu oikea käsi ja äärimmäisen julma ikäisekseen. Suurikokoinen irlantilaispoika oli lyönyt niin montaa ikätoveriaan, ettei kukaan enää edes suostunut tappelemaan hänen kanssaan. Dou olisi veikannut Raymond McGuniganille pitkää tulevaisuutta nyrkkeilijänä ja olisi jopa veikannut tämän puolesta, mutta matsia tämän kanssa Dou ei missään nimessä haluaisi ottaa. Mutta valitettavasti näytti siltä, että tilanne oli menossa täysin hänen toivomastaan skenaariosta vastakkaiseen.

Nämä faktat ynnättyään Dou päätti perääntyä, se oli hänen ainoa mahdollisuutensa selviytyä ilman lisähaavereita. Vikkelästi Dou pinkoi alas katua, yllättäen koko poikaporukan nopealla perääntymispäätöksellään.

”Hei!” Raymond huusi pettyneenä kun tämän saalis lähti pakoon.
”Ottakaa kiinni!” Wang-Ro huusi ja poikalauma ryntäsi kuin luodit Doun perään.

He juoksivat lähes koko kaupungin halki. Dou oli päättänyt, ettei hän tänään menisi kouluun, vaan juoksisi, tänään hän ei alistuisi. Pikku hiljaa oli poikia jäänyt pois, he eivät jaksaneet yksinkertaisesti juosta niin pitkään kuin Dou. Jotain hyvää sentään siitä hyvästä, että Dou oli oppinut juoksemaan pakoon isäänsä. Hetken kuluttua Dou hidasti tahtiaan kun näki, ettei kukaan seurannut häntä. Poikajengi oli tipotiessään. Dou pysähtyi nojaamaan tienristeyksen lyhtypylvääseen, vetäen viimeinkin henkeä. Mikä koettelemus!

Wang-Ro pääsi yllättämään Doun jo toiseen kertaan sinä päivänä. Yleensä Dou oli skarppi, mutta Wang-Ro oli tänään skarpimpi ja hiipi paljon hiljempaa. Vanhempi poika iski Douta nyrkillä leukaperään, tiputtaen tämän lumiseen maahan. Tie oli hiljainen pieni kadunpätkä aivan teollisuusalueen laitamilla, eikä täällä ollut ketään, jota Dou olisi voinut huutaa apuun. Ei ainakaan sellaista väkeä, jolta hän olisi halunnut apua.

Dou ymmärsi pian miksi Wang-Ro oli päässyt hyökkäämään hänen sivultaan. Poika tunsi kaupungin ja oli juossut näitä katuja koko ikänsä, toisin kuin Dou. Tämä oli varmasti tajunnut Doun juoksevan tietä, josta ei lähtenyt poikkikatuja ja ottanut sitten pienen kiertoreitin, jotta pääsi Doun sivulle. Yllätys, niin yksinkertainen ja tehokas hyökkäys. Nyt Dou makasi maassa veren maku suussaan ja voitonriemuisesti virnuileva Wang-Ro seisoi hänen yläpuolellaan.

”Haa”, Wang-Ro hymisi ja potkaisi Douta reippaasti kylkeen, ”sainpas sinut kiinni kulkukissa! Nyt et enää juoksekaan. Hakkaamme sinut niin tuusan nuuskaksi, ettet juokse enää pitkään aikaan.”

Dou ei tiennyt, mistä hän sai rohkeutensa. Wang-Ro, komea, harvinaisen älykäs ja charmikas poika oli kaikkien suosikki. Opettajat halveksuivat poikaa, joka selvisi kokeista, oli huomattavasti luokkatovereitaan terävä-älyisempi, mutta silti täysin holtiton ja kaiken kontrolliin ulkopuolella. Kerran Dou oli kuullut matematiikan ja musiikin opettajan puhuvan, että Wang-Ro saattaisi kymmenen vuoden päästä vaikka töissä YK:lle korkeassa virassa tai sitten ammattilaisrikollinen. Dou oli heidän kanssaan samaa mieltä myös sen takia, koska hän tiesi mitä välitunneilla tapahtui, mitä opettajat puolestaan eivät nähneet. Wang-Ro oli temperamenttinen ja vihainen johtajahahmo. Hänellä oli niin paljon kunnioitusta lasten keskuudessa, että häntä miltei verrattiin Tsaareihin ja hänen pientä sotajoukkoaan kuninkaalliseen partioon. Wang-Ro oli poika, joka oli häikäilemättömyyttään saanut aina kaiken, mitä oli halunnut. Ja nyt tuo lapsikeisari halusi Doun matelevan edessään. Mutta Wang-Ron suunnitelma meni mönkään, kun Dou löysikin yllättävän rohkeuden hyökätä takaisin. ”Kukaan ei pane hanttiin Wang-Rolle” kuului sääntö. Paitsi tänään Dou.

Dou nappasi Wang-Ron jalasta kiinni ja veti. Liukkaalla jäisellä maalla poika kaatui maahan yllättävän pienellä ponnistuksella ja alle sekunnin Dou jo olikin tämän kimpussa ja tappeli kuin pieni tiikeri. Wang-Ro ei kuitenkaan alkuyllätyksen jälkeen vaivautunut enää antamaan Doulle yhtään armoa, vaan pani myöskin parastaan. Pienestä nujakasta kehittyi voimia raastava painiottelu. He kierivät maassa ja huitoivat toisiaan, yrittäen saada toisen lyötyä. He olivat kuitenkin ihmeellisen tasavertaisia, mitä jopa Dou hämmentyi. Hän ei koskaan tapellut, joten hän ei ollut tiennyt, että oli niin hyvä siinä.

”Kuka sinä oikein kuvittelet olevasi?” Wang-Ro sihisi hampaidensa välistä iskiessään Doun jälkeen maata vasten.

”Minä olen Dou helvetin Dalton ja kuka SINÄ kuvittelet olevasi?” Dou ärähti takaisin, työntäen kaikin voimin, saaden Wang-Ron tasapainon horjumaan.

”Minä olen se, jota sinun pitää kunnioittaa enemmän kuin omaa mutsiasi!” Wang-Ro vastasi ja työnsi jälleen kaikin voimin Douta kohti maata. Wang-Ro oli vahva tappelija, Doun täytyi myöntää. Mutta hän ei ollut vielä hävinnyt.

”Sinä et saa kunnioitustani ennen kuin olet ansainnut sen”, Dou vastasi näpäkästi, ”kuollut mutsini oli kaksi kertaa kovempi jätkä kuin sinä!”

Wang-Ro tyytyi vain sihahtamaan kiukkuisesti ja väänsi lujempaa. Dou olisi saattanut voittaa. Hän todellakin olisi. Tai sitten tappelu olisi voinut loppua kunnolla, edes jommankumman rehelliseen voittoon. Mutta ei niin käynyt, vaan Raymond McGunigan potkaisi Douta niin lujaa päähän, että tältä pimeni näkö. Seuraavat viisitoista minuuttia Dou haluaisi unohtaa elämästään kun viisi poikaa pahoinpiteli hänet lähes henkihieveriin tyhjällä kadulla keskellä talvea. Eikä hän unohtanut sitä, miten joutui makaamaan miltei tunnin jäätävässä lumihangessa ennen kuin joku kiltti ohikulkija tajusi soittaa veriselle 8-vuotiaalle taksin, joka vei Doun sairaalaan tikattavaksi. Päivän hän oli sairaalassa ja tämän aikana poliisi kävi kuulustelemassa Douta, yrittäen saada tätä pahoinpidelleet pikkuhuligaanit kiinni. Dou sanoi, ettei tiennyt nimiä ja naamatkin olivat vain sotkua hänen muistissaan.

Kun hän viimein kolmen päivän jälkeen pääsi palaamaan kouluun, kumpikin silmä mustana, häntä odotti yllätys koulun pihalla. Dou oli pitänyt huolen siitä, että hän tulisi myöhässä kouluun, niin että muut olivat jo menneet sisälle. Mutta portilla seisoikin se sama piru, Wang-Ro Tein. Tosin yksin tällä kertaa.

Dou oli jo vaihtamassa suuntaansa ja kävelemässä takaisin kotiin kun kuuli äänen kutsuvan itseään:

”Odota, Dou. Sehän on nimesi, vai mitä?”

Dou harkitsi mahdollisuutensa. Pakoon hän ei pääsisi, hän oli niin huonossa kunnossa, ettei voisi juosta pakoon, muttei pärjäisi tässä kunnossa Wang-Rolle tappelussakaan. Ainoa mahdollisuus näytti siis avun poissa ollessa vain Wang-Ron kohtaaminen.

Hitaasti Dou kääntyi ympäri ja katsoi lähestyvää poikaa epäilystä täynnä. Mitä tuo konna nyt suunnitteli hänen päänsä menoksi?
Tämän nimi oli kiinalainen, mutta poika näytti länsimaalaiselta. Jos hänessä oli kiinalaisverta, sitä ei näkynyt. Kukaan ei oikein tiennyt mistä tuo poika oli kotoisin, kaikkialta kai, kuten useat diplomaattien lapset. Vuosi tuolla, puoli täällä, toinen vuosi jossain ihan muualla ja kolmas täysin toisella puolella maailmaa. Kaikki tuo jatkuva sopeutuminen oli tehnyt Wang-Rosta harvinaisen hyvän selviytyjän tässä viidakossa, jota myös lasten sosiaaliseksi kanssakäymiseksi kutsuttiin, mutta siitä huolimatta Dou tunsi, että nyt oli tapahtumassa jotain ennenkuulumatonta.

”Dou, Dou, Dou…”, Wang-Ro maisteli nimeä suussaan pysähtyen viimein Doun eteen, vain muutaman askeleen päähän tästä. Niin kauas, että vihollisten kunnioitettava välimatka säilyi. Muttei niin kauas, etteikö hän ehtisi hyökätä Doun kimppuun jos tämä yrittäisi jälleen paeta.

”Mitä sinä haluat? Olen jo myöhässä tunnilta”, Dou kysyi mahdollisimman urheasti, hän ei halunnut myöntää että Wang-Ro sai hänet hermostumaan. Dou seisoi selkä suorana ja yritti näyttää mahdollisimman isolta, mutta rennosti lonkkaansa nojaava Wang-Ro oli silti häntä pidempi ja näyttävämpi Doun harmiksi.

”Haluan ansaita kunnioituksesi”, Wang-Ro sanoi vihreät silmät haastetta leimuten. Dou oli hämmentynyt.

”Miksi?”

”Siksi, koska sinä olet ainoa, joka ei kunnioita minua.”

”No en, koska olet pelle.”

”En muiden mielestä. Heidän mielestään olen mahtava.”

”Itsevarma pelle.”

”Rakastettu itsevarma pelle. Sinä olet vain yksinäinen nulikka vailla ystäviä. Kumpi on parempi?”

Dou avasi suunsa, mutta sulki sen jälleen. Ei hän voinut tuohon vastata! Ei hän voinut myöntää olevansa väärässä. Dou ei ollut valinnut yksinäisyyttä, se oli valinnut hänet. Ei Dou siitä nauttinut, hän olisi halunnut olla tavallinen lapsi jolla oli ystäviä jotka kutsua syntymäpäiväjuhlille, joiden kanssa leikkiä piilosta ja keppostella naapuristossa. Ei hän ollut valinnut outoa ulkonäköä keltaisine silmineen, arkaa luonnetta tai nisti-isää.

Wang-Ro hymyili itsevarmasti Dou hiljaisuuden varmistettua hänen voittonsa. Dou risti kätensä kiukkuisena ja päätti, ettei antaisi tuon kiusaajan voittaa tätä erää.

”Hyvä on. Me kiipeämme puuhun.”

”Hyvä on. Mihin puuhun?”

”Tuohon puuhun”, Dou sanoi ja ja osoitti puuta, joka sijaitsi koulun mailta noin neljäsataa metriä itään. Se oli alueen korkein puu, vanha kuusi. Siihen saattoi kiivetä, kyllä siinä oksia oli, mutta niiden välimatkojen ja huonojen asemien takia kukaan ei ollut vielä koskaan uskaltanut kiivetä puuhun. Yksi poika oli kerran yrittänyt. Tämä ei koskaan ollut päässyt huipulle, mutta mullan alle tämä päätyi 20:stä metristä pudottuaan. Kuusi oli 30 metriä korkea, harvinaisen korkea kuuseksi ja se kohosi jylhänä kuin isähahmo muiden kuusten yläpuolelle.

”Ai tuohon isoimpaan?” Wang-Ro kysyi silmät suurina ja Dou nyökytteli hymyillen tyytyväisenä.

”Hullu, sehän on sairaan vaarallista!” Wang-Ro ähkäisi ja oli jo tarttumassa Doun kauluksesta kiinni ja tinttaamassa tätä kuonoon ihan vain huonon ehdotuksen takia.

”Jos se ei olisi vaarallista, ansaitsisitko muka kunnioitusta?” Dou kysyi ankarana ja Wang-Ron nyrkki jäi puolitiehen.

”Ok. Mennään sitten”, Wang-Ro sanoi äärimmäisen vihaisella äänellä, millä tämä ilmeisesti yritti peittää hermostuneisuuttaan. Dou kääntyi ja lähti marssimaan kohti kuusta, Wang-Ro rinnallaan. Heidän saavuttaessaan kuusen Wang-Ro näytti olevan jo kahden vaiheilla. Tämä katseli ylös kuuseen hermostuneena, vaihtaen jatkuvasti asentoaan. Dou ei voinut syyttää tätä. Dou tiesi, ettei puu antaisi hänen tippua. Dou ei tiennyt miksi, mutta jotenkin hän tiesi, ettei puu antaisi. Mutta Wang-Ro oli omillaan, tällä ei olisi ketään suojelemassa itseään kun hän lähtisi kiipeämään. Hullun peliä, Dou totesi, miten paljon tuo poika oli valmis tekemään vain ansaitakseen hänen kunnioituksensa? Ei Wang-Ro muihin muksuihin tai näiden mielipiteisiin juurikaan kiinnittänyt huomiota. Miksi Dou?

”Ei sinun tarvitse jos-”, Dou aloitti, mutta Wang-Ro hiljensi hänet yhdellä vihaisella katseella.

”Ole hiljaa ja kiipeä!” tämä tiuskaisi ja tarttui kuusen alempiin oksiin. Dou seurasi kun Wang-Ro lähti kiipeämään.

Matka kesti ja kesti iäisyyden. Dou oli rentona, hän tunsi puiden oksien tukevan häntä juuri oikein. Wang-Ro taas muuttui kalpeammaksi joka askeleella kohti huippua. Puu huojui tuulessa ja oksat olivat jäässä eilisen sateen takia. Dou nappasi muutamaankin kertaan Wang-Ron takista tukevan otteen kun tämä horjahti erityisen pahasti. Dou auttoi Wang-Rota parhaansa mukaan, joka ei enää tässä vaiheessa näyttänyt pahastuvan sitä lainkaan.

”Älä katso alas”, Dou sanoi ja tietty heti sen jälkeen Wang-Ro katsoi alas. Tiukasti henkeä vetäen ja puun runkoa vastaan painautuen tämä jähmettyi näyn edessä hetkeksi.

”Miksi teit juuri niin kuin kielsin sinua tekemästä?!” Dou älähti kiukkuisena, johon Wang-Ro vastasi yhtä kiukkuisena, joskin hermostuksesta korkeammalla äänellä:

”Juuri sen takia!”

”Sinä olet hankala”, Dou mutisi ja hoputti Wang-Rota jatkamaan. Kertaakaan Wang-Ro ei vaatinut heitä pysähtymään saati vaihtamaan tahtia, hän antoi Doun päättää sen korkeuden jolle he menisivät. Wang-Ro oli ei ollut peloton, mutta siinä aiheessa kun he olivat ohittaneet 20:n metrin rajan, Doun täytyi myöntää, että ainakin hänen kunnioituksensa Wang-Ro oli ansainnut.

29 metriä. Sitä korkeammalle ei kannattanut mennä, kuusen oksat antaisivat periksi. Dou jäi istumaan tukevalle oksalle ja Wang-Ro istui oksalle tämän alapuolelle.

”Vau”, Dou totesi. Tuuli oli suhteellisen tyyni ja sää selkeä, joten he näkivät todella kauas. He näkivät heidän asuinalueensa kokonaan. Koko tämä pieni kaupunki levittäytyi heidän jalkojensa juureen valkeassa turkissaan. Taloja talojen perään, silmän kantamattomiin, jos Dou oikein muisti. Pilvet olivat korkealla ja taivas näytti aivan uskomattoman suurelta. Maailma, jota he katsoivat, näytti olevan täynnä mahdollisuuksia, Dou näki pois vievät tiet ja lentokoneet taivaan kannella. Hän näki, että hänellä oli mahdollisuus elää eteenpäin. Ensikertaa äitinsä kuoleman jälkeen Dousta tuntui, että hän saattaisi jatkaa. Maailma oli niin iso, että siinä olisi tilaa myös muulle kuin murheelle.

Äiti, hyvästi. Katso minua sieltä jostain ja toivota minulle onnea, Dou ajatteli ja hymyili itsekseen. Kyyneleet alkoivat ennen kuin Dou edes huomasi niitä. Wang-Ro sen sijaan huomasi.

”Dou, miksi sinä pillität?” Wang-Ro kysyä töksäytti.

”Ajattelen äitiäni.”

”Eikö se kuollut? Muistan että sanoit niin.”

”Joo, se kuoli.”

”Miten?”

”Auto-onnettomuus.”

”Aika rajua.”

”Joo, olihan se.”

Tämän jälkeen he istuivat jälleen hiljaa pitkän tovin. Kumpikin poika eksyi ajatkusiinsa pitkäksi aikaa. Viimein, kun Wang-Ro ilmoitti olevansa kylmissään, he lähtivät laskeutumaan. Hitaasti, askel kerrallaan he laskeutuivat, Dou jälleen kerran estäen Wang-Ron putoamisen muutamaankin otteeseen. Laskeutuminen oli hitaampaa kuin nousu ja siinä vaiheessa, kun he olivat puolivälissä alas, pojat huomasivat, että heitä oli alhaalla seuraamassa iso joukko lapsia. Välitunti oli selvästi alkanut ja nämä olivat tulleet ihmettelemään Doun ja Wang-Ron urotekoa.

”Katso, nyt sinustakin tuli kuuluisa”, Wang-Ro sanoi viitaten kohti lapsia.

”Niinpä näyttää. Ainakin heillä tulee olemaan nyt hetken aikaa jotain puhuttavaa”, Dou huomautti.

”Ansaitsinko kunnioituksesi?” Wang-Ro kysyi ja Dou naurahti, roikkuen oksassa vain käsivoimin yli kymmenen metrin korkeudessa.

”Kyllä, ansaitsit, pakko myöntää vaikken haluaisi”, Dou sanoi hymyillen leveästi. Hän tunsi olonsa yhtäkkiä merkitykselliseksi, pitkästä aikaa.

”Hyvä! Tehtävä suoritettu siis”, Wang-Ro sanoi virnuille, varoen irrottamatta kun yhden raajan oksista kerrallaan, mutta silti tämä oli Douhun ihailevia katseita tämän leikkiessä puussa kuin muut tekivät maan pinnalla.

”Tule tänään minun kotiini käymään, pelataan videopelejä. Minulla on uusi PlayStation”, Wang-Ro ehdotti yllättäen ja Dou naurahti epäuskoisena.

”Miksi? Minä en ole suosittu, et sinä halua olla minun ystäväni”, Dou huomautti.

”Mitä merkitystä sillä on jos on suosittu? Sinä olet jo tunnettu, kiitos tämän viimeisimmän tempauksesi. Kun liikut minun kanssani, ei kukaan uskalla kiusata sinua. Lisäksi minä saan veroistani peliseuraa. Sinä olet juuri sellainen ihminen, jonka ystävä minä haluan olla. Muista viis”, Wang-Ro sanoi. Dou oli pysähdyttävä vielä ällistyneenä katsomaan Wang-Rota, oliko tämä todellakin tosissaan. Koulun yksi suosituin poika päätti olla hänen, hylkiön, ystävä vain koska Dou saattaisi voittaa hänet pleikkapelissä? Wang-Ron logiikka hipoi järjettömyyttä. Kaikkein rassaavinta tässä oli se, että Dou ymmärsi sen logiikan jollain oudolla tavalla.

”Okei, minä tulen. Missä sinä asut?” Dou kysyi.

Ja niin Doun elämä muuttui. Hänestä tuli yhdessä päivässä seinäruususta kattokruunu. Hänen temppunsa kuusessa oltiin huomattu ja lapset ihailivat häntä mustasukkaisuuteen saakka tämän rohkeuden takia. Moni tyttö alkoivat hymyillä nätisti Doulle välitunneilla ja huutelivat tämän perään, jopa vanhemmat tytöt ylemmiltä luokilta. Wang-Ro sanoi sitä sijoittamiseksi tulevaisuuteen, Doun mielestä tyttöjen huomio oli hämmentävää ja sai hänet vain punastumaan.

Wang-Rosta ja Dousta tuli ystävät, erottamattomat. Alkuvaiheessa Raymond ei hyväksynyt tätä laisinkaan, vaan aina kun Wang-Ro käänsi selkänsä Raymond käytti tilaisuutta hyväkseen ja pahoinpiteli Doun niin pahasti kuin tilanne vain antoi periksi. Dou yritti peitellä tätä, mutta Wang-Ro sai aikanaan tietää. Tämän jälkeen Raymondin elämä muuttui helvetiksi, koska Wang-Ro niin päätti. Tästä tuli vuorostaan hylkiö, kukaan ei kehdannut puhutella Raymondia koska Wang-Ro oli saanut mustamaalattua tämän niin hyvin. Dou jätettiin rauhaan, Raymondista oli tullut varoittava esimerkki. Kukaan ei enää sanonut pahaa sanaakaan Dousta.

Dou sai lisää itsevarmuutta ja viimeinkin, vuosien hiljaiselon jälkeen, hän pääsi näyttämään kyntensä. Urheilussa hän oli erityisen hyvä ja saikin paikan koulun urheilujoukkueista tulevaisuudessa järjestelmällisesti jokaisesta koulusta, johon hän koskaan kirjoittautui (?). Häntä suorastaan aneltiin erilaisiin kerhoihin kun Dou paljasti myös olevansa aivan uskomaton monilahjakkuus. Hän lauloi kauniisti, soitti hyvin monia instrumentteja vain muutaman oppitunnin jälkeen, loisti matematiikassa ja luonnontieteissä. Kielissä Dou ei ollut niin häikäisevä, mutta kyllä hän saksankin lopulta oppi, pienen pänttäämisen jälkeen. Näytti siltä, että murheen varjon jätettyä Doun tämä muuttui aivan eri ihmiseksi. Kun kaikki hänen aikansa ei mennyt enää äidin suremiseen ja masennukseen, poika yllätti jopa itsensä nerokkuudessaan.

Wang-Ro pysyi koko ajan Doun rinnalla. Jos mikä tahansa oli vaikeaa, Wang-Ro auttoi tätä. Missä tahansa, milloin tahansa. Jos Dou tunsi olonsa surulliseksi tai jokin ei sujunut, Wang-Ro keksi aina ratkaisun ja sai Doun elämän jälleen hymyilemään. Dou ei ollut edes kuvitellut, että Wang-Rosta löytyisi sellaisia puolia: tämä osoittautui lämpimäksi, äärimmäisen huolehtivaksi, velvollisuudentuntoiseksi sekä lojaaliksi ystäväksi. Ei kulunut pitkään, ennen kuin Wang-Rosta tuli Doun elämän tärkein ihminen. Tämä piti kaiken pystyssä ja piti tiukassakin paikassa ensin huolta Doun hyvinvoinnista, sitten vasta omastaan. Jo lapsesta asti.

[snippy]

Dou miltei muutti asumaan Wangin, (tässä vaiheessa Dou oli jo ryhtynyt kutsumaan Wang-Rota vain Wangiksi) luokse. Tämä asui hienolla alueella Bernin keskustasta jonkin matkan päässä omakotitalossa, jossa oli valtava piha. Talo oli suorastaan kartano verrattuna Doun ja tämän isän asuntoon. Asunnossa asui Wangin isä, tämän uusi vaimo, joka oli puolet aviomiehensä iästä, sekä Wangin kaksi sisarusta, 3 vuotta nuorempi veli Mathel ja viisi vuotta Wangia vanhempi sisar, Fei Yen. Wangin äiti sekä tämän vaihtelevan miesystävät kävivät aina vähän väliä kylässä tervehtimässä lapsiaan. Perhe hauskan kiero, kaikkien ihmissuhteet olivat jatkuvasti tapetilla. Milloin Mathel oli tapellut jonkun kanssa, milloin Fei Yenillä oli huono poikaystävä, milloin Wang pidätettiin jälleen kerran, puhumattakaan näiden isän sotkuisesta rakkauselämästä ja uuden vaimon useista rakastajista. Talo oli niin elossa, että Dou tunsi olonsa usein miltei hiljaiseksi näiden keskellä. Pian hän kuitenkin oppi huutamaan päälle ja vaatimaan puheenvuoroa. Hänhän käytännössä asui täällä, Wangin huoneen sohvalla.

”Miksi sinulla muuten on kiinalainen nimi?” Dou kysyi eräänä päivänä Fei Yeniltä, joka juuri laittoi pojille voileipiä.

”Koska kun minä ja Wang-Ro synnyimme Kiinassa, isä ja äiti olivat vielä yhdessä ja he aikoivat asua Kiinassa siihen asti kunnes me olisimme saaneet koulut loppuun. He ajattelivat, että jos meille antaisi kiinalaiset nimet, synkronisoituisimme paremmin yhteiskuntaan. He muuttivat juuri ennen Mathelin syntymää kuitenkin tänne Itävaltaan. Siksi he antoivat Mathelille itävaltalaisen nimen, samoista syistä. Se on aika perätöntä ja typerää. Miksi he eivät nimenneet meitä vaikka Mariaksi, Pauliksi ja Michaeliksi? Ne ovat sentään kansainvälisiä nimiä. Kukaan ei ymmärrä kun yritän tavuttaa nimeäni”, Fei sanoi olkiaan kohauttaen. Sillä välin Wang oli ryöstänyt tältä koko hillopurkin ja kiitänyt pakoon, häntä ei ollut selitys kiinnostanut pätkääkään.

Fei oli ihana, Dou piti hänestä aivan suunnattomasti. Mathel oli hiljaisempi ja äärimmäisen kilpailunhaluinen, erityisesti Wangia kohtaan. Veljekset ottivat aina mittaa toisistaan kun saivat siihen mahdollisuuden. Douhun Mathel suhtautui myötämielisesti, itse asiassa tämä oli enemmän Doun kuin Wangin veli. Dou oli saanut useamman sisaruksen pyytämättä kuin oli toivonut.

Elämä oli ihanaa. Kaikki oli hyvin monta vuotta. Dou pärjäsi koulussa, hänellä oli paljon ystäviä, Wang kermana kaiken huippuna, perhe johon hän oli aina tervetullut ja aikaa vaikka mille. Mutta tämä ei ole tarina Doun onnesta, vaan Doun traumoista. Eivätkä ne vielä tähän jääneet.

Sinä kesänä, kun Dou täytti kolmetoista, tuli kaunis kesä, kauniimpi kesä kuin koskaan ennen. Oli lämmintä ja leutoa koko ajan, maailma oli kauniimpi kuin koskaan ennen. Sinä kesänä Fei kuoli.

Dou yllättyi yhtä pahasti kuin kaikki muutkin. Fei oli ollut perheen valopilkku, se järkevä tyttö, aina kun isä ja äitipuoli sekoilivat Fei piti asiat kurissa ja järjestyksessä. Wang ja Mathel olivat suorastaan palvoneet isoa siskoaan. Fein ei olisi pitänyt kuolla. Tämä oli niitä tyttöjä, joiden tulisi olla aina olemassa, elää ikuisesti ja pitää maailma valoisampana paikkana. Kaikki menestymisen geenit, jotka näkyivät myös Wangissa, olivat Feissä vielä voimakkaampina. Kauniin Fein ei olisi pitänyt kuolla. Eikä varsinkaan sillä tavalla.

Fei oli piikittänyt ilmeisesti epäpuhdasta heroiinia ja juonut raskaasti, mikä oli johtanut tämän ruumiin pettämiseen. Fei ei ollut tottunut käyttämään kamaa, vaan otti sitä paljon, aivan liikaa ensikertalaiselle. Piikittämisen hetkellä Fei oli ollut miltei kolmen promillen humalassa. Tämän ystävät olivat tajunneet vasta liian myöhään, ettei Fei liikkunutkaan siksi, että oli sammunut tai tripillä, vaan siksi, koska tämä oli vetänyt henkeä viimeisen kerran. Ambulanssi soitettiin, mutta oli liian myöhäistä. Näistä jatkoista, jonne Fei oli päätynyt perjantaina bileillan jälkeen, tulivat hänen viimeisensä.

Ellei tämä jo yksin ollut tarpeeksi järkyttävää, niin asian laitaa pahensi se, että tutkimuksissa selvisi, että Doun isä oli antanut Feille heroiinin. Dou oli järkyttynyt ja shokissa. Hän tiesi paljon huumeista, isänsä takia, mutta ne eivät koskaan olleet jättäneet heidän taloaan. Nyt ne myrkyttivät myös Doun kodin ulkopuolisen elämän.

Fei oli tavannut Doun isän usein, kun tämä oli tullut hakemaan Douta Teinien luota. Dou ei juurikaan ollut pistänyt merkille sitä, että nämä olisivat koskaan edes juurikaan puhuneet keskenään, varmasti eivät olleetkaan. Mutta tuolloin 19-vuotias Fei liikkui jo paljon kadulla ja juhli paljon ystäviensä kanssa. Sitä samaa teki myös Doun isä. He olivat tavanneet jossain sattumalta ja vaihtaneet kuulumisia. Doun isällä ei ollut rahaa ja hieman humalassa tämä oli maininnut Feille huumeista. Fei halusi kokeilla ja Doun isä lupautui myymään tälle hieman, sillä hetkellä hän kärsi varsin pahasti rahapulasta. Niin Doun isä opetti Fein piikittämään. Tämä kaikki oli sattunut vasta pari kuukautta ennen Fein kuolemaa. Kerran tämä oli amatöörin mokana arvioinut väärin ja siinä oli ollut sen suloisen tytön loppu.

”Fei oli liian rohkea ja utelias”, Wangin äitipuoli halatessaan miestään, ”tätä ei olisi voinut ennustaa. Fei ei tiennyt mitä teki.”

Doun isä joutui vankilaan useista järjestyshäiriöistä, huumeiden välityksestä ja törkeästä kuolemantuottamuksesta. Dou ei olisi halunnut puhua isälleen, hän ei voinut uskoa, että tämä oli todella tehnyt niin paskamaisesti. Miten tuo mies oli saattanut? Dou tunsi olonsa petetyksi, hänen oma isänsä oli muuttunut tarinan paholaiseksi. Sinänsä Dou, haluamattaan, myös ymmärsi isäänsä. Dou oli päässyt eteenpäin viisi vuotta sitten kiivettyään puuhun Wangin kanssa. Doun isä oli taantunut, jäänyt paikalleen istumaan ja mätänemään suruunsa. Miestä ei oltu autettu, Dou ei ollut tehnyt mitään, hän oli vain kääntänyt selkänsä isälleen. Hänen isänsä oli surun tuhoama. Doulle olisi voinut samoin, Dou tiesi. Hänet oli pelastettu. Mutta kukaan ei ollut pelastanut hänen isäänsä.

Feille pidettiin isot hautajaiset. Ne olivat kauniit, täynnä valkoisia kukkia. Koko Teinin perhe oli pukeutunut tumman siniseen, mikä oli Kiinassa hautajaisväri. Viimeisinä vuosinaan Fei oli löytänyt ilon kiinalaisesta perinnöstään, joten perhe ajatteli sen olevan vain sopivaa. Doukin pukeutui siniseen.

”Hyvästi Fei”, Dou sanoi ja hän itki sydämensä kyllyydestä katsoessaan miten arkkua laskettiin maahan. Päivä oli yhtä kaunis kuin koko muukin kesä oli ollut, täysin pilvetön ja rauhallinen, niin pettävää.

Jälleen kerran joku tärkeä kuoli. Itse asiassa, tuona päivänä Dou menetti kaksi tärkeää ihmistään. Sekä Fein, joka oli osittain ottanut hänen elämässään äidin roolin, myös isänsä, joka oli menettänyt kasvonsa Doun silmissä. Doun sydämeen ilmestyi monttu, tuska oli niin hajalle repivä. Miksi hän menetti aina kaikki läheisensä? Miksi hän jäi yksin? Miksi hänen läheisyytensä toi kuolemaa ympäröiville ihmisille?

Siinä oli paljon asioita 13-vuotiaalle ymmärrettäväksi ja sulatettavasti. Wangin isä ei enää halunnut juurikaan nähdä Douta, tämä syytti tätä Fein kuolemasta, vaikkei itse sitä myöntänytkään. Mathel sen sijaan oli asian suhteen erittäin suora:

”Jos sinä et olisi tutustunut Wang-Rohon, Fei olisi vielä elossa! Tämä kaikki on sinun syytäsi”, Mathel huusi eräänä päivänä, kun Dou oli käymässä Tein –perheen luona. Äitipuoli, joka oli myös keittiössä kuulemassa Mathelin sanat, peitti kasvonsa käsillään, ilmeisesti alkoi itkemään. Mutta tämä ei sanonut mitään, ei kieltänyt. Hiljaa itsekseen, Dou oli varma, tuokin nainen oli Mathelin kanssa samaa mieltä. He kaikki syyttivät Douta Fein kuolemasta. ”Jos Wang-Ro ei olisi tuonut tuota poikaa kotiin kuin kulkukissaa Fei eläisi vielä”, kuului kuiskauksia kaikkialta. Dou oli murtumaisillaan.

Hän joutui lähtemään jälleen kotoaan, hänet lähetettiin sijaiskotiin Bernin lähiöön. Nyt hän oli täysin yksin, ei edes nisti-isää muistutuksena jostain paremmasta, joka oli joskus olemassa. Sijaisvanhemmat pitivät taloa kuin hotellia, siellä asui 4 muuta lasta, joista kukaan ei halunnut tutustua Douhun. Sijaisvanhempiakaan ei juurikaan kiinnostanut poika, joka vajosi aina silloin tällöin käsittämättömiin hiljaisuuksiin ja joka leikki veitsillä kuin mikäkin hullu. Parasta pitää etäisyyttä, nämä ajattelivat. Äiti kuollut, isä vankilassa ja vielä yhteydet sen hienostotytön kuolemaan. Poika on vaarallinen.

Kaikki tuntuivat syyttävän häntä Fein kuolemasta, jopa koulussa oppilaat ja opettajat. Minnekään ei Dou enää voinut kävellä ilman, että tunsi syyttävät sormet. Kaikki muut osoittivat häntä, paitsi yksi. Wang.

Wang sanoi alusta alkaen, siitä lähtien kun sai tietää Fein kuolemasta, ettei se ollut Doun vika. Ettei Dou voinut tietää. Ei kukaan olisi voinut ennustaa tapahtumien kulkua. Wang ei suostunut syyttämään Douta, vaikka tämä yrittikin. Wang oli surullinen rakkaan siskonsa kuolemasta, mutta tämän mielestä ei elävien pitäisi kantaa kuolleiden suruja hartioillaan. Sen takia Wang ei jättänyt Douta yksin niinäkään hetkinä, kun tämä oli toivonut. Myöhemmin, jälkeen päin katsottuna, Dou oli tästä kiitollinen. Wang yritti aina saada hänet hymyilemään ja jatkamaan elämäänsä.

”Sinä Dou, olet jotain suurta”, Wang sanoi kerran, heidän ollessaan puolessa välissä kahdenkymmenen. Vuosia oli kulunut jo Fein kuolemasta, mutta Wang näki, että Dou suri tyttöä yhä. ”Sinä kannat maailman huolet harteillasi, olet valmis ottamaan vastuun vaikka mistä. Olet älyttömän empaattinen, täydellisen ”hyvä ihminen” sanan varsinaisessa merkityksessä. Sääli, että joudut kärsimään sen takia noin paljon.”

”Minä olin osasyyllinen”, Dou sanoi ja laski olutpullon huuliltaan. Wang oli onnistunut lokittamaan heille olutta paikalliselta juopolta ja he vetivät juuri ensikännejään. Wang poltti jo tupakkaa tottuneesti ja hymyili savukkeen takaa Doulle.

”Olit. Mutta niin olin minäkin. Me kaikki olimme. Tarvitaan monta tekijää ennen kuin saadaan selville oikea yhtälö siitä, mitä sinä iltana tapahtui. Mutta se ei tarkoita, että olisimme kaikki syyllisiä. Olemme vain totuuden palasia, eikä totuus riipu meidän teoistamme tai tekemättömistä teoistamme.”

”Niin sinä sanot. Mutta tämä on toistunut minun kohdallani ennenkin…”, Dou sanoi ja vaikeni, ottaen toisen kulauksen kaljaa. Se maistui pahalta, mutta Doun teki mieli nyt humaltua.

”Varovaisesti sen oluen kanssa. Tarkoitat varmaan tuolla äitiäsi. Sinä oli 6-vuotias. Silloin sinä et syyllistynyt yhtään mihinkään muuhun paitsi petisi kasteluun yöllä. Jos ollaan rehellisiä, et sinä vieläkään ole, 15-vuotiaaksi mennessä, tehnyt mitään erityisen kauheaa, mistä sinua pitäisi syyllistä. Ehkä juonut alkoholia alaikäisenä ja polttanut tupakkaa sekä hasista.”

”Kuvitteletko oikeasti, että minä olisin jotain niin suurta, etten saattaisi syyllistyä mihinkään pahempaan kuin juomiseen ja poltteluun?” Dou kysyi huvittuneena, katsellen Wangia, joka neppasi tupakan kauemmas itsestään. He istuivat puistossa Bernin keskustassa, joka oli onneksi keskipäivällä hiljainen. He olivat ottaneet tavakseen lintsata aina muutamia tunteja viikossa, jotta pääsisivät tänne istumaan.

”Minä en kuvittele, minä tiedän. Heti kun lakkaat murehtimasta maailmaa, sinusta tulee sen herra. Koko maailma on sinunlaisiasi varten, Dou. Sinä pystyt tekemään siitä vielä paremman paikan, koska sinussa on varmasti niin paljon voimia piilossa, ettei kumpikaan meistä edes pysty kuvittelemaan”, Wang selitti, avatessaan itselleen uuden oluen, ”ja minä muuten alan olemaan hiprakassa.”

”Sinä vasta outoja sönkötät”, Dou huomautti hymyillen leveästi Wangille, joka joi lähes puolet kaljastaan yhdellä kulauksella.
”Fei olisi halunnut minun sönköttävän näitä juttuja sinulle. Minä menen nyt kuselle, sitten mennään iskemään vähän tyttöjä.

Muistatko Raymond McGuniganin siskon? Se käy kuumana sinuun. Tiedän missä ne hengaavat, mennään kokeilemaan, ehkä sinullekin aukeaisi reidet tänään ja pääsisit tuosta kirotusta neitsyydestäsi eroon. Minä en sitä ainakaan sinulta aio viedä”, Wang sanoi noustessaan seisomaan ja suunnatessaan kohti läheisintä puskaa, jonne hän pääsisi kuselle.

”Olet törppö”, Dou huomautti ja yritti heittää Wangia tyhjällä kaljapullolla mutta heitti ohi tyylikkäästi, ”voivoi. Minäkin taidan olla jo hieman humalassa.”

Ilman Wangia Dou ei olisi selvinnyt. Siinä oli koko Doun teini-ikä tiivistettynä. Wang esitteli hänelle kaiken: klubit, naiset, miehet, alkoholin, tupakan ja paikat, joihin yksikään tervejärkinen ei halunnut astua jalallakaan. Wang näytti Doulle nurjan puolen elämästä, sen puolen, jota veivät vietit ja halut. Wang oli yhä oma itsensä, kovapäinen, ilkeä ja raaka, mikä sai hänet sopimaan noihin porukoihin erittäin hyvin. Dou tuli perässä ja nautti kaikesta uudesta, mitä sai kokea, maistaa ja haistaa. Dou ei välittänyt laista, eikä Wangkaan. He elivät lainsuojattomina, jännittävää elämää. Wang joutui usein hankaluuksiin poliisin kanssa, Dou siivoili hänen jälkiään. Jos Dou joutui ongelmiin, Wang yleensä otti syyt niskoilleen Doun vastusteluista huolimatta. Dou suuttui aina, kun Wang alkoi leikkimään äitiä, mitä tämä teki usein Doun suhteen.

Dou oli muuttanut asumaan yksin jo kuusitoistavuotiaana. Wang oli käytännössä hänen kämppiksensä, Mathel oli muuttunut hankalaksi teini-iän ensiaskelilla ja Wang pysyi veljestään mieluusti mahdollisimman kaukana. Heidän perheensä oli hajonnut, eikä Wang halunnut olla tekemisissä heidän kanssaan juurikaan. Hänen ihastuttava äitipuolensa oli vaihtunut toiseen, Wangia vain kuusi vuotta vanhempaan naiseen, jonka kanssa tämä ei juurikaan tullut toimeen (paitsi pari vuotta myöhemmin, jolloin Wang ja tämän uusi äitipuoli viettivät paljon aikaa motelleissa valtateiden varsilla Wangin isän ollessa työmatkoilla. Karmakooma.) Dou vieraili silloin tällöin isänsä luona vankilassa. Mutta läheisiä ei heistäkään enää tullut, kaikki oli jo mennyt.

”Sinun täytyy hävetä minua”, isä sanoi Doulle eräänä päivänä, kun tämä oli vierailemassa isänsä luona, ensi kertaa moneen kuukauteen.
”En juurikaan. Olen vain pettynyt”, Dou sanoi. Hän oli juuri täyttänyt seitsemäntoista, tämä oli hänen syntymäpäivä visiittinsä isänsä luona. Tunnelma ei ollut laisinkaan iloinen, enemmänkin masentava.

Doun isä oli nyt lusinut kolme vuotta, edessä oli vielä kolme.

(Pyhäinhäväistyksen luojan huomautus :minulla ei ole havaintoakaan siitä, kuinka kauan tällaisissa tapauksissa ihmiset lusivat. Joten heitin päästä, toivottavasti osuu edes jotenkuten oikeaan)

”Niinpä. Mitä muuta voisin olettaa”, hänen isänsä sanoi, tuijottaen käsiään. Itsesääli, mikä itsesääli, Dou ajatteli ja nyrpisti nenäänsä haluamattaankin. Hänen isänsä oli vajonnut alemmas kun hän oli kuvitellut.

”Dou… minun pitää kertoa sinulle jotain”, isä jatkoi nostamatta katsettaan, ”kun sinä synnyit, sattui uskomattomia. Sinähän olet aina pitänyt kasveista, vai mitä? Minusta tuntuu, että minun pitää kertoa tämä… jostain syystä, en tiedä miksi.”

Dou pyöritteli silmiään. Hänen isänsä oli jälleen kerran käsittämätön, missä sinänsä ei ollut mitään uutta. Isä oli käsittämätön usein, rällästys oli tuhonnut ilmeisen suuren osan tämän aivosoluista, ainakin jos Doulta kysyttiin. Isä näytti loukkaantuvan Doun reaktiosta ja iski nyrkkinsä pöytään niin kovaa, että Dou säpsähti.

”Kuuntele minua! Tämä on tärkeää. Vaikka olenkin entinen narkkari ja erittäin huono isä, sinun pitää nyt kuunnella minua.”
Dou huokaisi ja risti kätensä, yrittäen katsoa kaikkialle muualle paitsi isäänsä.
”Sano mitä haluat. Minä kuuntelen”, Dou sanoi miettien, pitäisikö hänen alkaa kaivamaan korvaansa, jotta isä tajuaisi, miten vähän Douta oikeasti kiinnosti. Hän kuitenkin jätti sen tekemättä nähdessään kuinka jännittynyt ja levoton hänen isänsä oli.

”Kun sinä synnyt, oli myöhäissyksy. Heti kun itkit ensikertaa, satuin katsomaan ulos. Sairaalan pihalla oli yksi ainoa puu, en muista oliko se nyt omena- vai kirsikkapuu, joku koristepuu kuitenkin. Se oli ainoa, joka näkyi synnytysosaston ikkunasta. Sillä hetkellä, kun sinä huusit ensikertaa, puuhun kasvoi lehdet ja se puhkesi kukkaan, vannon sen. Se kaikki tapahtui alle minuutissa, ennen kuin puu oli täydessä hohdossaan. Koko sairaalan väki ihmetteli sitä. Ei kestänyt kuin päivän, kun puu oli jälleen palannut talvihorrokseensa. Sillä hetkellä minusta tuntui, että se puu oli seurannut syntymääsi ja kun sinä synnyit se tavallaan… tervehti sinua. En tiedä miten minä sen tiesin, mutta tiesin että sinun syntymäsi oli aiheuttanut tämän luonnonihmeen”, Doun isä sanoi, katsoen nyt poikaansa vakaasti silmiin.

”Tarkoitatko, että sinä näit hallusinaatioita jo silloin, kun minä synnyin?” Dou kysyi sarkastisesti, kaivellen kynnenalusiaan.

”Jos kyseessä oli yhteishallusinaatio. Kätilöt ja lääkärit, puhumattakaan kaikista muista potilaista siinä synnytyssairaalassa näkivät saman. Ei ole mahdollista, että me kaikki hallusinoimme samaa."

"Aijaa", Dou sanoi, tietämättä mitä muutakaan sanoa.

"Kerron tämän sinulle, koska... en tiedä. Sinun pitäisi tietää. Se puu olisi varmaan arvostanut sitä, että kerron sinulle. Sinun kohtalosi tulee olemaan niiden käsissä vielä joku päivä", Doun isä sanoi.

Dou ei sanonut sanaakaan, nousi vain ylös ja lähti. Hän katsomatta enää isäänsä, joka ei sanonut sanaakaan estämästä Douta lähtemästä. Mitään sanottavaa ei enää ollut, eikä Doun isä yrittänyt pidätellä poikaansa minkään nostalgian takia. Heillä ei ollut sellaista jakaa, eikä tulevaisuutta yhdessä sovussa.

[snippy]

Samana päivänä, illalla, Wang ilmestyi Doun ovelle. Hänellä oli kuulemma suuri suunnitelma, Doulle syntymäpäivälahja. Dou oli epäilevä kun hän avasi Wangille oven, jonka silmät hohtivat sitä samaa ilkikurista loistoa, joka niihin ilmestyi aina kun tällä oli pahat mielessä.

”Sinulla on selkeästi suunnitelma”, Dou sanoi tervehdykseksi ja Wang nyökytteli, työntyen tämän ohi pieneen huoneeseen, joka oli yhdistetty keittiö, olohuone, makuuhuone, työhuone ja pesuhuone. Hän heittäytyi Doun sängylle ja kaivoi laukustaan kaksi lippua.

”Kengät pois!” Dou huusi ja Wang loi tähän pitkän katseen joka kysyi: ”oletko tosissasi?”

”Minä olen se joka siivoaa täällä eli turpa kiinni ja tottele”, Dou sanoi ja Wang potkaisi kengät jalastaan enempää vastustelematta.

”Nyt et siivoa täällä enää kertaakaan, tiedätkö sen?”

”Mitä tarkoitat?”

”Me lähdemme nyt maailmalle, tässä on kädessäni reililiput kuukaudeksi. Yksi sinulle ja yksi minulle. Lahja faijaltani, hän sanoi että painukaa vittuun pojat ennen kuin tuhoatte tämän kaupungin”, Wang sanoi hymyillen. Dou tiesi Wangin faijan vain pilailevan, mutta näki totuuden myös hänen sanojensa takana.

”Siis milloin me lähdemme?” Dou kysyi.

”Tänä iltana. Juna lähtee tunnin päästä kohti Geneveä, Italiaa. Minä otin vapauden purkaa vuokrasopimuksesi. Älä huoli, lähetin juuri kirjeen isällesi ja muutamille ihmisille, joiden vastuulla olet. Heitä tuskin haittaa vaikka lähdet maanpakoon. Ei heitä ennenkään ole sinun puuhasi kiinnostaneet”, Wang sanoi. Dou katsoi ystäväänsä silmät pyöreinä.

”Purit vuokrasopimukseni?”

”Älä tee tästä ongelmaa. Et kuitenkaan itse olisi saanut sitä aikaiseksi vasta kun vuoden kuluttua, aikaisintaan. Ai niin, sama pätee sähkö- ja vesisopimukseen ja kouluun on ilmoitettu, ettet ole enää läsnä”, Wang jatkoi litaniaansa. Hän esitti kaiken erittäin vakaasti, aivan kuin olisi suunnitellut koko jutun alusta alkaen, jo pitkän aikaa sitten.

”Onko mitään mitä pystyn tekemään enää?” Dou kysyi sarkastisesti, tuijottaen Wangia, joka näytti jälleen harvinaisen tyytyväiseltä itseensä.

”Pakkaa”, Wang sanoi hymyillen.

Tunnin kuluttua he olivat junassa. Vasta Alppeja ylittäessään Dou tajusi, että hän oli todellakin jättämässä Berniä taakseen, eikä varmasti palaisi sinne enää koskaan. Ehkä joskus, vierailemaan.

Mutta Bernissä, Itävallassa kokonaisuudessaan, ei ollut hänelle enää mitään. Dou ymmärsi nyt, miksi hänen isänsä oli lähtenyt Nottinghamista. Dou ymmärsi tunteen, mikä oli hänen isäänsä ajanut pois kotoa. Kuten hänen isänsäkään ei ollut lähtenyt yksin, ei Doukaan lähtenyt maanpakoon yksin. Wang nukkui hänen vieressään välittämättä lainkaan junan metelistä. Tämän pää nojasi Doun olkaan ja tämä nukkui syvää unta heräämättä edes silloin, kun Dou lähti käymään tupakalla vähän väliä. Luontevasti Wang nosti päänsä taas hänen olalleen, saattoi mutista kiukkuisena unissaan, jos hänen tyynynsä yritti nojata hänestä poispäin.

Wang, sinä olet tehnyt minun eteeni niin paljon, Dou ajatteli katsellessaan punaista päätä ja pitkiä hiuksia, joita Wang kieltäytyi leikkaamasta. Tämänkin sinä taisit suunnitella jo vuosia sitten. Milloin ajattelet itseäsi?

Kuuden tunnin ja yhden vaihdon jälkeen he olivat Genevessä, Välimeren rannalla. Löydettyään hostellin he jäivät sinne. Ja millainen matka tästä tulikaan. He eivät palanneet enää Berniin, vaan kolme kuukautta he suhasivat edestakaisin Eurooppaa ja Lähi-Itää.

Wang sai mielijohteen, että heidän pitäisi lähteä käymään Israelissa. Niinpä he sopivat muutaman merimiehen kanssa, että he olisivat töissä kansipoikina sen aikaa kun he saapuisivat Israeliin, mistä pojat lähtisivät laivasta eivätkä koskaan mainitsisi heidän pienestä diilistään kenellekään. Matka oli rankka ja pitkä, mutta sen arvoinen. Israel oli upea. Sieltä he lähtivät laivalla Kyprokselle, mistä he päätyivät Kreikkaan. Kreikasta, johon he kumpikin ihastuivat, he matkustivat Balkanin maiden rantaviivaa pitkin takaisin Italiaan. He kävivät Milanossa, mistä he päätyivät useiden mutkien kautta Cannesiin.

Heistä kumpikin rakastui rantaelämään ja he päättivät ottaa siitä kaiken irti: He lähtivät Ibizalle, missä he juhlivat kaksi viikkoa putkeen. Väsyttävän Ibizan reissun jälkeen he päättivät palata jälleen kerran mantereelle ja päätyivät Le Barcarésiin. Wang sai revittyä Doun mukanaan myös Ranskan Rivieralla, jossa hänellä oli muutama sukulainen. Dou ei nauttinut siitä snobiuden määrästä, mutta Wang oli kuin kotonaan Rivieran hienostoravintoloissa. Siellä he törmäsivät ongelmaan, jota he eivät olleet ottaneet matkoillaan huomioon. Raha.
He olivat juhlineet kuin jumalat viimeisten kuukausien aikana. Useat ystävät, uudet ja vanhat, olivat tarjonneet heille monia viinejä, huumeita ja vuoteita joissa nukkua. Toisinaan, matkan loppuvaiheessa, Wang oli ottanut tavakseen etsiä aina juhlista jonkin nätin tytön, jonka hän vei saatille. Dou seurasi vähin äänin toisiinsa kietoutuneen naureskelevan kaksikon perässä ja nukkui sohvalla, sillä välin kun Wang piti asunnon kauniin omistajattaren tyytyväisenä.

Dou mielestä tämä järjestely oli moraaliton, mutta Wang huomautti aina tähän, että he olivat matkustaneet suurimmaksi osaksi Wangin säästöjen turvin, jotka hänen isänsä oli laittanut pojalle syrjään. 18-vuotiaana hän oli saanut nuo säästöt käyttöönsä ja alle puoli vuotta syntymäpäivänsä jälkeen tämän tili oli jo tyhjä. Wang muistutti, ettei heillä siis ollut enää rahaa. Apuinaan heillä oli vain se, mitä he olivat.

”Ja tiedätkö mitä me olemme Dou?” Wang kysyi kun he joivat punaviiniä eräässä tavernassa Etelä-Ranskan maaseudulla, missä he olivat päättäneet viettää muutaman viikon. Viinitarhojen keskellä polttavassa auringonpaisteessa heidän päivänsä kuluivat loikoillen ja onnea kalastellen.

”No kerro, mitä me olemme?” Dou kysyi tuijottaen Wangia olkihattunsa alta vinosti hymyillen. Tämä vasta oli elämää, hän ajatteli kun yksi kylän kauniista tytöistä käveli heidän ohitseen ja jäi hymyillen vihjailevasti katsomaan heitä olkansa yli. Ihania nuo ranskattaret.

”Me olemme nuoria, upeita miehiä. Meissä on kaikki kohdallaan, paitsi ehkä se moraali, mistä jaksat muistuttaa minua. Mutta miten minä sen näen on, ettei moraali tuo sinulle ruokaa pöytään tai kattoa jonka alla nukkua. Mutta se, että olemme nuoria ja upeita, se tuo meille sen.”
”Sinä puhut huoraamisesta”, Dou huomautti, tiiraillen nyt Wangia viinilasin läpi. Huhhuh, tämä viini maistui niin makealta, että Bacchuksen oli täytynyt juoda tätä. Ja miten ihanasti se muutti maailman keltaisemmaksi ja lämpimämmäksi.

”Niin taidan puhuakin. Mutta mitä vikaa siinä on? Yksi maailman vanhimmista ammateista. Ja muistathan sinä, että rakastajilla on aina ollut suuri valta? Me hallitsemme himoa ja seksuaalisuutta. Ja se on, mitä ihmiset haluavat. Ja sitä me voimme myydä. Ajattele se… luontaistaloutena”, Wang sanoi tuijottaen Douta takaisin viinilasin läpi, ihan vain kokeillakseen onko siinä muka jotain niin mielenkiintoista, koska tämä oli tehnyt sitä jo viisi minuutta.
Kumpikin heistä nauroi makeasti heidän omalle lapsekkuudelleen ja vakavalle aiheelle, josta he juuri olivat puhuneet.

”Voisin kyllä kieltämättä elää näin pidempäänkin”, Dou myönsi hymyillen leveästi, katsellen mäkisiä viinitarhojen täyttämiä kumpuja ja kaukaisuudessa sinertäviä vuoria, ”elämä maistuu kerrankin niin… makealta. Kiitos Wang, että revit minut pois sieltä Bernin paskaloukosta.”

Wang kohotti lasinsa tervehdykseksi Doulle hymyillen poikamaisen ilkikurisesti.

”Ystävä hyvä, tämä on vasta alkua.”

Mutta huomaatteko, mikä menee tarinassamme jälleen kerran väärin? Se on onnellinen. Tämä ei todellakaan ole tarina onnellisesta menneisyydestä, vaan muistutan teitä jälleen kerran tarinamme otsikosta: Doun elämän isot traumat. Ja se, mikä alkoi tuosta päivästä Etelä-Ranskan viinitilalla käydystä viattomasta kahden nuoren pojan välisestä keskustelusta johti yhteen Doun elämän suurimmista katastrofeista. Älkää siis, hyvä lukija, kuvitelko, että Dou saisi nyt onnellisen loppunsa. Kuten Wang sanoi, tämä on vasta alkua.

Vain viikkoa myöhemmin heidän viimeinenkin penninsä oli poissa. Dou pystyi elämään ajatuksella, etteivät he voineetkaan syödä mitä halusivat ja milloin halusivat, mutta Wang ei moista edes ajatellut. Hän oli kasvanut aina etuoikeutettuna, hän ei ollut tottunut siihen, ettei saanut mitä halusi. Heidän välinsä kiristyivät siitä hyvästä ja he palasivat Le Barcarésiin, jossa heillä oli muutama myötämielinen ystävä, jotka antoivat heidän nukkua sohvalla.

Dou mietti jatkoa. Hän ei halunnut palata Itävaltaan, sen hän oli sanonut erittäin suoraan. Viimeiset kuukaudet olivat olleet kuin unta. Hän ei ikinä ollut tuntenut oloaan niin onnelliseksi. Mutta jollain tavalla hän toivoi, että voisi asettua hetkeksi jonnekin, vain hetkeksi. Jotta hän voisi ajatella ja selvittää päänsä. Tästä hän puhui usein Wangille, joka ei aivan ymmärtänyt mitä Dou tarkoitti. Toisin kuin Dou, Wang oli erittäin suora, eikä vaivautunut ajattelemaan hankalia ajatuksia. Jos jokin aiheutti tälle liikaa päänvaivaa, Wang keksi tavan unohtaa sen. Dou ei pystynyt sellaiseen, mutta hän tunsi, että nyt kun hänen elämänsä oli täysin raiteillaan, hänen tulisi sovittaa menneisyytensä tuskat. Muuten hän ei pääsisi ikinä jatkamaan eteenpäin.

Tuona viikonloppuna Wang palasi heidän ystäviensä talolle hymyillen leveästi. Tämä oli ollut yksin koko viikonlopun ja oli antanut Doun miettiä elämäänsä rauhassa. Nyt Wang seisoi jälleen valkoisessa aukinaisessa kauluspaidassaan ja upouusissa purjehduskengissään (ne ei ole muodikkaat, mutta nyt annan anteeksi) sekä täysin uunituoreissa Christian Rothin aurinkolasit.

”Vau”, Dou sanoi katsoessaan Wangia, joka pyörähti kerran näyttävästi hänen edessään, ”nuo uudet tamineesi maksoivat varmasti maltaita. Pelkät aurinkolasisi maksoivat varmasti enemmän kuin kuukauden ruokabudjettimme yhdessä.”

”Hahhahah. Olet niin hauska”, Wang huomautti ja keikkui Doun ohi peilipöydän eteen, jääden tuijottamaan itseään peilistä erittäin itsetyytyväisen näköisenä. Dou nosti katseensa nyt paremmin lehden takaa, jota oli juuri lukenut korituoliin kääriytyneenä kuin kissa.

”Olinko huomaavinani oikein, vai onko sinulla oikeasti päälläsi paita, jossa on Burberryn logo? Missä ne tekevät noin hyviä feikkejä?” Dou kysyi laskien nyt lehden kädestään. Hitaasti Dou nousi ja käveli varovaisesti Wangin taakse, joka leikki ettei häntä olisikaan.

”Ja taidan tunnistaa tuon tuoksun…”, Dou sanoi haistaen Wangin niskaa, koska tämä ei suostunut edes vilkaisemaan Douta, vaan keskittyi yhä vain omaan naamaansa, ”Emporio Armani Diamonds? Viime viikolla sanoit, että haluaisit tämän tuoksun kun kävimme siinä hienossa kaupassa pelleilemässä!”

”Niin taisin sanoa”, Wang sanoi huolettomasti, hymyillen Doulle nätisti peilin kautta. Dou pakotti nyt viimein Wangin kääntymään ympäri. Se ei ollut hankalaa, Wang jopa heitti väliin yhden ylimääräisen piruetin.

”Et kai ole varastanut näitä?” Dou kysyi vakavana, yrittäen pitää Wangia paikallaan, joka tuntui luikertelevan hänen otteessaan itsetyytyväisyyden euforiassa.

”Älä nyt ole tollo!” Wang nauroi kevyeen äänensävyyn, mutta Dou kiristi otettaan tämän käsivarsista, eikä päästänyt irti ennen kuin Wang suostui pysymään sen aikaa paikallaan, jotta Dou saattoi katsoa tätä silmiin.
”Olen vakavissani. Et kai ole varastanut näitä? Ymmärrät kai, että sinulla on miltei tuhat euroa vaatteina ja rihkamana ylläsi, eikä kaksi päivää sitten sinulla ollut varaa edes mandariiniin”, Dou sanoi vakavana, pakottaen Wangin katsomaan itseään silmiin. Doun vakavuuskaan ei kuitenkaan riisunut Wangia tämän viimeisestä aseesta, jota hän aina käytti Douta vastaan kun tämä ryhtyi hankalaksi. Flirtti.

Wang painoi pusun Doun yllättämiseksi tämän tiukaksi viivaksi vetäytyneille huulille ja Doun hämmentyessä tätä hänen otteensa Wangin käsivarsista myös löyseni. Tuolloin Wang käytti tilaisuuttaan ja pujahti Doun otteesta kun tämän jäi pitelemään huuliaan. Iloisesti naurahdellen Wang asteli kauemmas ja ryhtyi pakkaamaan laukkuaan, jonka hän oli perjantaina jättänyt keskelle lattiaa.

Kumpikaan heistä ei tiennyt, milloin heidän välinen homostelunsa oli alkanut. Ehkä se oli alkanut silloin, kun Wang löysi seksuaalisuudesta myös sen jännittävän puolen, että miesten kanssa hänellä saattoi olla yhtä hauskaa kuin miehien. Dousta tuli vain Wangin koekaniini. Tai sitten he olivat muuttuneet niin hyviksi ystäviksi, että heidän fyysiset rajansa eivät enää riittäneet ilmaisemaan sitä. Tai sitten Wang oli rakastumassa Douhun ja Dou sieti tämän kosiskelun mukamas vitsinä, koska itsekin tunsi jotain. Kumpikaan ei myöntänyt. Pusut, halaukset ja fyysinen läheisyys vain olivat osa heidän ystävyyttään, sitä ei edes ihmetelty. Mutta tällä kertaa se ei riittänyt lepyyttämään Doun mieltä.

”Wang”, Dou sanoi vakavana, pannen mahdollisimman paljon painoa tuolle yhdelle sanalle. Hiljaisuus laskeutui hetkeksi ja se oli yhtä vakava ja raskas kuin Doun äänensävy. Wang huokaisi ja nousi seisomaan, kohtaamaan jälleen kerran Doun, joka ei ollut irrottanut silmiään Wangista koko episodin aikana.

”Minä en varastanut näitä tavaroita, vannon. Tiedän miten nihkeästi sinä suhtaudut varasteluun”, Wang sanoi.

”Mistä sinä siis sait nuo tavarat? Onko sinulla joku rikas puumanainen nyt kierroksella?” Dou kysyi ristien kätensä, valmiina jo paheksumaan. Wang huokaisi ja pyöritteli päätään, kääntyen jo pakkaamaan tavaroitaan jälleen kerran.

”Minä ansaitsin jok’ikisen pennin oikealla työllä! Onko sinusta niin hankala kuvitella, että minä oikeasti työskentelisin?” Wang kysyi hieman närkästyneenä.

”Itse asiassa on. Sinä et tee töitä, sinä soitat isällesi”, Dou huomautti, saaden nyt Wangin jähmettymään. Dou tiesi tasan tarkkaan, ettei Wang ollut enää puheväleissä isänsä kanssa. Hänen isänsä oli itse asiassa kieltänyt poikaa osallistumasta edes hänen hautajaisiinsa.

Tämän tiedon kaivaminen ulos Wangista oli vaatinut paljon aikaa ja hermoja Doulta. Wang ei selkeästi halunnut muistaa koko asiaa ja se kirpaisi häntä pahemmin kuin hän myönsi. Nyt tämän valttikortin pelaaminen tuntui Dousta oikealta.

”En soita ja sinä tiedät sen paremmin kuin kukaan muu. Mikä sinua riipii?” Wang kysyi tuijottaen haastavasti Douta.

”Sinä et kerro minulle jotain”, Dou sanoi ärtyneenä. Hän tiesi, että Wangin aivot kävivät tälläkin hetkellä tuhatta ja sataa, tämä suunnitteli koko ajan jotain, mistä Doulla ei ollut havaintoakaan.

”Koska en ole vielä ehtinyt”, Wang sanoi, ”ennen kuin sinä aloit epäilemään minua varkauksista, huoraamisesta ja yleisestä moraalittomuudesta.”

Doun oli myönnettävä, Wangilla oli tällä kertaa perää jutussaan, joten hän istui takaisin korituoliin ja päätti kuunnella Wangin tarinan, vaikka jo nyt hänestä tuntui, että hän kuulisi vain puolet.

”Hyvä on, anteeksi. Syyllistin sinua aivan turhaan”, Dou myönsi ja kehotti Wangia kertomaan tarinansa.

Niin Wang tekikin. Hän kertoi käyneensä liftaten hieman pidemmällä Sisä-Ranskassa jälleen, hakemassa heille hieman halpoja viinejä lisää. Todisteeksi Wang kaivoi selkärepustaan, jonka tämä oli sisään tullessaan paiskannut lattialle muutaman pullollisen hyvää punaviiniä. Hän kertoi menomatkalla pysähtyneensä erääseen kadunvarsi baariin. Siellä hän oli sattumalta jäänyt istumaan iltaa erään miehen kanssa, joka tarjosi Wangille duunia. Seuraavana päivänä, jolloin Wangin oli alkuperäisen suunnitelman mukaan tullut palata Doun luokse, Wang olikin lähtenyt eräälle viinitilalle poseeraamaan valokuvaajalle, joka halusi malleja joidenkin tulevien viinimessujen mainoksiin. Wang oli kuulemma sopinut tähän työhön erityisen hyvin androgyyneytensä sekä pitkien punaisten hiustensa kanssa, jotka kuulemma virtasivat tämän olkia alas kuin hän itse olisi viinin ruumiillistuma ihmisessä Bacchuksen poika, Wang sanoi ylpeänä hymyillen, mikä sai Doun pudistelemaan päätään. Toivoton tapaus. Tämä sama mies, Kite, oli myös onnistunut mainitsemaan eräässä sivulauseessa omistavansa mallitalon Barcelonassa. Talon idea oli yksinkertainen: Kaikki saman katon alla. Mallit saivat halutessaan asua siellä, talo tarjosi kuvausstudion kaikkine hyvineen, mahdollisille asiakkaille huvijahdit ja uima-altaat. Sinne käveli sisään ja ulos eri brändien edustajia, jotka etsivät täydellisiä malleja esittelemään vaatteitaan ja asusteitaan. Konsepti oli Kiten mukaan helpottanut huomattavasti eri osapuolten kanssakäymistä ja vähentänyt paperisotaa.

”Jossain välissä meidän keskustelumme kääntyi sitten siihen. Ja hän ehdotti, että muuttaisin taloon ja tekisin työsopimuksen hänen kanssaan. Se taisi olla vitsi, mutta tartuin siihen kuitenkin ja sain hänet taivuteltua sanojensa taakse. Minusta tulisi hänelle työskentelevä malli, hän hoitaisi kaiken muun, minä maksaisin pientä, kuuletko, todella pientä vuokraa ja ansaitsisin talossa asuessani”, Wang lopetti kertomuksensa. Dou katsoi tätä kulmat koholla, sulatellen tämän sanoja.

”Neuvottelit varmaan minutkin sisään?” Dou oletti ja Wang nyökytteli, aivan kuin tuo asia olisi aivan päivänselvä hänelle. Dou mietti hetken. Malli. Onko olemassa pinnallisempaa työtä? Siinä tiivistyi kaikki, mitä hän vihasi yhteiskunnassa tällä hetkellä.

Kulutushysteria, ikuinen nuoruus, seksillä myynti ja maailmankuvan vääristäminen. Lisäksi hän vihasi sitä, kun Wang teki päätöksiä hänen puolestaan kysymättä häneltä ensin mitään. Ei se yleensä Douta haitannut, jos Wangin päätökset olivat hyviä, mutta tämä nyt meni jo lähelle Doun sietokyvyn rajoja.

”Ymmärrät kai, etten aio seurata sinua sokeasti?” Dou sanoi. Wang katsoi Douta olkansa yli hetken ja jatkoi pakkaamista, sanomatta sanaakaan, heittäen epäilyksen ilmaan. Totta kai Dou seuraisi häntä Barcelonaan. Sanattomana tuo lause jäi leijumaan ilmaan kuin maailmanluokan totuus.

Tästä Dou menetti hermonsa ja käveli nopein askelin Wangin vierelle, napaten tätä hiuksista kiinni. Wang päästi muutaman teatraaliseen tuskanhuudahduksen kun Dou taivutti tämän pään takakenoon hiuksista retuuttaen. Dou ei kuitenkaan jaksanut leikkiä Wangin kanssa nyt, häntä todellakin ärsytti tämän käytös.

”Wang, kuunteletko sinä?” Dou kysyi jo kiukkuisena, päästämättä irti Wangin pitkästä punaisesta tukasta.

”Kyllä, minä kuuntelen. En vain rekisteröi sanomaasi, koska sinä puhut täyttä kuraa tällä hetkellä”, Wang huomautti, ”päästäisitkö irti hiuksistani?”

”Enkä päästä ennen kuin kerrot miksi minä mielestäsi puhun täyttä kuraa?” Dou sanoi tiukaten otetaan Wangin hiuksista. Ilmeisesti lopulta Wangiltakin loppui kärsivällisyys, joten hän nojasi yhtäkkiä voimakkaasti Douhun koko painollaan, vetäen tämän pois tasapainosta ja töytäisi tätä sen jälkeen lujaa olallaan rintakehään. Hänen hiuksensa olivat niin pitkät, että vaikka Doulla olikin tukeva ote niistä Wangille jäi varsin paljon liikkumatilaa. Dou kaatui lattialle selälleen ja ote Wangin hiuksista irtosi samalla sekunnilla. Wang hyökkäsi vauhdilla hajareisin Doun päälle estäen tätä liikahtamasta senttiäkään lukitsemalla vielä kaiken varalta tämän kummatkin kädet lattiaa vasten voimakkaalla pihtiotteella. Dou yritti vääntelehtiä, mutta Wangin ote piti, Doun oli alistuttava ja maattava paikallaan Wangin rautaisessa otteessa.

”No niin. Aloitetaan alusta”, Wang sanoi rauhallisesti, antamatta Doulle lainkaan liikuntavaraa, ”tämä kaikki olisi niin paljon helpompaa, jos nyt pitäisit pääsi viileänä ja ajattelisit ennen kun annat maailmanpelastajan itsestäsi ilmestyä esiin. Nyt faktat: Meillä ei ole rahaa, ei senttiäkään. Minä en dyykkaa ruokaani, enkä rupea kerjäämään. En edes sinun takiasi, rakas Dou. Mieluummin vaikka menen töihin. Ja meille tarjotaan nyt lautasella hyväpalkkaista työtä, joka ei vaadi meiltä kummaltakaan juuri mitään. Lisäksi, meillä ei ole paikkaa missä yöpyä, paitsi puolituttujen nurkat. Tämän työn kautta saisimme asunnon. Kolme, se on Barcelona. Me asuisimme Barcelonassa. Minne muualle sinä haluaisit? Jos et ota tätä tarjousta, sinun ainoa vaihtoehtosi on palata Berniin. En ottanut diiliä nopeasti koska olisin halunnut sitä niin pahasti, vaan siksi, koska näiden faktojen valossa en näe yksinkertaisesti muita vaihtoehtoja tällä hetkellä.”

Juuri kun Wang lopetti viimeisen lauseensa kämpän omistajamies käveli sisään huoneeseen ilmoittaen ostaneensa maitoa. Sekä Dou että Wang kääntyivät katsomaan tätä kiukkuisina keskeytyksestä, heillä oli nyt tärkeä keskustelu kesken, eivätkä he halunneet tulla häirityksi. Mies tsekkasikin nopeasti tilanteen ja perääntyi sitten anteeksipyydellen oven taakse ja sulki sen perässään, ilmeisen häpeissään ja yllättyneenä.

Dou kääntyi Wangin puoleen kysymään tästä oudosta reaktiosta, mutta tajusi sitten, miltä heidän täytyi näyttää ulkopuolisen silmin. Wang paita auki Doun päällä lattialla. He saattoivat lähettää hieman väärää viestiä.

”Hänen täytyy olla kateellinen”, Wang huomautti Doulle.

”Minusta tuntuu, että sinä nyt väärässä. Hän näytti varsin järkyttyneeltä. Viitsisitkö nousta päältäni?”

”Onko ihan pakko, tässä on niin hauskaa”, Wang sanoi kuherrellen ja pussasi vielä kerran nopeasti Doun huulia, päästäen tämän sitten mahdollisimman nopeasti irti. Näin hän ehti karkuun mahdollisimman nopeasti Doun seuraavaa iskua, joka oli tällä kertaa tyyny, joka osui Wangin selkään. Nauraen Wang kierähti selälleen lattialle laukkunsa viereen ja virnuili sieltä ilkikurisesti Doulle.

”Sinä irstailija!” Dou ärähti Wangin perään, joskin hymyillen. Riita heidän välillään oli alkanut ja loppunut yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin.

”Barcelonaan siis?” Dou kysyi ja Wang nyökytteli, jatkaen jälleen kerran pakkaamista.

”Espanjaan, kyllä. Paljon sangriaa ja kauniita naisia”, Wang sanoi hymyillen.

[snippy]

Niin he päätyivät Jumalten Rantaan. Se oli kaunis korallinvärinen kartano aivan valkoisen hiekkarannan tuntumassa, puolituntia keskustasta rantateitä pitkin. Jumalten Ranta sijaitsi mäellä, niin ettei sitä voinut lähestyä mistään päin ilman, että tuli huomatuksi. Aikanaan se oli kuulunut jollekin aateliselle, jonka vanhoja huonekaluja sekä tauluja riippui vieläkin seinillä pitkin kartanoa. Rahavaikeudet olivat iskeneet 1990-luvun lopussa ja ajaneet kartanon aateliset myymään hienon tonttinsa kaikkine maineen. Se, miten se oli päätynyt Kiten haltuun, oli salaisuus, jota ei tiedetty. Wang myönsi myöhemmin tuntevansa tuon salaisuuden, muttei kertonut sitä edes Doulle, koska tarinaan kuulemma liittyi seikkoja, joiden oli parempi pysyä pienissä piireissä.

Työ oli helppoa. Dou sopi malliksi yhtä hyvin kuin Wangkin ja he pääsivät pian listan kärkeen halutuimmista malleista. Dousta tuli pian jopa Wangia suositumpi malli, mikä ei yllättänyt ketään. Vähän väliä Dou kävi mallikeikoilla myös Kanarian saarilla, Madridissa ja kerran jopa Marokon puolella Rabatissa. Wang pysyi tiiviimmin Jumalten Rannassa ja tutustui Barceloonan ylä- ja alamaailmaan. Tästä kuitenkin Jumalten Rannan myöhemmistä tapahtumista kertovat asiakirjat paljastavat enemmän kuin tarpeeksi.

He olivat olleet siellä kolme kuukautta, kun Jin liittyi heidän iloiseen ryhmärämäänsä. Tuolloin Dou ei tiennyt, että Wang ja Kite olivat löytäneet Jiinin aivan eriteitse. Se tarina on toinen uskomaton kertomus uskomattomista ihmisistä sekä näiden oikuistaan, mutta se jääköön toiseen kertaan. Dou ei tuolloin tiennyt myöskään, että Wang ja Kite olivat tavanneet illanistujaisissa kapakassa LSD:n kautta. Wang halusi ostaa, Kite etsi juuri sopivia myyjiä. Kysyntä ja tarjonta olivat kohdanneet heti. Wang osasi puhua ihmisille. Silloin kun hän ylitti ensikertaa Espanjan rajan, hänellä oli laukussaan monta kiloa kokaiinia, josta Wang unohti mainita Doulle. Ihme, että hän oli onnistunut. Mutta Kite oli ollut tyytyväinen Wangiin sekä tämän kylmähermoisuuteensa.

”Wang”, Kite sanoi tälle yhtenä iltana, ”minulla on sinulle tarjous, joka voisi tuoda sinulle vielä vähän lisää rahaa taskuusi.”

He istuivat Jumalten rannan terassilla, Wangin 19-vuotissyntymäpäivä lähestyi juuri ja nuori mies oli tutustunut viimeisten parin kuukauden aikana kaikkiin mahdollisiin huumeisiin, joita Jumalten ranta vain saattoi hänelle tarjota. Ilta maistui margaritalle ja aallot olivat korkeita. Nouseva tuuli kertoi tulevista ongelmista, mutteivät kuolevaiset kuten Wang tai Kite sitä tajunneet huomata. Ne nostattivat aaltoja, joiden murtuvat harjat itkivät tuleville murheille. Mutta Wangia tai Kiteä ei kiinnostaneet aallot.

”Mitä sinulla on tarjottavana?” Wang kysyi kiinnostuneena, vahvasti tequilalta maistuva margarita kädessään toisessa kädessään ja toisessa jazztupakka. Näitä Wang poltti usein Jumalten Rannassa silloin, kun paikalla oli eri merkkien edustajia katsastamassa malleja. Ei ollut tyylikästä jäädä siinä vaiheessa kiinni polttelusta… Jazztupakasta kaikki tunnistivat kyllä tuoksun, mutta se oli osa Wangin brändiä, joten se sallittiin tältä.

”Sinulla on tarpeeksi paljon älyä ja kykyä pitää turpasi kiinni tietyissä tilanteissa. Olet myös osoittautunut erittäin luotettavaksi mitä minun pikkubisneksiini tulee”, Kite aloitti ja Wang nyökkäsi kiitokseksi. Kite laittoi kätensä puuskaan ja katsoi arvioivasti Wangia.
”Uskon, että nämä piirteet tekevät sinusta myös loistavan diilerin, mutta myös potentiaalisen osakkaan toimintaan”, Kite sanoi hetken harkittuaan hitaasti.

”Mitä se tarkoittaisi?” Wang kysyi, mukamas tyhmänä tumpaten jazztupakkansa, mutta Kite vain hymyili tämän esitykselle.

”Enemmän rahaa. Enemmän valtaa. Enemmän vauhtia. Tästä kaikestahan sinä pidät?” Kite kysyi.

”Kyllä.”

”Haluatko miettimisaikaa?”

”En. Rehellisyyden nimissä, Kite, olen odottanut että pyydät minulta tätä. Olen jo harkinnut ja vastaukseni on kyllä”, Wang sanoi, ”pomo.”

”Hienoa. Laita puku päälle kun menet sunnuntaina ”kuvauksiin.” Sinulla on iso diili neuvoteltavana”, Kite sanoi ja Wang nousi lähteäkseen.

”Ja Wang”, Kite sanoi vielä ja tämä kääntyi vielä puolittain Kiten puoleen.

”Ei sanaakaan Doulle. Hän on suloinen poika, mutta liian rehellinen ja puhdas. Hän juoksisi suoraan poliisien luokse ja voit uskoa, miten paljon rahaa näiden vaientamiseen menisi. Kun taas Doun vaientaminen olisi aivan liian helppoa. Jin taas on sinun pikkurosvosi ja tiedän, että luotat häneen. Mutta Jin ei ymmärrä missä mitoissa tässä pelataan. Hän saattaisi… polttaa näppinsä, jos puhuisi liikaa väärässä seurassa”, Kite sanoi rauhallisella, täysin kylmään äänensävyyn.

”Ei hätää pomo”, Wang sanoi, ”tiedän millä panoksilla tässä pelataan.”

”Hyvä”, Kite sanoi myhäillen kun Wang jätti tämän yksin terassille nauttimaan tummenevasta yöstä. Wang sen sijaan meni ylös huoneeseensa nauttiakseen muutaman viivan, ihan vain tämän onnenpotkun kunniaksi.

Huomaatteko, mitä tästä on nyt seurannut? Mihin olemme päässeet?

Tarinamme loppuosa on ollut iloinen, erittäin pirteä. Doun elämä on ollut mallillaan niin pitkään. Mutta kuten huomaatte rivien välistä, tämä kaikki onni ja sen sattumukset ovat vain luoneet olosuhteet, jotka tulevat aiheuttamaan Doulle vielä kovin paljon vaivaa tulevaisuudessa. Sopat, jotka ovat hyvää hyvyyttään keitetty, mutta joihin on jossain vaiheessa lisätty liikaa chiliä voivat olla pettäviä. Te voitte sääliä Douta ihan vapaasti, hän jota on aina rakastettu liikaa. Se on asia, jonka kanssa Dou syntyi. Mutta kuten rakastetuilla on vikana, heitä rakastavat repivät heidät usein palasiksi. Dou-parka.

Nyt jätän tämän tähän ja poltan savukkeen. Loput tarinasta teille kertoo joku muu, minä menen nyt sytyttämään jazztupakan. Enhän voi jättää brändiäni, vaikka minut olisi jo aikaa sitten unohdettu.