Samthan metsä

[Sanna]

"paaahuus!" Dou ärähti katsoessaan valtavaa metsää, joka kohosi hänen silmiensä edessä korkeuksiin. Se oli hiljainen ja valtava, yhtä massaa samalla kun tuhansia erillisiä ääniä, jotka kaikki kuiskivat tunkeilijoista. Ne eivät olleet mielissään, koska ne näkivät. Jokainen kastepisara ja jokainen ohut vastapuhjennut lehti näki, että näiden miesten ja naisten silmissä ei ollut valoa, joka hohti vapaiden sielujen silmissä.

"Kaunista, eikö olekin", Jillian totesi, hän ei halunnut kysyä mitään, koska hän osasi lukea Doun ajatukset, ainakin nyt. Tämän tuska, joka hohti miehen kasvojen läpi oli yhtä selvä merkki tämän aistimuksesta kauneuteen.

Hiljainen metsä oli kaunis, sen puiden runkojen välissä leijuva hämäryys tuoksui rauhalta, joka oli vihreää ja pehmeää kuin samettinen kosketus. Se saattoi jopa olla pehmeämpää.

Linnut leikkivät puiden runkoja pitkin ja lauloivat lauluaan, jonka jokainen ihminen oli kuullut vain silloin, kun heidän henkensä olivat syntyneet samaa aikaa heidän kanssaan. Mutta silti, kaikki muistivat tuon laulun, jonka olivat kuulleet vain hetkeä syntymänsä jälkeen, ennen kuin henki oli astunut ulos heidän ruumiistaan.

"Niiden laulu on kaunis", Dou sanoi ja katsoi metsää, jonka yksikään lehti ei liikahtanutkaan. Yksikään lehti ei pudonnut puista, mutta silti kuolemanvaiti olevan metsä tuntui elävän, elävän aivan omaa elämäänsä, jonka murheet olivat kaukana ihmisten murheista. Metsä oli elävämpi kuin kukaan ihmisistä, jotka aikoivat juuri häiritä sen rauhaa.

"Minuun miltei sattuu, kun joudumme astumaan tuohon metsään", Jillian sanoi ja suoristautui. Hänen henkensä, pieni tumma makiapina piiloutui naisen pitkien hiusten taakse ja ulisi surkeasti. Sen suuret ruskeat silmät värähtelivät ja sormet liikkuivat hermostuneesti. Se näytti saman hermostuksen, joka oli Jillianinkin sisällä. Jillian ei vain koskaan näyttäisi avoimesti hermostuneelta. Hän oli aina kylmä ja ilmeetön jäätär.

"En pidä tästä tehtävästä", Dou sanoi. Hahmo asteli hänen toiselle puolelleen, hahmo jonka hiljaisen läsnäolon Dou tunsi aina ennen ketään muutta. Zhan, mies jonka ajatukset pysyi aina yhtä lähellä maata kuin tämän hengenkin, joka oli pitkäjalkainen koira, asteli Doun toiselle puolelle.

"Oletteko varmoja, että Suuren heimo asuu täällä?" Zhan kuiskasi, mustaturkkinen koirahenki nuuhki ilmaa uteliaana.

"Haistan sisarukseni", se sanoi ilottomasti, hieman jopa pelokkaasti ja asettui Doun hengen, valtavan tiikerin viereen istumaan, aivan liki tätä.

"Olen aivan varma, että he asuvat täällä, ettekö tunne sitä? Suuri itse on jossain tässä metsässä ja me olimme ensimmäiset, jotka löysivät sen", Dou sanoi mahtipontisesti, vaikka hänen tiikerinsä tuhahtikin kiukkuisena, se ei pitänyt siitä, että Dou leikki mahtipontista.

"Kyllä minä tunnen Suuren, mutta tunnen muutakin, tunnen suuren ihmiset. Etkö ole kuullut tarinoita, he ovat itse Suuren lapsia, maailman voimakkaimpia ihmisiä", Zhan ärähti ja mulkaisi Douta. Tämä oli hullu, jos koskaan astuisi tuohon metsään haastamaan riitaa Suuren kansan kanssa.

"Hiljaa Zhan! Suuren kansa ei ole vahva, vain heidän henkensä ovat vahvoja, koska henget ovat Suuren lapsia! Me haluammekin nuo henget, niin saamme Suuren siunaamat ihmiset tahtovaltamme alle", Jillian sanoi itsevarmana.

"Emme me saa heitä tahtomme alle, vaan Divakar. Hänhän tämän kaiken keksi", Dou vakuutti. Metsä kuunteli heitä, joten Dou puhui hiljempää.

"Mutta sinä ja Divakar olette aina samaa mieltä kaikesta, teistähän tylee yhdessä maailman valtiaat Suuren kansan avulla!" Zhan sanoi. Tämä ei pitänyt maailmanvalloituksen ideasta, mutta hän seuraisi Douta vaikka minne.

"En minä ala maailman valtiaaksi, haluan vain, että Jin herää jälleen henkiin ja tiedän, että vain tällä tavalla voimme auttaa häntä", Dou sanoi ja Jillian huokaisi.

"Minäkin pelkään Jinin puolesta, en halua, että hän kuolee", JIllian huokaisi uudestaan, "mutta aiomme orjuuttaa yhden kansan Jinin vuoksi, eikö se ole liikaa?"

"Miten voit edes kyseenalaistaa moisen?" Dou kysyi kiukkuisena Jillianilta ja tiikeri Doun rinnalla karjaisi vihaisena ja loukkaantuneena. Jillianin maki, nimeltään Vani ulvahti kärsivästi ja kiukkuisena, Doun tiikerillä ei ollut oikeutta suuttua sille! "Minä rakastan Jiniä. Teen mitä tahansa hänen takiaan."

"Kuten esimerkiksi orjuutat koko oman kansasi ja teet heistä eläviä aseita Divakarille tämän maailman valloitukseen?" Zhan kysyi. Hänen oli pakko puolustaa Jiniä, koska hänenkin mielestään Dou meni nyt hieman liiallisuuksiin.

"Minä en enää kuulu Suuren kansaan. Minä olen vain Dou-Rang ja olen aivan tavallinen ihminen. Kun henkeni menetti yhteytensä Samthaan hän menetti myös kaikki voimansa, jotka tekivät hänestä yhden voimakkaimmista hengistä maan päällä. Olen vain tavallinen mies, jonka rakastama nainen makaa puoli kuolleena", Dou sanoi surullisesti ja silitti tiikerinsä päätä, "anteeksi Jillian, että huusin sinulle. Se mitä tapahtui, ei ollut sinun vikasi."

"Mene hänen luokseen", Jillian käski ja Dou nyökytteli kiitollisena. Hän ei enää halunnut katsoa metsää hetkeäkään, muuten hän ei pystyisi mitenkään tunkeutumaan sinne enää. Hän käänsi sille selkänsä ja lähti, jättäen Jillianin ja Zhanin kahden katselemaan kunnioittavasti ja pelokkaasti suurta metsää.

Dou asteli suuren kentän poikki, jolta he olivat katkoneet kaikki puut. Maa oli harmaa ja kaikki vihreys oli kuollut. He olivat lopettaneet puiden hakkaamisen vasta kun rungot kävivät liian paksuiksi katkoa kirveillä tai henkien voimalla. Suurelle aukiolle he olivat perustaneet leirin, joka koostui paristakymmenestä verenpunaisesta teltasta ja niiden keskellä oli yksi teltta, joka oli vaalea, kuin se olisi vaalentunut auringossa niin ettei se oikein edustanut mitään väriä. Se oli kaikista teltoista suurin ja surumielisin, sen päällä liehui lippu, joka oli riekaloinen ja näytti jollain tavalla riikinkukon pyrstöltä, joka viuhui kaikkiin suuntiin.

Tuon teltan sisällä lepäsi nainen, jota Dou oli oppinut rakastamaan vuosien varrella. Hän, Divakar ja Dou olivat matkanneet pitkät tiet yhdessä, kunnes eräässä kahakassa maantierosvojen kanssa Jinin henki oli yllättäen saanut surmansa. Jin oli ollut vahva nainen, mutta ilman henkeään tämä oli kuin pieni tyttö, joka oli eksynyt jonnekin pimeään. Mutta Jin oli ylpeä, joten hän mieluummin kuollut kuin eksynyt pikkutyttö, joten tämä oli nukahtanut, eikä ollut enää herännyt.

Dou oli aina rakastanut Jiniä, siitä hetkestä lähtien, kun tämä oli auttanut Doun takaisin jaloilleen tämän paettua juuri tästä samasta metsästä, jonka luokse hän oli taas palannut ja Jin oli pitänyt Dousta huolen, vaikka olikin tätä kaksi vuotta nuorempi. Dou vain ei ollut koskaan kertonut Jinille rakastavansa tätä, mikä sai naisen vain turhautumaan lisää, sillä tämä oli rakastanut Douta myös ja sanonutkin sen usein miehelle. Muttei Doulla ollut koskaan ollut tarpeeksi rohkeutta vastata ja nyt oli liian myöhäistä, Jin oli poissa.

Siksi hän oli mukana tässä Divakarin suunnitelmassa napata Suurin henki. Muuten hän ei ikinä olisi uhannut hengen rauhaa, vain Jinin vuoksi hän teki näin.

Dou astui sisään telttaan, jossa paloi vain muutama jääsoihtu ainaista kylmää valoaan. Ne loivat tilaan aavemaisen tunnelman ja maalasivat seinille varjoja, jotka toivat mieleen meren pinnan, kun sitä katsoi veden alta. Keskellä huonetta oli peti, joka oli puinen ja täytetty untuvaisilla pehmusteilla. Sen ympärillä oli siian kukkia, vaaleita viisiteräisiä kukkia, jotka eivät kuolisi koskaan, elleivät joutuisi aurinkoon päiväksi.

Ja tuolla kukkapedillä lepäsi Jin, maailman kaunein ja hennoin nainen, joka toi mieleen sudenkorennon. Tämän pitkät silmäripset ja korpinmustat hiukset, jotka levittäytyivät tämän kasvojen ympärille kuin kehykset. Tätä olisi voinut luulla kuolleeksi kalpeudesta ja kylmyydestä, mutta naisen sydän löi, hiljaa mutta vahvasti. Se ei vain suostunut lopettamaan ruumista, vaikka Jinin mieli olisi sitä kuinka rukoillut.

Dou asteli Jinin leposijan viereen ja hipaisi tämän vaaleaa kylmää poskea varovaisesti kädellään.

"Tuon sinulle henkesi takaisin ja sitten voimme elää jälleen yhdessä, kuten aina ennenkin, sinä, minä ja muut. Me elämme ikuisesti yhdessä", Dou kuiskasi ja kosketti Jinin kylmiä huulia sormellaan, "onnellisina, aina."

Hetken Dou levähti siinä ja antoi itsensä rentoutua ja kyyneltensä valua hetken, antoi tuskansa valua maahan. Tiikeri seurasi sitä kaikkea ja itki sekin, joskin niin hiljaa, ettei edes Dou tajunnut sen itkevän.

Pian Dou suoristui jälleen ja katsoi Jiniä viimeisen kerran.

"Menen nyt", Dou sanoi ja kääntyi, yhtä vakavana ja tuimana kuin aina ennenkin, tiikeri rinnallaan.

[Sanna]

Metsän keskellä, tai ei aivan keskellä, kukaan ei koskaan ollut osannut virallisesti sanoa, missä se sijaitsi, kasvoi valtava puu, jonka latvat levisivät muiden puiden yläpuolelle. Se kukki ja kantoi hedelmää ympäri vuoden ja valkoisten kukkien terälehdet putoilivat jatkuvasti puun sammaleisilla juurilla lepäävien matkalaisten kasvoille. Sen juuret olivat sammalen peitossa ja puun runkoa pitkin kiemurteli paksuja köynnöksiä ja ne peittivät lähes kokonaan näkyvistä puun oman kuoren. Jopa muita puita kasvoi valtavan puun ryhmyisen kaarnan väleistä.

Puun juurien alitse pääsi pieniin onkaloihin, jotka oli sisustettu kaikilla mukavuuksilla. Oli ihme, että Suuren kansa tunsi käsitteet plasmanäyttö ja netti, vaikka he olivatkin eläneet koko elämänsä metsässä suuren puun juurien lomassa. Useimmilla oli myös tietokoneet, joissa oli oma puhuva reaktori ja ääniohjattavat näppäimet.

Muttei tämä kansa ollut unohtanut missään vaiheessa perinteitään, he yhä elivät henkien tavoin, ilman tarpeetonta tappamista tai liiallista nykymaailman viehätystä. Maailma ulkopuolella on tuhoutumassa, henget ovat rappeutumassa, huhut kuuluivat. Meidän pitää elää tällä tavoin, niin olemme turvassa.

"He ovat aivan liian peloissaan tulevasta", Shenie ärähti, vartioiden toisella silmällä lapsia, jotka leikkivät purolla henkiensä ja vedenhenkien kanssa ja puhui samalla Wangille, joka istui hänen vieressään kiinnittämättä mitään huomioita lapsiin.

He kummatkin olivat pukeutuneet enemmän tai vähemmän oudosti muiden ihmisten silmissä. Heillä ei ollut mitään erikoisia kultakoruja, he olivat vain tehneet erivärisistä kivistä itselleen korut ja sellaisia pitkiin naruihin sidottuja koruja heillä oli kaikkialla, housujen vyöhön kiinnitettyinä, jousien kaariin, hiuksiin ja ranteisiin kiedottuina. He pukeutuivat kuten kaikki muutkin ihmiset, paitsi etteivät he käyttäneet muita kuin luonnonvärejä vaatteissaan. Tämä oli outoa aikakautena, jolloin värikkyys oli suurinta muotia, ei piiloutuminen, jota he harrastivat.

"Ihmiset pelkäävät aina tulevaa", Wang sanoi ja katsoi ylös puiden latvuksiin. Hänen henkensä, suuri kotkan ja jonkin kissaeläimen risteytys istui oksalla ja vartioi tarkesti lapsia valmiina syöksymään auttamaan, jos joku heistä putoaisi veteen pahasti.

"Mutta silti haluaisin tavata ne uudet ihmiset, jotka ovat tulleet tämän metsän reunoille", Shenie sanoi ja katsoi kiinteästi Wangiin. Hän ei yskin uskaltaisi mennä, hän halusi häntä itseäänkin hullumman Wangin mukaansa, muttei tämä näyttänyt varsin innostuneelta.

"Sisko rakas, minä en ole tulossa. He katkovat puita, se ei koskaan tarkoita hyvää", Wang sanoi rauhallisella äänellä.

"Mistä lähtien sinä olet välittänyt siitä, mikä on hyvää ja mikä pahaa? Teet aina miten sinua itseäsi huvittaa!" Shenie ärähti. Hän todella halusi tavata nämä ihmiset, he kiehtoivat häntä. Hän kyllä arvasi, että nämä olivat tulleet tavoittelemaan Suurinta henkeä, mutteivät ne kuitenkaan Suurinta löytäisi. Kukaan muukaan ei ollut koskaan ennen löytänyt, miksi nämä löytäisivät? Shenie oli vain kyllästynyt kaikkiin tuttuihin ihmisiin, hän halusi tavata uusia ihmisiä mahdollisimman nopeasti! Vanhat alkoivat jo kyllästyttää.

"Sanoin, etten tule, sitten en tule", Wang vastasi maatessaan selällään suuren juurenpäällä pureskellen samalla heinän vartta.

"Oletpas sinä tylsimys!" Shenie ärähti.

"Älä Sheng-Hui muuta sano! Wang, sinä et koskaan ennen ole ollut noin loputtoman vitsitön ja puolikuollut. Sinähän se olit, joka keksi silloin heittää Suurinta henkeä kivellä vain jotta näkisit mitä tapahtuisi. Mitä sille hullulle pikku pojalle on tapahtunut?" Sakura kysyi, pudottauduttuaan jostain korkealta puiden latvoista heidän viereensä.

Shenie tai Wang eivät pelästyneet Sakura, heitä kumpaakin nuoremman tummahiuksisen pojan äkillistä ilmestymistä. He olivat tienneet tämän tulevan jo ennen kun tämä oli hypännyt alas puun latvasta, henget olivat kertoneet heille.

"Käärmepoika, Sinä tietysti. Lauot aina noita parhaita muistelmia vuosien varrelta. hauska nähdä pitkästä aikaa. Miten harjoitukset menivät?" Wang kysyi ilme värähtämättäkään.

Sakuran silmät, jotka nekin olivat käärmemäisen keltaiset ja pupillit suuret ja ilmeettömät vaikkei hän ollutkaan yhdistynyt henkensä kanssa (joka sattumalta oli käärme) kapenivat hieman ja hän kumartui pitkälle Wangin puoleen. Heidän nenänsä miltei koskettivat toisiaan ja Sakura tuijotti syvälle Wangin silmiin. Shenien teki mieli huokaista syvään kyllästyneisyydestä, muttei hän uskaltanut, muuten taika, joka kulki Sakuran silmien ja Wangin silmien kautta olisi voinut raueta.

"Sinä käyttäydyt oudosti", Sakura sanoi, "et halua todellakaan, että ne ihmiset tulevat."

"Haluatko sinä sitten?" Wang kysyi ja tuuppasi Sakuran hieman kauemmas. Poika istui jalkojensa päälle ja kuiskasi äänettömän kysymyksen Shenielle: "mikä häntä riipii?!"

"En todellakaan tiedä. Mutta Sakura, tuletko sinä kanssani katsomaan niitä uusia ihmisiä?" Shenie kysyi Sakuralta, joka näytti miettivän hetken, vaikka olikin jo päättänyt.

"Tulen! Haluan todellakin nähdä nämä uudet!" Sakura sanoi innostuneena. "Naoko sanoi, että nämä ovat erilaisia kuin ne muut, niillä on mukana ihminen, jolla on vahva henki."

Wang ei värähtänytkään, mutta hänen henkensä puun latvustoissa levitti siipensä ja loikkasi lentoon ja jäi kiertämään kehää heidän päidensä yläpuolelle. Verenpunainen tulilintu, niin ihmiset kutsuivat Wangin henkeä. Sen nimi oli Qalhata ja se oli erittäin tunnettu voimistaan ja kylmäverisyydestään, mutta nyt sekin oli hermostunut.

Ja sen seikan huomaaminen häiritsi Shenietä, hänen oma käärme henkensä, Iman, ei aistinut mitään erityistä pahuutta näissä ihmisissä eikä tuntenut myöskään Sakuran Nuru aistinut mitään, vaikka niillä sokeina käärmeinä oli enemmän kykyjä aistia pahuutta kuin linnuilla.

"Mennään sitten", Shenie sanoi ja Sakura virnisti iloisena.

"Otetaanko Chiaki mukaan? Hän on ollut yhtä innoissaan ihmisistä kuin mekin", Sakura sanoi.

"Haluat vain ottaa lisää tyttöjä mukaasi!" Shenie ärähti, "hyvä on, mukaan tulee myös sitten..."

"Minut", Wang päätti lauseen ja nousi ylös. Sakura ja Shenie katsoivat tätä ihmeissään, muttei Wang luonut heihin katsettakaan, hän vain katseli metsään.

"Lapset pärjäävät kyllä, lähetin Qalhatan hakemaan Chiakia ja tämän Kojoottia, he saavat meidän kyllä kiinni", Wang sanoi.

"Selvä, mutta miksi vaihdoit noin mieltäsi?" Shenie kysyi nousten seisomaan.

"En tiedä", Wang sanoi ja virnisti leveästi, näyttäen jälleen hetken Wangilta.

"Mennään sitten jo", Sakura sanoi ja heilautti päätään niin, että hänen ohimoillaan riippuvien kivisten hiussolkien päät osuivat kilahtaen toisiinsa. Ei aikaakaan kun valtava kuristajakäärme mateli esiin juurien lomasta.

"Huomenta, Nuru", Shenie toivotti ja Nuru-käärme nyökkäsi Shenielle kohteliaasti päätään. Sen suomut olivat kultaiset kuin aamutaivaan hohto ja se oli ainakin viiden miehen pituinen, jos ei enemmänkin.

Shenien käärme ei ollut paksu ja pitkä kuten Nuru, Iman oli laiha ja solakka, vain metrin pituinen ja kevyt kuin höyhen. Sen suomut olivat kaikkia maailman sinisiä sävyjä ja pari vihreääkin ja sen päälakea pitkin kulki pitkä harja, joka oli hienointa silkkiä ja pitkä kuin Shenien omakin tumma letti. Se oli erittäin kaunis käärme ja Shenien henki.

"Ajattelet taas, miten paljon kauniimpi Iman on kuin Nuru", Sakura sanoi Shenielle, joka punastui välittömästi ja heilautteli käsiään.

"En minä niin ajatellut!" Shenie huudahti.

"Haahaa, sinä punastuit, kylläpäs ajattelit!" Sakura huudahti voitonriemuisesti, "mutta unohdit jotenkin yhden pikkuseikan."

"Minkä?" Shenie kysyi hermostuneena.

"Et voi verrata Nurua Imaniin! Nuru on mies ja Iman nainen!" Sakura julisti voitonriemuisesti, Shenie vain antoi tälle luunapin otsaan.

"Typerä, pervo inhottava sovinistinen pikku kakara", Shenie sanoi ilkeimmällä äänellään.

"Wang, Shenie kiusaa!" Sakura ulvahti kiukkuisena ja Shenie vain nauroi.

"Ei kiusaa, hän puhuu totta", Wang sanoi.

"Eikö miesten pitäisi pitää yhtä naisten hirmuvaltaa vastaan?!" Sakura ärähti, mutta sillä hetkellä Chiaki saapui, eikä kukaan puhunut naisten hirmuvallasta Chiakin kuullen, ellei halunnut itseään väännettävän kymmeniin solmuihin.

"Ette siis vieläkään ole päässeet liikkeelle, vai?" Chiaki kysyi huvittuneena ja tämän henki, Kojootti virnisti leveästi, "Mennään, mennään jo!"

"Koko ajan", Shenie sanoi ja hän kääntyi puron lasten luo.

"Älkää kertoko, että lähdimme omille teillemme!" Shenie huusi näille.

"Jos olette hiljaa, tarjoamme kaikille teille jäätelöä tämän jälkeen!" Sakura huusi.

"Sinä tarjoat, minulla ei ole rahaa", Wang sanoi.

"Ei minullakaan", Chiaki sanoi, mihin Kojootti, ainoa aivoimesti muille puhuva henki jatkoi: "ei minullakaan. Ei sillä että minulla koskaan olisi ollutkaan."

"Minulla olisi, mutta ei tarpeeksi", Shenie sanoi kohauttaen olkiaan pahoitellen.

Chiaki loikkasi ensimmäisenä alas sammaleiselta rungolta ja Wang seurasi häntä Shenie kannoillaan. He olivat kaikki nopeita juoksijoita ja tunsivat metsän ulkoa, he tiesivät tarkasti mihin jalkansa laittaa, joten he kiisivät tuulen lailla metsän halki.

"Ilkeitä! Jätätte minut yksin pulaan!" Sakura huusi kiukkuisena muiden perään. Kukaan ei kuunnellut häntä, joten Sakura vain huokaisi ja juoksi muiden perään.

"Ala tulla, hidastelija!" Wang huusi ja Sakura ärähti kiukkuisena, nyt hänen oli ainakin pakko voittaa tuo Wang juoksussa.

Henget seurasivat heitä heidän kannoillaan, pysytellen koko ajan hyvän matkan päässä.

[Sanna]

Dou ja Zhan seisoivat aivan suuren metsän reunalla ja kurkkivat puiden raoista synkkään metsään. Siellä ei näkynyt valoa lainkaan ja tuntui, että metsä tunsi sitä kohtaan tunnetut synkät ajatukset ja muuttui ajatuksiakin synkemmäksi. Aivan kuin se tahallaan yrittäisi kadottaa heidän pimeytensä omaan pimeyteensä.

"Outoa", Dou sanoi ja kurtisti kulmiaan. Zhan katsoi tätä ihmeissään, Dou oli oudon hermostunut ja kireä.

"Mitä nyt, kenraali?" Zhan kysyi kutsuen Douta tämän virallisella nimikkeellä, vain koska oli hermostunut. Doun tiikeri, suuri tappava kissapeto nimeltään Mercury asteli Doun edellä metsään ja nuuhki ilmaa niskakarvat pystyssä ja korvat tiukasti niskaa vasten painettuina. Pienimmän äänenkin kuullessaan se kääntyi nopeasti ja oli valmis hyökkäämään ihan minkälaisen olennon kimppuun vain.

"Tuntuu kuin olisin unohtanut jotakin", Dou sanoi, "tai jättänyt jotain täysin kokonaan huomaamatta."

"Minullakin on sellainen olo", Zhan sanoi tunkeutuessaan metsän pohjalle Doun perässä, jonka aluskasvillisuus oli suorastaan rönsyvävää. Joka puolella oli erilaisia köynnöksiä ja valtavia lehtiä, joille sadevesi oli tiivistynyt pieniksi lammikoiksi. Näissä lammikoissa eli sammakoita, lintuja ja monia muita olentoja, joita Zhan ei edes tunnistanut.

"Ei, mutta tämä on erilaista", Dou sanoi, "aivan kuin olisin unohtanut nähneeni juuri vähän aikaa sitten jotain tärkeää, joka nyt minun pitäisi huomata ja ymmärtää."

"En tiedä, ymmärränkö minä sinua nyt."

"En tiedä, ymmärränkö itseänikään."

He tunkeutuivat yhä syvemmälle ja syvemmälle metsään, joka tuntui kamppailevan heidän etenemistään vastaan kaikin voimin. Henget tuntuivat olevan kuin kotonaan, vaikka nekin olivat hieman hermostuneita.

Metsä haisi odotukselta ja uteliailta tarkkailevilta silmäpareilta.

[Sanna]

"Heitä on vain kaksi", Chiaki sanoi tähyillen pitkällä kaulalla puunlatvustojen ali heidän alapuolellaan kulkevaa kaksikkoa, jotka olivat autuaan tietämättömiä kahdeksasta silmäparista, jotka tarkkailivat heidän jokaista liikettään valppaina.

Chiaki ja Wang istuivat samalla oksalla katsellen alhaalla vaeltavia ihmisiä ja heidän henkensä olivat kadonneet ympäristöön, mutta nekin olivat lähellä mutta vaiti ja paikoillaan.

Hengillä oli kyky havaita toisensa niin sanotun kuudenen ja seitsemännen (seitsemäs toimi niiden omien päiden sisällä ja yhdisti ne toisiinsa linkeillä) aistiensa avulla. Mutta Suurimman hengen kykyvyt tälläiseen olivat huomattavasti muita parempia, mutta myös heidän kykynsä piilottaa itsensä olivat moninkertaiset muihin verrattuna. Siksi ne olisivat saattaneet hiipiä aivan näiden tunkeilijoiden viereen, eivätkä he huomaisi näitä lainkaan.

"Oh, huomaan, miten kireä ilmeesi on", Chiaki sanoi katsoen Wangia, jonka kasvot olivat kadonneet lehdistön heittämien varjojen peittoon. Vain miehen sanattomuus puhui hänen sielunsa suuna.

"Niin, mutta kerrankin minulla on syitä", Wang sanoi vaimeasti ja Chiaki kohotti kulmiaan.

"Olen tuntenut sinut kauan, Wang, mutten niin kauan, että aina ymmärtäisin sinua", Chiaki sanoi ja huomasi puhuvansa miltei normaaliäänellään ja nosti kätensä nopeasti huulilleen ja hiljensi ääntään, "mutta nyt tiedän, että sinusta tulee tuollainen kilpeesi vetäytynyt hiiri vain, jos näet jotain, mitä et haluaisi nähdä."

"Olet niin oikeassa, ystäväiseni, osaat todellakin lukea minua", Wang sanoi huvittuneena vaiti ja jossain hänen Qalhata henkensä kehräsi kissamaisesti. Wang ei oli Suurimman hengen kansan vahvimpia, hänen henkensä pystyi antamaan hänelle enemmän voimia kuin kenenkään muun henki pystyi antamaan toiselle. Naoko, Chiaki ja Miharu olivat myös hyviä, samoin kuin Dai ja Sano ja Shi, muttei kukaan heistä pystynyt voittamaan Wangia taistelussa. Ei, Wang ei ollut koskaan pelännyt häviötä ja koska hän osasi myös käyttää teknologiaa hyväkseen, kuuntelulaitteita, aseita ja suojia. Mutta nyt hän oli kohdannut vastustajan, mitä hän vain ei voinut voittaa. Ei siksi, etteikö hän olisi ollut vahvempi. Hän vain... ei pystynyt taistelemaan.

"Saan vastaani tuon toisen noista", Wang sanoi ja viittasi kaksikkoon, jotka vilkuilivat nyt ympärilleen, he olivat selvästi havainneet jonkin läsnäolon ja se pakotti Wangin ja Chiakin vaikenemaan jotta he pysyisivät piilossa.

[Sanna]

Dou tunsi oudon olon syöksyvän lävitseen kun hän katsoi metsää. Se ei ollut sellaista kuin ennen, Mercury reagoi siihen myös vahvasti, mutta piilotti sen taitavasti, aivan kuin sekin olisi tuntenut vastuuta heidän salaisuutensa säilyttämisestä.

Mikä salaisuus, Dou kysyi mielessään itseltään ja Mercuryltä. Mercury ei osannut vastata, sille oli vain yllättäen tullut sellainen olo, että hän oli juuri siellä, missä hänen pitikin olla. Mutta täällä oli joku, joka ei halunnut hänen olevan täällä.

Minä en ole täällä, Mercury sanoi yllättäen ja Doun niskakarvat nousivat pystyyn. Nyt hän tajusi, hän sanoi puristaen sydäntään, jota oli yllättäen alkanut kouristamaan. Suurin henki ei halunnut heidän olevan täällä, jostain syystä tunnetusti neutraali henki tuntui viaroksuvan heitä. Muistot, jotka eivät halunneet tulla muistetuiksi meinasivat nousta pintaan, aivan kuin metsä olisi yrittänyt kuristaa hänet hengiltä! Ja miten raivoisa sen viesti olikaan.

"Dou, oletko sinä kunnossa?" Zhan kysyi säikähtäneenä kun Dou taipui kaksin kerroin pidellen sydäntään, vaikka oikea kipu olikin hänen sydäntään syvemmällä hänen sielussaan. Tuntui vain, että kaikki kipu keskittyi tunkeutumaan hänen sydämeensä.

"Metsä... vihaa... katkera, en tiedä... se tietää... ettemme halua hyvää", Dou henkäili. Outoa, hänen henkensä, Mercury istui paikallaan kuin halvaantuneena, eikä liikahtanutkaan eikä näyttänyt kärsivän kuten Dou kärsi.

"Olen kuullut tästä", Zhan sanoi kiireesti, "metsä yrittää tappaa heidät, joista hengelle eniten vaivaa, mutta se on kuulemma todella harvinaista!"

Dou ei viitsinyt sanoa, että metsä että henki vihasivat häntä, samoin jokin muukin, joka oli aivan lähellä. Ei, se ei ollutkaan vihaa, vaan enemmänkin... pelkoa? sääliä? katkeruutta? Oli mitä tahansa, se sattui yhtä paljon kuin metsän vihakin. Ne olivat vain henkilökohtaisempia tunteita ja tuottivat siksi enemmän tuskaa.

"Niin... mutta jokin katsoo meitä", Dou ärähti hampaidensa välistä. Mercuryn tajunta oli alkanut oudosti laajeta, aivan kuin se olisi yrittänyt jotenkin epätoivoisesti ottaa yhteyttä muihin henkiin. Outoa kyllä, se tuntui onnistuvan, koska se nousi ylös ja vaikkakin horjuen, se kääntyi kohti tiheää pensaikkoa, jossa näkyi hohtavan kuolemattomia siia-kukkia. kukkia oli niin paljon, että pusikko näytti lumipallolta synkän metsän alla. Siellä oli vahvimpia henkiä, joita Dou oli koskaan tuntenut.

"Seuraa Mercuryä, se löysi heidät..." Dou kuiskasi ja sitten voima kävi ylivertaiseksi ja kukisti hänet täysin. Dou putosi maahan ja jäi siihen polvilleen.

Zhan kääntyi ympäri ja pitkäkoipinen ja -hampainen koirahenki nimeltään Ayame kääntyi ärhäkästi ympäri ja syöksyi muutamalla pitkällä loikalla pusikkoa kohti äänekkäästi ulvahtaen.

Zhan kärsi taas Dou puolesta, metsä tuntui vihaavan Douta todella pahasti. Mutta miksi? Siihen täytyi olla syy, muttei Zhanilla ollut havaintoakaan miksi. Zhan oltiin koulutettu vain tottelemaan käskyjä esimieheltään, eli Doulta, Divakarilta ja Purnimalta. Hänen tehtävänsä ei ollut kysellä vaan tehdä, vaikka hän olisikin halunnut auttaa vain Douta. Mutta kun DOu antoi käskyn, niin oli tehtävä tai muuten... Divakar saisi tietää ja se olisi... tuskaisaa Zhanille ja erityisesti hänen Ayamelleen.

Ayame saavutti pensaikon muutamalla pitkällä loikalla ja syöksyi sinne raivokkaasti hampaat pitkinä ja silmät ilkeiksi viiruiksi kavenneina. Zhan oli valmiina kädet aseensa kahvalla ja valmiina hengen isännän saapumista varten. Hän seisoi hajareisin Doun päällä, jonka rinnassa kipu alkoi jo helpottaa, kun metsä sai uuden tarkastelun aiheen, nimittäin Ayamen ja Mercuryn havaitseman vieraan hengen tappelu.

Metsä tuntui yhtäkkiä joutuvan näkymättömän tuulen riepottelemaksi ja pusikot suhisivat ja metsässä kuului liikettä. Viimeinenkin lintu vaikeni ja metsä tuntui sulkeutuavan heidän ympärillään yhdeksi huoneeksi. Doun rintaa kouristi jälleen.

"kuinka uskallatte kohottaa aseenne meitä vastaan, jotka ovat eläneet täällä teitä kauemmin?" ulvonta pahasi tuulessa, mutta vain Dou kuuli sen vihaisen äänen, Zhan oli liian keskittynyt näkemään henkensä silmin maailman, ettei hän ollut edes huomannut metsässä tapahtunutta outoa muutosta.

Mutta oli Zhanin järkytyskin suuri, kun hän tapasi vastustajansa. Nimittäin valtava kullanhohtoinen käärme, jonka silmät olivat sulaa kultaa ja kita suurempi kuin Ayamen pää nousi pensaasta juuri ennen kuin Ayame syöksyi kiinni siihen. Se avasi sähisten suunsa ja käärmeen valtava sininen kieli lipoi sen leukaa ja kauhistuttavia tuijottavia silmiä, jotka katsoivat ilmeettöminä eteensä suoraan Ayamen silmiin.

Zhan tunsi Ayamen kauhun, hän tunsi oman kauhunsa. Hän ei ollut koskaan nähnyt noin suurta henkeä! Käärme olisi miltei kietoutua metsän suurien puiden ympärille ja nuoleskella samalla häntäänsä täysin ongelmitta. Eikä käärme edes näyttänyt pelkäävän Ayamea, joka sekin oli suuri ja lihaksikas henki, jolla olisi ollut voimaa kaataa suurinkin käärme. Ei, tämä käärmehenki oli ilkeä ja itsevarma, eikä pelännyt lainkaan.

"Näen, että olet huomannut meidän läsnäolomme", pojan ääni sanoi ja Zhan kääntyi ympäri kauhuissaan. Edes Mercury ei ollut havainnut pojan saapumista, tämä oli tullut kuin varjo heidän taakseen ja seisoi siinä nyt vinosti hymyillen itsevarmana.

Zhan ei voinut liikkua, hän oli itse heittänyt haasteen hyökkäämällä ja nyt pakeneminen olisi ollut kunniatonta. Ja vaikka tuo poika olikin nuori ja rutkasti lyhyempi ja ruipelompi kuin suuri ja lihaksikas Zhan, pojan kasvoilla oli itsevarma ilme. Ja hänen silmänsä ovat samanlaiset kuin tuon käärmeen, Zhan huomasi, tuon käärmehengen täytyy olla pojan.

Dou oli yhtä järkyttynyt kuin Zhankin. Miten noin nuorella saattoi olla noin valtava henki? Jotenkin Dou silti sisäisti ajatuksen miltei luonnolliseksi, eikä hän ymmärtänyt miksi.

Nyt hän tunsi itsensä taakaksi kun hän makasi tuskissaan sammalilla ja Zhan joutui suojelemaan häntä. Mercury oli taisteluvalmis, mutta oudon uninen ja jos pojan käärmehenki olisikin vielä vahvempi kuin näytti, he olisivat ongelmissa.

Vaikka Zhan näyttikin kovalta, hän oli oikeastaan herkkä ja alistettu sielu, mikä heikensi tämän henkeä, mutta poika oli vapaa ja varma voimistaan. pelkkä tunne varmuudesta kasvatti olennon voimia.

"Minusta on erittäin epäkohteliasta, jos emme esittäydy ennen kuin puhumme!" poika huudahti, "olenpas epäkohtelias ollut! Eli saanen esittäytyä, olen Sakura ja hän on henkeni, Nuru. Hauska tavata!" poika sanoi ja kumarsi kohteliaasti syvään. Sitten tämä suoristautui ja katsoi syvälle Zhanin silmiin, joka tuijotti poikaa ihmetyksen vallassa.

"Mikä on nimesi muukalainen?" Sakura kysyi uteliaana ja heitti kätensä selkänsä taakse.

"Zhan ja henkeni Ayame", Zhan sanoi jäykästi tietämättä mitä muutakaan sanoa. Hän ei ollut tottunut kohteliaisiin tapoihin.

"Sanon tämän vain kerran, Zhan, meidän kaikkien Suurimman kansan puolesta", poika sanoi silmät kovina, mussa kasvoillaan mairea hymy, "menkää pois ja jättäkää meidät rauhaan. Metsä ei pidä teistä, se satuttaa teitä vielä enemmän jos otatte askeleenkin. Ja me satutamme teitä enemmän."

"Hmm..."

"Niin, emmehän me pidä verenvuodatuksesta, vaan käyttäydymme sivistyneesti, vai mitä?" Sakura kysyi hymyillen haastavasti.

[Sanna]

Shenie makasi valkokukkaisen puskan alla henkeään pidellen. Hänen olisi tehnyt mieli ponkaista karkuun, muttei hän uskaltanut liikahtaakaan kun tuon oudon miehen henki huomasi hänet. Vain Nurun yllättävä ilmaantuminen oli pelastanut Shenien paljastumiselta.

Hemmetin Sakura, Shenie ajatteli ja puri huultaan Imanin kuristaessa otettaan hänen käsivarrestaan hermostuksissaan. HÄnen ei olisi pitänyt puuttua tähän, hän kyllä tietää, että olisin pärjännyt ihan loistavasti omillani.

Siitä Shenie ei ollut aivan varma, mutta hän tiesi, ettei hän enää voinut itkeä kohtaloon vaan hänen olisi nyt lähdettävä menemään, niin nopeasti kuin vain oli mahdollista. Oli ollut suorastaan ihme, että tuon miehen henki oli havainnut hänet, mutta minkäs mahtoi. Nyt hänen kannatti vain häipyä ja keksi keino, miten vetää Sakura pois taistelukentältä. Oli Sakura kuinka etevä tahansa, tuon toisen miehen tiikerihenki oli todella vahva, Iman ja Shenie kummatkin tunsivat sen.

Shenie peruutti ja pujahti pois valkoisten kukkien alta, mutta liian nopeasti ja hänen päänsä osui pensaaseen ja hieman kukkia tarttui hänen sotkuisiin mustiin hiuksiinsa. Matalana Shenie hiipi pois ja pakeni suuren puun taakse ja päästi Imanin kiipeämään puun kyömyistä ja sammaleista kaarnaa pitkin ylös.

"mene Qalhatan luo", Shenie kuiskasi ja hiippaili takaisin aukiolle. Hänen täytyisi kiinnittää tiikerin huomio itseensä, ettei tämä hyökkäisi Nurun kimpuun. Sen hän olisi Nurulle varmasti velkaa itsensä pelastamisesta.

[Sanna]

"Pitäisikö meidän mennä väliin?" Chiaki kysyi hermostuneena, tilanne oli kehittynyt niin nopeasti, ettei hän ollut voinut tehdä asialle juuri mitään. Wangkin näytti yllättyneeltä, vaikkei hän sitä päällepäin näyttänytkään, ainakaan paljoa.

"Odotetaan hetki, katsotaan miten tilanne edistyy", Wang sanoi juuri sillä hetkellä kun Iman luikerteli heidän viereensä.

"Iman, miksi et ole Shenien luona?" Chiaki kysyi siniseltä hengeltä ja tämä sihisi vastauksen hiljaisella äänellä:

"Hän maksaa velkansa Nurulle pelastamisestaan", Iman sanoi.

"Eikä, nyt sekin tyttö hankkii itsensä ongelmiin!" Wang voihkaisi ja nousi jo syöksyäkseen estämään taistelun. Qalhatan siipien havina kuului puista ja Chiakikin nousi jo valmiina tekemään jotain todella ratkaisevaa taistelun suhteen. Mutta Iman puhui jälleen, nyt hätääntyneemmin.

"Shenie pyytää teitä odottamaan hetken, hän kyllä osaa pitää asiat oikeassa järjestyksessä", Iman sanoi, "hän haluaa näyttää, ettei ole täydellisen heikko, vaikka onkin vain käärmehengen sisar."

Wang ei reagoinut tähän niin pahasti kuin Chiaki, joka vavahti hermostuneena. Käärmeet olivat tunnetusti, ainakin myrkkykäärmeet, melko heikkoja tappelemaan, vaikka niiden myrkky olikin vahvempi ase kuin monien muiden henkien kynnet ja hampaat. Me aina pelastamme Shenien, Chiaki ajatteli tuskastuneena, ja nyt hän haluaa näyttää että pärjää kyllä itsekin. Miten typerää!

"Mutta urheaa", Kojootti huomautti hänen vierestään, huomaamattaan Chiaki oli kutsunut henkeään luokseen.

Iman katsoi vetoavasti Wangiin ja tämä huokaisi syvään.

"No hyvä on, Shenie saa yrittää, mutta sano hänelle, että jos jokin menee pieleen, tulemme heti väliin. Ja käske häntä varomaan tuota, jolla on tiikerihenki, hän on vahva", Wang sanoi ja Iman nyökytteli innokkaasti pientä päätään.

"Kiitos, Qalhata", Iman sihisi. Se oli outo henkien tapa, he kutsuivat ihmisiä henkien nimillä. Koska henkien mielestä ihmistä ei olekaan, vain henki, joka on jakautunut kahdeksi ruumiiksi.

"Mutta olen huomannut, että tiikerissä on jotain tuttua, se osaa ajatella kuten metsä ajattelee", Iman sanoi Wangille, "se on asunut täällä ennen, vai mitä?"

"Mistä sinä niin luulet?" Wang kysyi tarkkaillen tilannetta alhaalla.

"Koska hän tunsi minut ja Nurun, vaikka me olimmekin kätkeneet itsemme, hyvin", iman sanoi. "Sinä tunnet hänet? Paremmin kuin minä, mutta olen varma, että olemme tavanneet hänet, minä ja Shenie. Ja sinä tunnet hänet ja muistat hänet."

"Ai jaa", Wang sanoi mukamas niin välinpitämättömänä, mutta Chiaki kuuli hänen äänestään, että Iman oli osunut oikeaan.

[kojootti]

((Sanna rakas murunen JATKOA! Piristä mua, tää on niin ihana stoori et en kestä, i wanna read more! Kilttii *puppydog face* ))

[Sanna]

((mutku en keksi yhtää mite jatkaa tätä! *itkua* halusin itekki, mut en osaa!))

[Sanna]

Shenie syöksyi esiin pensaista juuri kun tiikeri kääntyi Nuruun päin. Tiikeri näytti saaneen tarpeekseen Sakuran höpötyksestä ja aikoi jo alkaa ojentamaan tätä ja tämän henkeä, mutta Sheniellä olikin toinen kortti hihassaan. Nimittäin hän oli aina lapsena ollut kömpelö ja erityisen hyvä saamaan aikaiseksi kovaa ääntä ja nyt hän käytti sitä hyväkseen.

Vauhdikkaasti kompastellen Shenie syöksyi aivan Nurun viereen, huojahti sitten siitä pelottavan lähelle Ayamea ja siitä taas sivuun aivan Mercuryn nenän edestä. Miehet ja henget katselivat kaikki yhtä yllättyneinä tyttöä, joka näytti tanssivan jotain omituista tanssia.

Kuin hyvän tuurinsa ajamana Shenie purjehti kukkapensaan luo ja törmäsi siihen kyljellään ja jäi tuijottamaan Douta ja Zhania kuin gaselli. Sakura taas taivutti ihmeissään päätään ja huomasi miesten katsovan kummastellen Shenietä. Mitä ihmettä tyttö ajoi takaa?

Sakura tajusi Shenien oudon keinuvan ja kömpelön tanssin syyn nopeasti kun alkoi ajattelemaan. Tyttöhän tanssi muistutti jollain oudolla kaukaisella tavalla henkien tanssimaa tanssia. Koska tiikerimies oli huonossa kunnossa, mutta tämän tiikerihenki oli jollain oudolla tavalla hyökkäyskunnossa Shenie näytti houkuttelevan tiikerihenkeä luokseen.

Shenie liikkui taas, mutta nyt kukkapensaan vaaleanpunaiset terälehdet hiuksiinsa takertuneina. Ne irtosivat tämän liikkuessa ja näytti, että Shenie olisi viljellyt perässään terälehtiä ja suloista tuoksua. Shenie ei ollut koskaan ollut nätti, hänessä oli aina ollut jotain poikamaista karheutta, mutta nyt Shenien tanssi sai tämän näyttämään hieman naisellisemmalta.

Tiikerihenki hiippaili hitaasti, epäillen kohti Shenietä, joka purjehti nyt kauemmas heistä, houkutellen uteliasta tiikerihenkeä mukaansa. Sakura kääntyi jälleen Zhanin puoleen silloin joka tuijotti nyt kauhuissaan maassa makaavaa Douta, joka katsoi tyrmistyneenä tiikerihenkeään, joka näytti olevan täysin pois hänen kontrollistaan.

"Nyt se on yksi yhtä vastaan. Koska ette ole vieläkään poistuneet, oletan, että se tarkoittaa taistelua?"

"Olen valmis", Zhan sanoi ja piti mielessään pienen kannustuspuheen Ayamelle, joka ärisi kiukkuisesti Nurulle, joka ei värähtänytkään.

"Nyt ei sitten tarvitsekaan enää olla sivistynyt, tämä on puhdasta verenvuodatusta nyt!" Sakura huudahti iloisesti ja tämän silmät kiiluivat, "Nuru, niele tuo koira karvoineen!"

Nuru, joka oli pysynyt täysin liikkumatta, yhtäkään valtavaa suomuaan liikauttamatta syöksyi niin yllättäen Ayamen kimppuun, ettei koira ehtinyt muuta kuin vinkaista kun valtavat lihakset jo kiristyivät sen ruumiin ympärille. Nuru oli liikkunut aivan käsittämättömän nopeasti, niin nopeasti, ettei normaalisti tuon kokoinen henki pystyisi liikkumaan. Ayame jäi sen valtavan hännän puristuksiin, eikä pystynyt tekemään mitään muuta kuin ulvomaan kun suomujen peittämät lihakset runnoivat sen ruumista.

Zhan tunsi päässään polttavan kivun, tuntui että maailma sumeni hänen päänsä sisällä. HÄnen oma ruumiinsa ei huutanut tuskasta, mutta mielensä huusi ja kiljui ja aneli. Zhanin ruumis väpätti epätoivoisesti kuin haavanlehti ja Sakura nauroi tämän heikkoudelle päin naamaa:

"Katso nyt, ei aina kannata ruveta leikkimään verenvuodatusta käärmeiden kanssa! Me olemme siinä parhaita", Sakura sanoi ja hänen äänensä muuttui käheäksi sihinäksi innosta, jonka tappeli herätti hänessä. Sakura kuulosti ja näytti nyt aivan Nurultaan ja molemmat näyttivät nauttivan hetkestä yhtä paljon.

Shenie katsoi kauhuissaan Sakuran nautintoa, mikä oli saanut hänet pysähtymään. Tiikerihenki katsoi tätä aivan kuin olisi herännyt jostain unesta.

[Sanna]

Shenie katsoi tiikerihenkeä silmiin tajutessaan kontrollinsa tähän kadonneen täysin. Tämän olennon voima, joka näkyi keltaisen meripihkaisista silmistä ei ollut käsittämätöntä, se oli sitä voimakasta pakkomielteistä tahtoa, joka ajoi tiikerihengen ihmistäkin eteenpäin. He olivat yhtä liittyneet toisiinsa kuin siamilaiset kaksoset, mielet toisiinsa takertuneina ja sisäsiittoisina toisistaan riippuvaisia tavalla, joka edellytti täydellistä yhtenäisyyttä ihmisessä. Tiikerihengen ihminen, mies, jota metsä oli kovin pahasti satuttanut, oli erittäin pakkomielteinen ja fanaattinen koko olemuksellaan, koska se sama näkyi myös tuon tiikerin silmistä.

Tiikerin lihakset jännittyivät ja se aikoi jo lähteä, hyökätä takaisin isäntänsä luo, jonka pelkäsi jo kohtaavan pian kuolemansa, mutta Shenie piti tiikeriä vielä paikallaan silmillään. Hän pyysi ja pyysi, pyysi tiikeriä vielä jäämään hetkeksi luokseen.

”Minä tunnen sinut”, Shenie sanoi, rikkoen oman loitsunsa, oman käärmeenlumoajan loitsunsa, koska hänen täytyi sanoa ääneen sanat, jotka hän tiesi totuudeksi. Hän oli katsonut niin kauan tiikeriä, jonka nimen tiesi olevan jo Mercury, hän tajusi tunnistavansa tiikerin jostain kaukaa menneisyydestään. Hän muisti nimen Mercury ja taivaan, jonka alla pimeyden hetkillä roihusi tuli, jonka ääressä seisoi poika, jonka hiukset olivat keskiyön tuulessa vaaleaa tulta…

”Mercury”, Shenie kuiskasi hengen nimen ja samalla hetkellä Ayamen kurkusta irtosi viimeinen viiltävän terävä korina ennen kuin sen henkitorvi tukkeutui Nurun kiristyneen kuristuksen johdosta.

Zhan kaatui, suorana ja jäykkänä selälleen maahan, Doun yli juuri kun tämä oli pääsemässä polvilleen, vaikka tämän jokaista lihastaan särkikin aivan riivatusti.

”Zhan!” Dou parahti ja katsoi valtavaa käärmettä ja Ayamea, joka alkoi olla jo hengen hädässä. Dou suuttui, hän näki uudestaan Jinin Marolaan punahaukan kuoleman, näki Jinin jäykistyneen ilmeen ja kauhun kirkaisuun vetäytyneet vääntyneet kasvot. Kasvot olivat nyt vain Zhanin, mutta ilme ja tunne oli sama. Dou koki uudestaan saman ja jälleen se oli hänen oma syynsä!

”Ei tänään”, Dou sanoi kiristäen hampaitaan ja hänen auransa räjähti uskomattoman vahvaksi vihaiseksi voimaksi. Se oli sama voima, joka liikutti manteria ja sai puut kohoamaan taivaan syleilyyn, mutta nyt se oli valjastettu yhden hengen ja yhden miehen välille.

Mercury toimi, kääntyi ja syöksyi, Shenie säikähti niin, että pomppasi ilmaan ja kaatui maahan. Mercuryn pitkät askeleet veivät sen Nurun vierelle ja se hyppäsi, kynnet pitkinä ja hampaat miltei avoimesta kidasta ulos työntyen. Kun Mercury hyppäsi ja osui Nurun kylkeen, näytti hetkeksi siltä kuin olisi satanut veristä sadetta metsän vehreyden keskelle. Palanen valtavasta kultaisesta käärmeestä tippui metsän aluskasvillisuuden keskelle ja kultaiset suomut lensivät pitkin metsää useidenkin metrien päähän. Yksi putosi aivan Sakuran jalkoihin, joka jäi tuijottamaan sitä kauhun sekaisin tuntein.

Nuru avasi kitansa ja sähisi ja mylvi niin kovaa, että kuulosti siltä kuin lähellä olisi ollut valtava vesiputous. Nurun pää kohosi kohti taivasta ja sen oma veri värjäsi sen maailman punaiseksi.

Voimaton ja veltto Ayame putosi maahan Nurun otteen löystyessä sen kietoessa oman ruumiinsa haavan ympärille, tyrehdyttääkseen valtavan vuodon omasta kyljestään.

Shenie katsoi maahan. Hän istui viidenkymmenen metrin päässä Nurusta, mutta silti maassa hänen edessään olevilla vaaleanpunaisilla kukanterälehdillä oli verta, joka oli roiskunut Nurun haavoista. Shenie ei voinut liikkua.

Mutta Dou pystyi. Hänen lihaksensa olivat viimein uskoneet ja Dou oli päässyt seisomaan, ei suoraksi asti, mutta seisomaan kuitenkin. Tämä tuijotti Nurua raivoissaan, naama vääntyneenä tiikerimäiseen irvistykseen hänen mielensä yhtyessä hengen kanssa. Mercury seisoi muutaman metrin päässä Nurusta, sama ilme kasvoillaan, oranssi turkki punaiseksi muuttuneena.

”Tapa”, Dou ärisi ja Mercury hyökkäsi.

Samalla tuli syöksyi taivaalta kuin maailmanlopun siivin ja kantoi mukanaan kauhun ja helvetillisen kuumuuden, joka poltti ilmassa kuin metsäpalon jäljiltä. Mercury perääntyi kun maa sen alla paloi, lehdet jotka olivat hetki sitten vielä tippuneet kostetutta kipristyivät pois ja muuttuivat mustiksi.

Nuru urisi ja painautui maahan, niin syvälle maahan kuin vain saattoi valtavan valonlähteen jäädessä tämän yläpuolelle leijumaan, sydämen sykkeen tahtiin iskevien siipien kannattelemina.

Dou tuijotti tuota olentoa, muttei peloissaan. Hän unohti vain tuntea mitään, koska hänen mielensä ajautui jonnekin kauas, tuoden hänen mieleensä jotain, minkä hän oli jo kauan halunnut unohtaa. Hän olikin tehnyt niin, mutta nyt hänen mieleensä valui punainen virta joka oli kuin kultaisen valtavan käärmeen veri, mutta nyt virta oli pitkiä, kiiltäviä hiuksia. Ja kasvot, jotka hymyilivät, mutteivät ystävällisesti eivätkä rakastavasti, vain pahantahtoisesti ja ilkikurisesti, sekä silmät, jotka olivat vihreät. Ne eivät olleet niinkään kylmät kuin kasvot, mutta silti jokaisen oma peili ja täynnä turhautunutta vihaa ja paikoilleen juuttuneen kapinallisen raivoa.

Valtavat siivet olivat kasvaneet esiin miehen lapaluiden ja tämän oma veri kasteli niiden hohtavan punaisen sävyn tummempaan. pitkät hiukset lainehtivat tulimerenä siipien välissä, sotkeutuen joskus niiden hohtoon omallaan. Sulat satoivat pitkin metsää ja miehen sormiin ilmestyneet pitkät kotkamaisen käyrät kynnet olivat venyneet niin pitkiksi kuin saattoivat.

Mies itse oli kuin Suuri Henki itse, arvokas ja vakuuttava. Tämä tuijotti alas Douhun ja tämän Mercuryyn kuin isä lapsiinsa, jotka näki ensikertaa pitkiin aikoihin.

”Dou”, Wang lausui ja katsoi alas Douhun päätään kallistaen, ”häivy äläkä tule enää satuttamaan ystäviäni.”

Doun silmät suurenivat kauhusta, mutta nyt hän tajusi jo unohtaneensa tuon kauhun jota hän nyt tunsi useita vuosia sitten. Se oli muisto siitä hetkestä, jolloin hänen paras ystävänsä, Wang oli pettänyt hänet eikä ollutkaan tullut, kun aikuiset olivat hakanneet pienen Doun ja sitten heittäneet tämän pois Suuren Metsästä. Wang ei ollut edes tullut!

”Minä en ole enää menossa pois!” Dou ärisi ja hän oli vihainen.

[Sanna]

Chiaki nojasi yhä puun runkoon Wanginkin jo lähdettyä. Chiakilla ei ollut yhtäkään syytä näyttäytyä, toisin kuin Wangilla nyt kun Sakura ja Nuru olivat toistaiseksi turvassa.

Kojootti taas hiipi Nurun luo, laski päänsä tämän päätä vasten ja pyysi sitä nousemaan, koska maissa siitä ei ollut lainkaan hyötyä. Suurin ilo Nurusta oli nyt jos tämä vain tajuaisi mennä pois suurempien jaloista.

"Vanhat, lähimmäiset ystävät tai sitten pahimmat ja vihatuimmat viholliset, lopputulos näyttää olevan joka tapauksessa sama", Chiaki huokaisi itsekseen ja jäi katselemaan näytöstä kauempaa.